Maailma on täynnä värejä sävyjä, kiiltoja, himmennyksiä,
liukuvärejä, preeglauksia ja metallihohtoja. Silti: ytimessä on musta ja
valkoinen.
Kun haluaa kirjoittaa niin, että lukijan sydän hypähtää ja
lyö tyhjää, pelkät sanat valkoisella paperilla riittävät. Miten lohdullista,
ajattelen ensin. Miten julman vaativaa ja kunnianhimoa kysyvää, ajattelen
sitten.
Sitä suoramarkkinointigurujen suosimaa keltaista nuoltakaan ei siis tarvitse
piirtää, jos sanoissa on kyllin. Puhumattakaan tekopirteistä reunahuomautuksista
tai harkitun huolettomista alleviivauksista, uskokaa vaikka.
En alleviivaa kirjoja. Himmeällä lyijykynällä saatan omaan
kirjaan tehdä merkinnän, jos se on ehdottoman välttämätön. Yleensä ei ole. Käytän
valkoisia, viivallisia kortteja, joita pudottelen tärkeiden kohtien merkiksi.
Kun luen aikojen päästä uudelleen, kortitkin saattavat pudota eri paikkoihin.
En halua kirjoittaa samaa juttua kuin kerran. Kun vien kirjat takaisin
kirjastoon, nyhdän kortit pois. Vaikka minulla olisi maailman kaikki rahat
käytettävissä, en voisi koskaan eikä mistään ostaa kaikkia tästä maailmasta loppuunmyytyjä
kirjoja, kirjasto olkoon siis vastakin ikuinen ystäväni. Sitä paitsi, minne ne
mahtuisivat? Minne sitten siirtäisin kirjani?
Se, mitä sanotaan ja kirjoitetaan näkyviin, on tärkeää. Se,
mitä ei sanota, on yhtä oleellista, mutta vaikeammin luettavaa. Siksi pitäisi
jaksaa lukea tarkkaan. Taustatietoa ei koskaan ole tarpeeksi eikä koskaan
liikaa. Kansakunnalla on kipeät vuotensa, arpensa ja niin on jokaisella meistä,
joka on elänyt aikuiseksi ja aikuisena. Kaikesta ei ole yhtä helppo puhua.
On luvallista ja oikein kirjoittaa kauniille paperille
käsin, musteella. Aika tummentaa musteet ja lopulta on vain musta ja
kellastunut valkoinen.
Kuulakärkikynän jälki on silloin jo monesta muistiinpanosta
haihtunut, halpa printtipaperi haurastunut, lämpökopiopaperi ei aina edes
muistuta paperia. Muistattehan ensimmäiset faksit ja niiden paperirullat – ai
ette, ei se mitään, ette ole menettäneet mitään. Tai ehkä sittenkin sen, että
usko siihen, että kaikki uusi on aina edellistä parempaa, on usein vain hyvin
markkinoitu harhaluulo.
Yli sata vuotta vanha lumppupaperi toimii yhä, vaikka
käsialaa ei enää ole helppo lukea. Käsinkirjoitettu asiakirja on muuttunut
taidonnäytteestä taideteokseksi. Kun sitä pitää kädessään, tuntee kosketuksen,
joka elää, vaikka kirjoittaja on poissa.
Samanlaiseen hurmioon ei todennäköisesti vie ketään monistettu,
soveltuvin osin kynällä täytetty muistutuskirje. Tai sitten varhainen xerologia
tekee comebackin – ja kuka sitä haluaa vapaaehtoisesti enää kokea. Yksi kerta
riitti. Monistettuja courierilla tai comic sansilla kirjoitettuja
puujalkavitsejä, mikä ihme niissäkin nauratti?
Talviaika on alkanut ja vuodenajoista mustavalkoisin on
kohta täällä. Värit hiipuvat ja valo tulee matalalta, lähes maan tasalta.
Pohjoisessa luonto kuittaa talviaikatemppuilun sammuttamalla auringon
muutamaksi viikoksi kokonaan. Miten voi nousta auringon kanssa samaan aikaan,
jos päivä on vain viiru etelätaivaalla? Tai ehkä juuri silloin onkin helppo
nousta auringon kanssa?
Väkevää, mustavalkoista proosaa on pino odottamassa.
Kirjamessuilta hartiat kipunoiden kannettua. Kyllä tämä tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti