Auringonläikkä

Elämä pysähtyy hetkeksi, kiire katoaa. Luomakunta venyttelee ja peilaa auringonläikässä, nautti lämpimästä, imee valon itseensä. Lokit lepäävät laineilla, antavat pienen tuulenvirin kuljettaa, säikkyvät kameraa.

Suloinen lämpö.

Tavanomaisia tavattomuuksia

Olemme oppineet, että nyt on poikkeuksellisen kuumaa. Viiteenkymmeneen vuoteen ei ole ollut näin kuumaa. Suomessa. Kalkutassa ja niillä main maailmaa tämä kuumuus tuskin olisi uutinen.

Opimme talvella, että lunta oli poikkeuksellisen vähän. Paitsi Lapissa, missä sitä oli poikkeuksellisen paljon. Vai oliko se joku toinen talvi?

Poikkeuksellisen leudon syksyn keskeltä pyrähdimme poikkeuksellisen kylmään Lappiin. Vai tuntuiko se vaan siltä? Koettiin kontrasti kylmän vesisateen ja narskuvan pakkasen välillä, tajuttiin taas, että meillä on elintilaa, myös sääilmiöille.

Poikkeuksellisen kylmän kesäkuun jälkeen taivas käänsi takkinsa ympäri ja antoi porottaa. Hidas mansikkasesonki otti kuuman loppukirin ja mustikat muistivat, mitä mustikkana oleminen on. Innokkaimmat siniposket muistivat sen niin hyvin, että olivat muuttuneet lähes rusinoiksi. Terveellisiä varmaan nekin, mutta hankalia poimia. Siniraitaiset sorsankakat laiturilla, merkki, joka ei ikinä petä. Ota koppa käteen ja poimuri toiseen, siitä se alkaa, taas. Sinisormisten sesonki.

Säästä puhuminen on aina ollut puolueeton ja hillitty tapa kyhnyttää auki yhteistä ajatuskanavaa ja luoda suhdetta lähimmäiseen. On se ollut, onhan se, ei meillä vaan ennen, vai ei teilläkään, voivoi. Ja juuri kun tuntui, että pelkkä helle riittäisi jutunjuureksi, sään haltija rysäytti kunnon tujauksen ryydiksi, nyt sitä vasta juttu luistaakin. Tuntemattomampienkin kesken.

On siis kerrottava, että kesä saavutti kuuman lakipisteensä ja äkkiä noussut ukkonen iski takapihalla kahteen puuhun, jossain tuvan nurkan lähellä sähkölinjaan. Sukkela salama hajotti muutamassa sekunnissa ison kasan sulakkeita, palautti yhden pihalampun sisäosat olomuotonsa alkupisteeseen eli maan tomuksi.

Sademittari säilytti juuri ja juuri kasvonsa eikä tulvinut yli vaikka hilkulla sekin oli. Vesi pieksi pihapolkua, männynneulaset muodostivat maahan pieniä harjanteita ja pihakasvit kaatuivat lakoon. Oksia ja risuja sinkoili puista.

Ja vaikka rajuilman temput omassa pihassa veivät kaikki ajatukset ja huomion koko illaksi, vahinkoa se teki naapurissakin, särki laitteita ja oli polttaa kokonaisen talon, onneksi valpas naapuri ehti hätiin ja hälytti apua.

Jokaisella vanhemmalla sukulaisella on oma ukkostarinansa, siitä kuinka salama löi tupaan ja satutti pistorasian lähellä istunutta ja jätti palaneet jäljet seinäpapereihin – nyt siis meilläkin on oma tarinamme. Olisihan siinä paljon pahemminkin voinut käydä ja mitä jos…  Tervetullut muistutus siitä, että töpseli irti aina, kun sitä ei tarvita. Mutta olisi me naapurien kanssa puheissa pysytty ilman näitäkin, ihan varmasti.

Tavatonta tavatonta eikä koskaan ennen ole käynyt näin. Ei mies- eikä naismuistiin. Miesmuisti voi olla aika lyhyt ja naismuistia kutsutaan joskus nimellä nalkutus, miksiköhän? On tavallista, että ukkonen jyrisee ja salamoi, on hiukan enemmän tavatonta, että se osuu taloihin ja tekee vahinkoa. Ukkosella on ukkosen elkeet.

Muutama viikko vielä ja illat alkavat tummua ja säätieteilijä julkaisee tilastonsa hellepäivien lukumäärästä, ei niitä sittenkään niin monta meilläpäin vuoteen mahdu. Kun oppii lämpimässä olemaan ja nauttimaan, alkaa kohta jo tuoksua syksy. Tulee viima ja vilu ja elimistö alkaa vähitellen totutella talveen.

Mutta sitä ennen on vielä muutama ukkonen ja elosalama.

Vielä ehdit irrotella. Ainakin töpselit.

Hoidossa?

Täti Tietävä neuvoo lehdessä, opaskirjassa, nykyään myös netissä. Sormi pystyssä ja vankoin äänenpainoin. Hoida ystävyyssuhteitasi, sillä tukalassa tilanteessa auttaa, että on ystäviä. 

Täti Tietävän ohjeet ovat tietysti silkkaa asiaa. Ei niitä ainakaan suureen ääneen kiistää voi. Ellet siis pysty ottamaan vakuutusta, ystävä on kustannustehokas vaihtoehto. 

Harvemmin kumminkin käy niin, että Täti Tietävä samalla kertoisi, millaisia temppuja ystävyyssuhteiden hoitaminen edellyttää. Olisiko pikkukuppi kahvia ja leivos hyvä, vai tarvitaanko tuhti kattilallinen makkarasoppaa? Vai riittääkö sanoilla silittely, ajatuksilla liekuttelu? Mikä olisi tepsivää ja kustannustehokasta?

Ajatellaanpa. Jos Eeee olisi minun ystäväni vain tämän vakuutusfunktion takia, voisinko siis luottaa siihen, että Eeee ryntää hätiin aina, kun purteni eksyy kapeikkoon tai kilahtaa karille? Ja jos Eeee vastaavasti on minun ystäväni vain siksi, että tarvitsee rinnalleen parsimistaitoisen tädin silloin, kun elämä ratkeaa käsiin, eikö kysymyksessä olekin hienovarainen kiristys eikä lämmin ihmissuhde? Kiristys on rikos ja rikosten valmistelu on onneksi kriminalisoitu. 

Liike-elämässä törmää ajoittain tyyppeihin, joille suhteiden hankkiminen ja kerääminen on itsetarkoitus. Naiiveimmat kertovat sen ääneen, viimeistään parin lasillisen jälkeen. Ja sitten on niin ihanaa, kun voi köyhempien kanssa kahvitellessa pudotella repliikkeihin vuorineuvosten etunimiä ja jahtisataman pikantteja pikku-uutisia ja muita juoruja. Pääsee niinku piireihin, leikkioikeesti, niinku. 

Verkostoituminen on erittäin hyvä asia ja asioiden hoitoa auttavat hyvät henkilösuhteet, mutta asiallisen käytöksen ja nousukasmaisuuden välillä on edelleenkin raja ja edelleenkin se on hiuksenhieno. Sama raja mittaa sekä tyylitajua että sydämen sivistystä. Laskutaito on plussaa, omanvoitonpyyntöinen laskelmointi miinusta. 

Sitä paitsi: en ollenkaan usko, ettei vuorineuvoksen tasolle edennyt ihminen olisi uransa aikana oppinut häntäkärpäsiä tunnistamaan. Ja tarvittaessa elegantisti sivuun siirtämään.

Kesä on ihanaa aikaa ja auringon lämmittäessä sieluja ja varpaanvälejä olen tavannut ihania ystäviäni ja parhaita tuttavia. Ihania, luovia, hulluja ja luotettavia ystäviä, joiden kanssa nautitaan elämästä ilman sen kummempia taka-ajatuksia. Hoidammeko me suhteitamme vai toisiamme tai vain itseämme, kun katamme pöytään kahvimukit ja pikkuherkut, mitä väliä, nyt nautitaan! 

Jos törmään kapeikkoon, mitä sitten? Joku tulee ja puhaltaa pipin pois, halaa ja ymmärtää. Kuka ja mistä, se riippuu tilanteesta. Vastausta ei tiedä Täti Tietävä enkä minä itsekään. Rohkeasti eteenpäin, kapeikkoa pelkäämättä! 

Ystävät ovat parhaimmillaan ystävinä. Pyyteettömästi, vain ystävinä. 

Maksoin juuri vakuutusmaksuni. Älköön sitä sekoitettako henkilösuhteisiin. 

Maisema joutsenten kera

Lähinaapureilla ei ole blogia eikä naamakirjaa. Kolme lasta niillä on ja reipas retkeilymieli. Joskus ne ajattelevat ääneen, kovaan ääneen, iskevät siivillään veden pintaa ja kohoavat yläilmoihin. Huhuilu niin kuin huilu, perinteinen kansallisromanttinen melodia.

On se aika kesästä, että pikkuväkeä alkaa olla näkyvissä. Sorsia, koskeloita, ehkä kuikan väelläkin on iloinen perhetapahtuma. Suurperheitä ja ainokaisia, parisuhteen malleja joka lähtöön.

Sade maalaa maiseman harmaaksi, auringonvälke silaa veden hopealla, kullalla, pronssilla.

Juuri kun olen päättänyt, että tämän illan auringonlasku on kaikkein paras, tulee seuraava ilta ja vielä parempi. Marimekkokin olisi kateellinen värityksistä, turkoosit tunnelmat, sinikeltaoranssit ja veden hopea. Kaikkea ei digikuva edes suostu toistamaan. 

Joka kesä katselen näitä värejä kuin uutta taideteosta. Joka kesä hullaannun uudelleen. Saatan toistaa itseäni. Sellaista tapahtuu elämässä, järven rannalla.  

Käsialaa

Ukkonen teki lyhyen työvierailun, saatiin kunnon sadekuuro.

Sateen jälkeen koko koillisranta oli hetken sininen. Kimmo Kaivannon sininen.

Taidekeskus Salmelan tämän kesän näyttely on nähty ja ilolla todettu, että tänä vuonna anti on todella tasokasta. Juhlanäyttely on taiteen ihailijalle juhlaa.

Kimmo Kaivannon käsialasta ei voi erehtyä. Se on muutakin kuin sininen, viivan voima ja aiheen käsittely paljastavat tekijän ennen kuin on ehtinyt katsoa kuvastosta. Samanlaisia mestareita ovat Esko Tirronen ja Eero Hiironen. Taidokasta, tunnistettavaa. Hiirosen töissä näkyy suvereeni metallityön hallinta.

Nina Ternon hevoset ovat Salmelan vakiokalustoa, uudessa esillepanossa nekin saavat eloa. Uutta olivat Ternon piirrokset: hellää viivaa, joka hyväilee hevosen piirteitä, vastakohta veistosten hallitulle rosoisuudelle.

Antti Huovisen muotokuvissa on elämän sykettä. 

Milloin syntyy taiteilijan käsiala? Miten alkaa tunnistettavuus? Salmelan nuorista taitajista vakuuttivat Tero Laaksonen, Tiina Suikkanen ja Kia Taegen. Antti Huovisen henkilökuvat olivat kuin tuttavia, ihmisiä, joita olisi ollut helppo lähestyä ja jututtaa. Netta Tiitinen oli jälleen mukana, tunnistettavana, ei ehkä aivan yhtä valloittavana kuin edellisillä kerroilla, mutta selkeästi oman tyylinsä tekijänä.

Onko tunnistettava käsiala muutakin kuin vain katsojan ahaa-elämys? Kas, Kaivanto, hyvää päivää, Hiironen. Voiko käsiala olla kahle, maneeri? Mistä tietää, milloin on aika uudistua? Pohtiiko taiteilija tällaisia asioita?

Kirjoittaminen on ensisijaisesti taitoa, useammin osaamista ja kielen instrumentin hallintaa. Tiedotetta, myyntitekstiä tai pöytäkirjaa sorvatessa oma käsiala on taustalla. Lukijan ei tarvitse tunnistaa kirjoittajan tyyliä vaan oivaltaa sisältö. Käyttöohjeesta tulee harvoin hyvä, jos se on ensisijaisesti luova taideteos. Onko kuvataiteilijalla samanlaisia arkitehtäviä kuin kirjoittajalla?

Luova tekstintuottaminen, sanataide on vain murto-osa kaikesta sanallisesta viestinnästä. Silti, kaikkein nautittavinta luettavaa ovat Haanpään jutut, Paulaharjun mestarilliset kuvaukset, helisevä Leino ja joskus ilkikurinen Mustapää. Antti Tuurin pelkistetty virke. Arkaainen Aleksis Kivi ja maalaileva Juhani Aho. Tyylit, jotka tunnistaa yhtä lailla kuin Kaivannon sinisen.

Sateen jälkeen maiseman värit pelkistyvät. 

Jokaiselle kirjoittajalle luova kirjoittaminen on tärkeää, sillä se pitää käsialan virkeänä. Rytmi, kuva, tunne saa tekstin pulppuamaan omien lainalaisuuksiensa mukaisesti. Onko kirjoittajan flow samanlainen kuin maalarin inspiraatio?

Salmelan jälkeen on vuorossa toinen kesän kohokohdista, Ateljee Hannulan kesänäyttely. Mestari Simo Hannulan käsiala, joka ei koskaan alistu maneeriksi.

Maltan tuskin odottaa.

Hyvää taidekesää, käykää näyttelyissä!

Kesäyö

Summertime… laulu, joka on kuultava, nautittava tuoreena, livenä. Laulu, jota ei saa laulaa huonosti eikä vähän sinnepäin. Se on elettävä!

Summertime, and the livin' is easy

Fish are jumpin' and the cotton is high

Oh, your daddy's rich and your ma is good-lookin'

So hush little baby, Don't you cry

One of these mornings you're gonna rise up singing

And you'll spread your wings and you'll take to the sky

But 'til that morning, there ain't nothin' can harm you

With Daddy and Mammy standin' by

Tekstin olen kopioinut netistä…

Jokainen runon suomennos on oman aikansa heijastus ja tulkki. Kesäyö Sauvo Puhtilan sanoin tihkuu luonnonromantiikkaa, alkuteksti on jotain muuta. Upea melodia, hieno alkuteksti - kuka suomentaisi tämän uudelleen, toisi tähän aikaan? 

Tekniikka- ja kestävyyslajeja

Kesäkuun loppu, arkinen aamupäivä. Olen menossa kirjastoon, vastaan tulee polkupyöräilijä, tuulitakin kaverina on lämmin villainen pipo. Vaatetus on ajankohtaan nähden poikkeuksellinen, säätilan huomioiden järkevä. Viima puraisee reippaasti liikkuvaa.

Heinäkuun ensimmäinen. Sauna on lämpiämässä, kohta sytytetään tulet mökin uuneihin. Järvi on koko päivän vellonut metallinharmaana, taivasta heijastaen. Tulenteko ulkokeittiössä ei onnistu, keittiön sähköliedellä vesi kiehuu niin kuin pitääkin. Saunasta uskalletaan sentään uimaan: vesi on vilpoista, mutta ei niin karhean kylmää kuin toukokuun helteillä. Älypelejä ja kestävyyslajeja nämä säät.

Sadekausi, kolea kesä. Tähän asti toteutuneet ennustukset tiedämme, seuraavien päivien säätilasta on olemassa ennusteita joka lähtöön: koleus jatkuu, helleaalto tulee, sadetta riittää.

Sää on ykkösviihdettä, pukeutumiskysymys, haaste luovalle mielikuvitukselle, luonteva puheenaihe tuntemattomienkin kesken. Missä kaksi tai kolme kohtaa, siellä säätä päivitellään ja ennusteita päivitetään. Kaivetaan sadetakit ja tuulipuvut esiin, kääriydytään goretekseihin Sampojuhlan ajaksi, harrastetaan extremejuttuja kuten tihkusateen kestämistä. Keksitään tekemistä ja ajankulua, pidetään sadetta. Suomen kesä taitaa sittenkin olla tekniikkalaji: kuinka selvitä seuraavaan helteeseen asti!

Meidän ei tarvitse pelätä, että epäonnistunut kesä veisi leivän pöydästä tai talvivarastot hupenisivat ennen aikojaan. Jos marjasato näillä pientareilla myöhästyy tai jää niukaksi, tuttu torikauppias onnistuu varmasti tänäkin suvena hankkimaan kotimaiset, mummojen poimimat mustikat ja puolukat. Reiluakin reilumpaa kauppaa - saan hyvät marjat ja mummo muutaman euron verran piristystä elämäänsä. Ja ellei mummokaan marjaa löydä, kaupasta löytyy ruokaa, eksoottisia herkkuja kotimaisten tilalle ja rinnalle.

Isoisäni sukupolvi koki nälkävuodet, isoisäni esivanhemmat pienen jääkauden ankeat vuodet. Ajat, jolloin elämä oli epävarmaa ja kiinni vuodentulosta. Ellei satoa saatu, talven ennuste ei hyvää luvannut. Mikä silloin piti elämänuskoa yllä? Mihin uskalsi uskoa, mitä saattoi arasti toivoa? Veikö halla uskon ja unelmat?

Kylmä kesä saa matkailijat liikkeelle, varauskirjat täyttyvät. Itse olen tehnyt aikamatkoja, etsinyt entistä. Äkkilähtö vuosisatojen uumeniin – ja lopputulos on sama kuin minkä tahansa chartermatkan jälkeen: sittenkin sitä on hyvällä puolella elämää.

Paikkarin pientareilla tavataan huomenna, sunnuntaina

Sampomäki taas kokoaa ihmiset,

aitoon tunnelmaan ystävät yhteiset.

Ketju juhlien jatkuu ja vahvistuu

taiten arvokas perinne uudistuu.

Kun teitä Paikkarin pihoille kutsumme

Irma Särmäharjun säkein sen kerromme:

”Kesäaurinko kultaa maiseman tienoon,

laulu lintusten yhtyy tunnelmaan vienoon.

Miten onkaan kaunis tää kotoinen lehto,

tämä Paikkarin Eliaksen syntymäkehto.

Kelpaa Kalevan kansan tänne yhtehen tulla,

sulo syntymäseutu on sulla ja mulla.”

Laulajan muistamme, näin uskomme yhä:

tälle kansalle Sampomäki on rakas ja pyhä.

Voimaa Sammatti ammentaa perinteistä,

kun ollut on Elias Lönnrot yksi meistä.

Kuiske Valkjärven lempeiden laineiden,

laulu lintujen soi – kuin aikoina Eliaksen.

Taas kultaiseen Paikkarin aikaan palataan,

suvituulessa kannel kun helkkyvi lauluaan.

Sanat kuulet pian viisaat ja sävelet suloiset,

nautit kahvit ja muut pöydän antimet.

Suvisunnuntai arjen saa karkottaa

juhlan vieton kun soittajat aloittaa.

Hyvää ja viihtyisää Sampojuhlaa!

Haurastuminen, sielu ja ruumis

Kropasta en osaa puhua tai kirjoittaa, sillä minuun on iskostettu, että se on sanana non grata. Viisikymmenluvun puhekielestä tuttu, yllättäen uudelleen esiin putkahtanut, ei edes kaunis. Mutta sielu, henki ja ruumis, hiukan väkinäisesti sointuva keho, tomumaja. Ihminen, kokonaisuus, niitä olen pohtinut.

Milloin ne ovat kohdakkain? Oikean ikäinen sielu saman ikäisessä ruumiissa? Niin, että voimat ja tavoitteet käyvät yksiin. Aika harvoina hetkinä, sittenkin, kun tarkkaan katsotaan, joskus elämän lakipisteessä.

Vasta kävelemään oppineen askel horjuu, mutta suunta on rohkeasti kohti elämää. Ajatus – jota ei aina aikuisten kielellä ilmaista – on kirkas. Elämä on edessä ja se maistuu, uudelle joka aamu. Sellaiselle, joka saa hymyn syttymään.

Jonakin päivänä lapsen mieli vaihtuu aikuisuuteen, voiman ja tahdon tasapainoon, kaikkivoipaisuuteen. Kuinka viisaita, oikeamielisiä ja osaavia me olemmekaan, kuinka helppo on antaa neuvoja ja tietää tarkalleen. Kuinka kaukana kirkkaasta lakipisteestä ovat elämän rajat?

Elämä opettaa kärsivällisyyttä, annostelee hyviä ja katkeria antimiaan eikä aina tasan eikä kaikille oikeissa suhteissa. Kun ikää karttuu ja jaksaminen vähenee, riittääkö kärsivällisyys sittenkään? Kun voimat ja sielunvoimat alkavat hiipua, usein eri tahtiin.

Kun ihmisen fysiikka on hauras, harmaantunut oksa, osaako lähipiiri hyväksyä ja ymmärtää sen? Kuinka paljon luopuminen sattuu, luopujaan ja luovuttajaan? Miten helppo on hyväksyä oma avuttomuus, millaista tuskaa sen tiedostaminen voi tuoda?

Kuinka paljon rohkeutta vaatii tarttua käteen ja yrittää auttaa? Tulla lähelle, kohdata toisen vajavaisuus. Onko helpompaa vaatia apua muualta kuin voittaa omat pelkonsa?

Kun sielu hiipuu ja haurastuu, muisti hajoaa ja järjestys elämästä katoaa, kuka kerää sirpaleet? Kuka tietää oikeat sanat ja vastaukset?

Kun elämän polte on korkeimmillaan, se valaisee kauas. Kun sielu hiipuu, onko sen osa jäädä piiloon, hajota. Mihin yksityisyyden rajat piirretään? Mitä minulla on oikeus tietää, mistä saan puhua?

En tiedä vastauksia, en ehkä oikeita kysymyksiäkään.

Voimia, ystävät?

Vapaa ja ehtoinen

Kahvikuppeja pöytiin, kattauksen viimeistelyä. Pullaa, piirakkaa, teetä ja kahvia, gluteenittomia, muistiko joku jo maidon ja kerman… oliko jossain mehukannu lapsille?

Työ, jota vapaaehtoiset tekevät, on useimmiten emäntien askareita, tai niin kuin leppoisasti sanotaan, ehtoisien emäntien työtä. Vapaaehtoisesti, usein ennestään mittavan työtaakan lisäksi. Vanhat sanonnat pätevät tässäkin: pyydä mukaan kiireistä ihmistä, silloin työ tulee hoidettua. Tai: tee sinä, kun olet niin hyväkin ja osasit viimeksikin. Tai: voisiksää? Hei kiltti, voisiksä?

Kahvikuppien laittaja sipaisee samalla pöytäliinan suoraan, asettelee kukat, oikaisee tuolia, näkee työt. Työn näkeminen on sekä riesa että siunaus: asiat hoituvat tarkalleen, turhia muistuttelematta ja hötkyilemättä, mutta askeleita kertyy.

Onneksi on vielä niitäkin, jotka työn nähdessään rientävät avuksi ja kantavat kahvikuppeja, täyttävät pullavateja ja auttavat raivaamaan pöytää. Kun osallistuja-arvio heittää reilusti yläkanttiin, tilanteesta selvitään vain huumorilla ja yhteistyöllä. Tilanneherkkyyden pitää olla kohdallaan.

Moni asia jäisi ilman näitä vapaaehtoisia toteutumatta, monen tapahtuman budjetti nousisi pilviin. Mitä silloin tehtäisiin? Kysymykseni on retorinen, vastausta ei ole.

Kaipaako tekijä kiitosta? Ei ainakaan myönnä sellaista tarvitsevansa, mutta ilahtuu varmasti ystävällisestä sanasta ja kädenpuristuksesta. Palkitseva on myös tunne siitä, että on saanut olla mukana, olla tärkeä.

Tänä viikonloppuna ovat olleet kiitoksen arvoisia Sammatin suvisen kirkkopyhän puuhakkaat ja avustajat, ensi pyhänä Sampojuhlien aktiivit. Kun kesä kääntyy vähitellen kohti sadonkorjuujuhlaa ja muita syystapahtumia, arvasittehan?  

Vapaille ja ehtoisille emännillä ja isännille on kysyntää.

Kiitos!