Lähinaapureilla ei ole blogia eikä naamakirjaa. Kolme lasta
niillä on ja reipas retkeilymieli. Joskus ne ajattelevat ääneen, kovaan ääneen,
iskevät siivillään veden pintaa ja kohoavat yläilmoihin. Huhuilu niin kuin
huilu, perinteinen kansallisromanttinen melodia.
On se aika kesästä, että pikkuväkeä alkaa olla näkyvissä.
Sorsia, koskeloita, ehkä kuikan väelläkin on iloinen perhetapahtuma. Suurperheitä
ja ainokaisia, parisuhteen malleja joka lähtöön.
Sade maalaa maiseman harmaaksi, auringonvälke silaa veden hopealla, kullalla, pronssilla.
Juuri kun olen päättänyt, että tämän illan auringonlasku on
kaikkein paras, tulee seuraava ilta ja vielä parempi. Marimekkokin olisi
kateellinen värityksistä, turkoosit tunnelmat, sinikeltaoranssit ja veden hopea. Kaikkea ei digikuva
edes suostu toistamaan.
Joka kesä katselen näitä värejä kuin uutta taideteosta. Joka
kesä hullaannun uudelleen. Saatan toistaa itseäni. Sellaista tapahtuu elämässä, järven rannalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti