Matkalla maan halki

Pasilasta Rovaniemelle, sieltä tunturiin - melkein maan laidasta toiseen - koko yö junassa. Paluukyyti autolla takaisin - koko päivä matkalla.

Syyspuolella matkustettiin mustan maan plusasteista vanhanajan pakkaseen ja kaamoksensiniseen lumeen. Nyt, talven hiljaisten selkäviikkojen aikaan melkein lumettoman maan pakkasista täydelliseen valkoiseen talveen. Mennessä kohti pimeämpää, tullessa kohti valoa. Kevään aikana osat vaihtuvat, kun pohjoinen valo pääsee näyttämään voimansa.

Oliko siellä pakkasta, olihan siellä. Mutta se oli sitä Lapin pakkasta, eihän se samalla tavalla tunnu. Vaan tuntui kumminkin, muutamana päivänä ihan kohtuullisia pakkaslukemia säesti tuikea viima ja tunne kylmästä voimistui.

 Puolen vuorokauden mittainen taival maata pitkin kulkien - lentäen tämä etäisyys olisi vain kivenheiton verran. Puolen vuorokauden lentomatka veisi toiselle puolen maapalloa. Kaikki on nykyään vielä suhteellisempaa kuin koskaan aikaisemmin.

Pohjoisen lähestymisen - tai loittonemisen - huomasi ennen paremmin. Vaikka tunturiin tai kotiin kiirehtivä ohikulkija harvoin ehtii tavoittaa paikallista puheenpartta, paikkojen nimet ja maamerkit osuvat junan tai auton ikkunasta silmiin. Ne olivat ennen erilaisempia, nyt on samat gigantit, bauhausit ja aabeeseet kaikkialla, samat kertaalleen piirretyn ja sataan kertaan monistetun näköiset liitelit ja huoltohallit Hangosta Petsamoon.

Vaan kun pääsee pois kulkuneuvosta, saa omat kulkuneuvot jalan alle ja lähtee ladulle, siellä se on, oikea pohjoinen. Maa, jossa taivaskin tuntuu kymmenen kertaa etelän taivasta suuremmalta. Maa, jossa silmällä on tilaa tehdä avaria kaaria ja sitten poimia yksityiskohtia. Lumi, josta voi ja saa lumoutua. Hopeista huurretta ja auringon lämmintä kultaa.

Kauan sitten oleskelin jonkin aikaa Saksan tiheimmin asutuilla seuduilla, Ruhr-joen liepeillä. Liikuimme ystävien kanssa kaupungista toiseen. Ihmettelin, miksi automatkat olivat minulle niin rankkoja ja stressaavia, väsyin joka kerta. Kun pääsin takaisin Suomeen, tiesin, miksi. Minun suomalaiseen tajuntaani on sisäänrakennettu maisema, jossa taajamia on harvassa, metsätaipaleita kehäkolmosen sisäpuolellakin ja aina silloin tällöin avautuu peltoaukea tai vesistö, talvella valkeana avaruutena, kesällä vihreän ja sinisen hiljaisena vuoropuheluna. Seutu, jossa kaupunki vaihtuu toiseen ilman rajaa, vain kyltin osoittamana, missä talorivit eivät milloinkaan katkea, kysyy voimia.

Matkailu on työvoimavaltaista teollisuutta ja hyvä niin. Niin kauan kuin pohjoiset kohteet houkuttelevat, niin kauan riittää hyvinvointia. Hyvinvointikin jakautuu enemmän koko maan alueelle: siinä missä ennen vanhaan kohtasi pohjoisen pirtin tyttären ensimmäisiä asiakaspalvelun oppejaan soveltamassa, saattaa nyt tavata espoolaisen sesonkityöläisen tai ekstraajan, jonka kotipaikka on Korson liepeillä. Tekemisen meininki toivottavasti säilyy.

En tiedä, jaksaisinko, jos asuisin aina pohjoisessa, jaksaisinko haltioitua, laimenisiko lumo. Mutta taas kirjoitan muistiin, mitä oli liikaa ja mitä liian vähän ja mitä vielä olisi pitänyt muistaa ottaa matkaan. Seuraavaa reissua varten, jospa sitä joskus oppisi pakkaamaan järkevämmin…

 

Kunniavanhuksella on lupa levähtää tuvan permannolla.
Kaikkia se tervehtii, nuuhkaisee tai urahtaa käheän haukahduksen.

Selkäviikoilla II

Kuljen kautta kinkaman kuuraisen

Puiden keskellä pakastaa.

Takaa aavan valkean lakeuden

Viima tavoittaa kulkijaa.

Joskus keskellä tuiskun ja pakkasen

Kohtaan kauneutta ankaraa.

Tyyntyy tuuli kun metsä naavainen

Kotimatkaani viitoittaa.

Alla pakkasen pilvien lumisten

Latu perille johdattaa. 

Selkäviikoilla

Läpi huurteisten honkien holviston

Annan suksien kuljettaa.

Oksat tummien kuusien hiljaisten

Lumen painoa kannattaa.

Puhdas puuteri uusi ja utuinen

Jängän koivuja koristaa.

Talvipäivänä kimmellys hopeinen

Sadun maisemaa muistuttaa.

Latu keskellä valkeuden, ihmetyksen
Pienen kulkijan lumoaa.

Mian matkassa Japaniin

Kuvakaappaus kirjan kannesta ei onnistunut, mutta tuhatvuotinen kivi symboloikoon  Sein tarinaa. 

Joulukirjojen joukossa oli mielenkiintoinen tuttavuus, Mia Kankimäen esikoisteos

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Mia Kankimäen kirja on kuvaus nykyajan Japanista, suomalaisen kirjoittajan monitasoisesta löytöretkestä ja tutustumisesta vanhaan japanilaiseen kulttuuriin. Teos on luokiteltu tietokirjaksi, siinä on vankka tietopohja, mutta se on myös kiehtova tarina. Samalla se on Mian oma henkilökohtainen kertomus.

Kirja ytimessä on lukijan suhde tärkeään kirjaan. Se on matkakirja, sillä kirjoittaja kertoo, kuinka hän päätyi Kiotoon ja perehtyi yli tuhat vuotta sitten eläneen Sei Shōnagonin elämään ja aikakauteen.

Sei Shõnagon oli hovinainen ja kirjailija, jonka teksteistä on julkaistu The Pillow Book – pieluskirja tai tyynynaluskirja. Tyynyaluskirjassa – joka on koostettu nykymuotoonsa vasta myöhemmin, säilyneistä tekstifragmenteista – Sei kommentoi hovin tapahtumia, juoruja, kirjoittaa huomioitaan ja laatii listoja. Listoja asioista, jotka kiehtovat, jotka ovat hurmaavia tai ärsyttäviä tai jotka rakentavat elämyksiä, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Sei Shõnagon oli etuoikeutettu hovinainen, jolla oli mahdollisuus saada käyttöönsä kallisarvoista ja harvinaista paperia. Kirjoituksiaan Sei on ehkä säilyttänyt tekstejään päänalusena käytetyssä kotelossa. Tekstit kiertävät hovissa kädestä käteen, kunnes aikanaan päätyvät kokonaisuudeksi, kirjaksi. Ovatko samojen kansien sisällä kaikki katkelmat vai vain osa – ja onko sillä merkitystä?

Kuten Mia Kankimäki toteaa, Sei Shõnagon oli oman aikansa bloggari. Hän kirjoittaa muistiin ajankohtaisia asioita, huomioita ja ilmiöitä. Hänen tekstejään luetaan lähipiirissä, ehkä kommentoidaan, niistä keskustellaan. Kirjoitusten henkilökohtaisuus ja välittömän kokemuksen tunne – ainakin Kankimäen kirjassa olevien katkelmien perusteella – saa nykylukijankin viehättymään.

Mia Kankimäen sujuva teksti ja juohevasti tasolta toiselle etenevä, taitavasti jaksoteltu kerronta luo uuden kehyksen tuhatvuotisille teksteille: on kuin lukisi Mian blogia, jossa kirjoittaja kommentoi tuhat vuotta sitten kirjoitettua blogia.

Blogin kirjoittaja peilaa omaa elämäänsä ja omaa maailmankuvaansa. Onko aiheellista edes korostaa, että ajallinen välimatka on tuhat vuotta, kun ajatuksellisesti, kokemuksen tasolla ollaan tässä ja nyt? Samassa naiseudessa kaikki kolme, Sei, Mia ja lukija.

Sei Shõnagon kirjoitti henkilökohtaisesti ja sai tekstinsä elämään vuosituhannen yli.  

Käynee tavoitteesta myös sähköisen median käyttäjälle ;))

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, 2013, 380 sivua.

ISBN: 9789511272502

Pakkasta ja kärkikuusikko

Onhan tätä jo odotettu. Pakkasta. Leudon ja kostean loppuvuoden jälkeen raikas kylmyys puhdistaa maiseman ja sielun, nitistää pöpöt ja bakteerit. Talven valo on vielä niukkaa, mutta lumen hohde moninkertaistaa sen. Huomenna päivä on jo hiukan pitempi. Aamun valo antaa voimaa.

Lunta ei ole paksulti – mutta sitä on laajalti, niin kuin eräs Sammattiseuran perustajajäsenistä tapasi sanoa. Lunta on tammikuun puolivälissä vihdoin sen verran, että jäniksen jälki erottuu. Hiihtämiseen se ei vielä riitä, eikä perustuksen lumettamiseen tai lumilinnan rakentamiseen.

 

Ja pihamaalla jälkiä todella näkyy. Jäniksillä on ollut kokoontumisajot tai kotihipat makuuhuoneen ikkunan alla. Isompia tassutuksia en sinne toivokaan. Joku viluinen kissa on oikaissut liiterin polkua. Kulkukoiria ei enää ole, koiranjälkien lähellä kulkee aina ihmisen askellus.

Pakkanen muuttaa muotoaan ja tuntuu erilaiselta. Maalla lumi narskuu jalan alla ja maisema huurtuu Pekka Halosen parhaiden kuvien veroiseksi. Kaupungissa ilma on kosteampaa ja purevaa, teille kertyy suolasohjoa ja kengänpohjiin tarttuu sepeliä. Pohjoisen pakkaslukemiin täällä ei ylletä, kuiva kylmä jää haaveeksi. Elimistö alkaa tottua talveen ja paksuihin tamineisiin pukeutuminen sujuu jo luontevasti. Kun kadulla astelee vastaan paljaspää, saa ihan hillitä sisällään asuvaa täti Besserwisseriä, ettei tulisi huomautettua.

Lumettoman talven iloja on urheilukisojen seuraaminen sisätiloissa, vaikka touhu ei aina olekaan loogista. Naisten takaa-ajossa eivät kisaile miehet vaan naiset, miesten takaa-ajossa naisilla ei (onneksi) ole roolia. Välillä ylletään kärkikymmenikköön ja palkintopalleille, joskus syöksytään jopa kärkikuusikkoon.

Näköradion selostajat luottavat aina yhtä huonosti katsojansa havaintokykyyn: jos hiihtäjä hiihtää ladulla, se on sanottava ääneen, vaikka kuvakin kertoo saman. Ehkä näillä nykyisilläkin pekkatiilikaisilla on mielessään se kuulija, jonka katse on tiukasti sukankutimessa tai -parsimuksessa.

Talvilajeja on toki aina harrastettu, vaikka ehkä vähemmän tosikkomaisesti. Olen kuullut meheviä muistelmia siitä, millainen taito- ja kestävyyslaji kuusiaidassa lymyäminen entisaikaan on ollut. Kyselkää emännyyskoulua iltahämärissä kiertäneiltä isänniltä.

Päivät pitenevät ja valo moninkertaistuu, kun puhdas lumi sen heijastaa. Kylätien huurteen sävyttämä maisema on Kalevalasta: kylvi mäet männiköiksi, notkot nuoriksi vesoiksi.

Pakkasen maisemassa Pengonpohjassa

Taivas on silkkiä,

uusi lumi samettia

kun syttyvät pakkasen timantit

talvi viettää juhlaa.

Pääsimme tutustumaan Pengonpohjan rukoushuoneeseen Ylöjärvellä, Näsijärven pohjoisrannan lähellä. Tänne on tie, mutta ennen vanhaan tänne on varmaan tultu myös vesiteitse - tai jäätä myöten. Vuonna 1898 talkootyönä rakennettua kyläkirkkoa lämmitetään vain silloin, kun tiedossa on tapahtumia. Muuten pakkanen saa tulla tupaan.

Vanhat hirret ja huurteiset ikkunat, pieni saarnatuoli äänikatoksineen, alttari, kaikki on niin kuin kuuluukin. Vanhoja pönttöuuneja ei enää käytetä, mutta ne on säilytetty muistona menneistä ajoista. Sähköt on, on valoja ja kahvinkeittovälineet sakaristossa, mutta osa valaistuksista hoidetaan kynttilöillä. Kaksi öljylamppua on ripustettu rakennetta tukevaan, kyläsepän takomaan rautatankoon.

Pengonpohjan pieni pyhäkkö kertoo samaa tarinaa kuin moni muukin vanha jumalanpalvelushuone tässä maassa: vaikka pulaa ja puutetta on ollut, oma kirkko on haluttu rakentaa. Oma kirkko on rakas, sillä se on yhteinen hengellinen koti lähipiirin asukkaille.

Uuden kirkon rakentamiseen ei sata vuotta sitten suurta byrokratiaa tarvittu, lupa kotiseurakunnalta riitti. Komea kirkko sillä saatiin ja tapuli tai kastari vanhalle kellolle. Parhaat asiat ovat yksinkertaisia.

Jouti jo?

James Liptonin loppiaisaaton haastattelussa loisti karismaattinen George Clooney. Näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja korosti useaan kertaan käsikirjoituksen merkitystä elokuvan runkona. Hyvästä käsikirjoituksesta saa hyvän elokuvan, huonosta ei koskaan. Toisaalta, totesi Clooney, hyvänkin käsikirjoituksen voi pilata.

On taito aloittaa niin, että katsoja on heti mukana imussa, mutta vielä suurempi taito on viheltää peli poikki niin, että sieluun jää kaiherrus siitä, että olisi tuota nyt vielä…

Ensimmäiset lapinhulluuden oireet minun otsalohkossani alkoivat tuntua viime vuosituhannella Sallassa. Ihastuin maisemiin ja hiljaisuuteen, tykästyin ihmisiin. Taudista en ole eroon pyrkinytkään, kyllä aikuinen ihminen aina jonkin verran haikeutta kestää. Vaikka sarventyngät ajoittain kutittavat otsalla, tilanne lienee hallussa. Vai huomaako sitä itse?

Kun ruudusta alkoivat vyöryä Taivaan tulet, tempauduin mukaan. Lötjösen, Röhkön ja kumppanien toilaukset, Aimon kipuilut ihmissuhteissa, jyrkät äärilaitojen kulkijat,  joviaali poliisipäällikkö - sarja toi ruutuun monta hyvää, tunnistettavaa tyyppiä.

Näyttelijäkaartissa oli persoonallisia uusia tuttavuuksia. Ihan oma lukunsa olivat maisemat ja vuodenajat, ankarassa kauneudessaan. Ote oli sopivan liioitteleva ja kärjistävä.

Taivaan tulet päättyi hyvien ihmisten juhlaan ja jouti kai päättyäkin. Alkujaksojen puhti oli kadonnut, ihmisistä ei enää uutta särmää löytynyt, uskottavuus rapisi, vitsejä venytettiin niin, että kotisohvalla hikoiltiin ajoittain myötähäpeää. Rajansa sitä on sympaattisen satuhahmonkin kiusaamisella. Jetsu uskaltautui kosimaan, kun kaikki uskottavuuden rajat oli moneen kertaan ylitetty. En ole omassa elämässäni joutunut miehisen saamattomuuden syvimpiä syövereitä koskaan noin perusteellisesti tutkailemaan. Varmaankin onneksi.

Taivaan tulien ensimmäisten kausien käsikirjoittajana oli Kari Väänäsen ohella Timo Parvela. Olisiko kahden tekijän mallia pitänyt jatkaa? Kumpikin tekijä on ammattimies, mutta olisiko kahden erilaisen näkemyksen yhdistäminen tuonut jatkoon kipinää? Kari Väänänen on useissa haastatteluissa kertonut halunneensa tehdä vielä yhden kauden – päättyikö hyvä sarja paniikkijarrutukseen? Jäikö juonen ituja käyttämättä, taustoja rakentamatta, selittääkö tämä loppujaksojen onnahtelut. Latistiko väärässä paikassa säästäminen ja kustannuskuri inspiraation?

Määrämittaan kirjoittaminen on taitolaji. Jos tämä blogi roiskuu yli, lukija (jos jossain sellainen on) joutuu skrollaamaan hiukan enemmän, siinä kaikki. Eikä blogikirjoituksella vakiopituutta edes ole. Televisiojutulla, lehtiartikkelilla, tiedotteella ja monelle muulla kirjoitelmalla on määrämittainen paikka, jonka ehdoilla temput ja sanavalinnat on sovitettava.

Kemijärven ja Koillis-Lapin ihmisten puolesta olen iloinen. Toivottavasti sarja antoi lisää potkua matkailuun ja muihin elinkeinoihin.

 Taivaan tulet oli, ja on edelleenkin, lapinhullujen oma ohjelma. Ja niin hullu tiedän olevani, että varmasti palaan ruudun ääreen ja katson, kun seuraavan kerran uusivat. Saa siitä hiukan lievennystä, kun ei aina pohjoiseen pääse. Oli se loppu ihan millainen tahansa.

 Jutun kuvat ovat Sammun tuvalta, Kittilästä.

Ihan uusi, kokonainen vuosi

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe aloitti uuden vuoden. Teksti oli hieno, niin kuultuna kuin netistä luettunakin. Puheiden perinne jatkuu, vastaansanomattomin virkkein. 

Me emme pikkutuulessa taivu, emmekä kovassakaan viimassa taitu. Suomella on tässä muuttuvassakin maailmassa selvät vahvuutensa.
- - - 
Suomi on aina pärjännyt paineessa. Voimat on koottu ja suunnattu eteenpäin. 

Sumuisena alkutalven päivänäkin täällä  aistii jatkuvuuden ja elämän kerroksellisuuden. Aukean takana autioksi jäänyt talo, aikanaan kylän komeimpia, viesti entisestä. Sarat ovat laskeutuneet lepoon, vakoihin liittyy lupaus uudesta, viljely on kulttuuria ja sillä on täällä pitkä jatkumo.

Sitkeä honka valvoo kylätien varrella, tuulenpieksämään asentoonsa jähmettyneenä. Petäjä on veteraani, joka kestää vastatuulet ja puhurit. Se on viimeisenä jäljellä niistä, jotka puolustivat kotitantereitaan ja jatkoivat uurastusta rauhan vuosina, sielun ja ruumiin säröistä välittämättä. Pystyivätkö he antamaan oikeanlaisen esikuvan lapsilleen niinä aikoina, kun päivän tehtävistä selviytyminen tuntui vievän kaikki voimat?

Yhteiskuntamme ei ole särötön, mutta se on yhä kestävää tekoa.

- - -

On tehtävä päätöksiä. On luotava uutta, mutta on myös purettava vanhaa, pysyväksikin luultua.

Purkaminen on helppoa, kovalla kädellä ja koneilla se käy nopeasti, betoni murenee ja vanha puu rasahtelee. Byrokratian ja hallintohimmeleiden purkaminen ja virtaviivaistaminen onkin sitten eri juttu. Listitäänkö meillä taloja ja maisemakokonaisuuksia silloin, kun oikeasti pitäisi käydä kokonaan muiden asioiden kimppuun? 

Toivottavasti muillakin kuin Sauli Niinistöllä on kulttuurin tajua. Itsenäisyyspäivän juhlakonsertti antoi toivoa sitä, että henkisen perinteen arvostus valtakunnan korkeimmalla tasolla on hyvällä tolalla.

Kylänraitin varrella asuu monta tuttua tai kasvotuttua, tervehditään ja jutellaan, kun nähdään. Taloilla on historiansa ja vaiheensa, täällä ikänsä asunut ei tienviittoja tarvitse, kun tietää, kenelle naapurin tupa kuuluu ja on ennen kuulunut ja kenen rakentama se on. Suunnistaminen on helppoa, kun maisema on samalla sielunmaisema.

Kylänraitilla liikkuva tietää kyllä, että suuret yksiköt ovat taatusti suorituskykyisiä ja virtaviivaisia ja kustannustehokkaita. Mutta joka kerta, kun niiden käsittelyyn pääsee tai joutuu, pieni ihminen joutuu aloittamaan oman tarinansa kertomisen alusta, paljon puhetta ja monta raporttia. Kylänraitilla ei tarvitse. Historia ja taustoitukset ovat kunnossa, tiedetään, tunnetaan, kyllä, hoidetaan kuntoon.

Vuosi on vaihtunut ja puheet on pidetty. Lupaukset annettu. Päätökset pohjustettu. Ne, jotka politiikan hallitsevat, lienevät tyytyväisiä.

Kylätien tuttu rahina ei ole muuttunut miksikään. Pienen tuvan ikkunaan syttyy valo varhain aamulla ja sammuu illansuussa. 

Jossain kaukana tehdään päätöksiä, jotka sivuavat tätäkin elämää. Luvatkaa, että pysytte kohtuudessa. Nyt on taas kokonainen uusi, hädin tuskin korkattu vuosi aikaa.

PAREMPAA UUTTA VUOTTA! 

Kursivoidut otteet presidentti Sauli Niinistön puheesta 1.1.2014.

Aa-lenn-nus-mintti

Vuosi vaihtuu ja varastot päivitetään. Alennusmyynnin aika on NYT, niin kuin jokainen täyspihi joulumuori tietää. Nurkat puhtaiksi, tehdään tilaa uudelle! Löytöjä! Hämmästyttäviä juttuja! Uudenveroisia antimia! 

Joululta jäi varastoon loppuun kaluttuja tai muuten epäonnistuneita loppusointuja. Korjaa luusi - sulje suusi. Tahtois rakentaa - saattais masentaa. Olet mieron tiellä - kohtaammeko siellä? Sinusta unelmoin - jos hommiltani voin. Jäytää - räytää - nyt jää tää. Joulun kellot - kuokkii pellot. Rimmaa kuin...

Pönötysvaraston tyhjennyksessä nyt seipäänniellyttä retoriikkaa, ruutikuivia fraaseja, onttoja lauseita. Sovita ennen valintaa, ehta tavara kolisee, narisee, nakuttaa ja sitten kiukuttaa.

Kunnon keljutus ei nyt paljon maksa - tule ja poimi parhaat päältä. Vanhoja harmeja ja kaunoja ulosheittohintaan, varasto on lähes rajaton, mutta pidä kiirettä, mehevimmät viedään ensin. Sopivassa maaperässä menestyvät ja lisääntyvät kuin itsestään, valitettavasti, valittaen.

Meheviä sukuriitoja rajoitettu jäännöserä. Alkuperäiset kiukuttelijat jättivät jälkeensä. Perikunta myy, ei veroseuraamuksia. Voidaan myös sopia vaihdosta. Vaitioloa ei taata eikä takuu kata mitään muutakaan, tämä koskee myös vekseleitä.

Laiskuutta ja saamattomuutta, todella iso erä, menee edullisesti, parasta ennen päivään on reilusti aikaa, ehdit kyllä käyttää. Jos siis jaksat tai huvittaa.

Tätä löytöä ei kannata missata! Puolitosia tai kokonaan tuulesta temmattuja huhuja ja  juoruja. Luksusversiot kuvien kera. Keltaisessa mausteliemessä marinoituja, säilyy hyvin. 30 %:n alennuksella, osa jopa – 90 % vanhasta hinnasta. Ei vaihto-oikeutta.

Kateutta, parasta laatua. Vihreästä lähes sysimustaan. Aina jollakulla toisella menee paremmin. Sopii hyvin energianlähteeksi keljumpiin kotitöihin kuten mattojen tamppaukseen. Muut energiasovellukset vielä prototyyppivaiheessa. Ole edellä aikaasi ja tee todellinen energiatehokas löytö!

Tehokasta imartelua, hapanimeläkastikkeella. Kyllä toi sulle sopii vaikka ei enää muotia olekaan. Tuollainen runsaampi vartalo on kyllä trikoossa edukseen. Aika ihanasti stailattu vanha turkki sulla. Ai ostit sitten uuden? Tuoko se on? Kyllä sillä rahalla olisi kunnollisenkin saanut. Huomasitko muuten matkallasi ostaa niitä edullisia vartalonmuokkaustuotteita? Sieltä olisit saanut peruukinkin pilkkahintaan…

Niin kai. Tai sitten ei. Olisi mukava päästä eroon vanhoista kankeuksista ja hölmöilyistä ja uudemmistakin ankeuksista ja elää seuraava vuosi positiivisena ja ihanana ja valoisana ja --- ja --- ja… 

Todellisessa elämässä törmää kaikenlaiseen, itsessään ja muissa. Muista ihmisistä yleensä huomaa virheetkin helpommin. Kun itse on ihan oma tahditon itsensä, sen sivuuttaa elegantisti. Yritetään kumminkin!

Otsikko on oikein kirjoitettu. Kauan sitten Rouva Matkailija vieraili Kaupungissa ja kävi myös ostoksilla. Mukaan tarttui tyylikäs leninki, jota muu seurue kilvan ihaili. Moni halusi tietää, mistä aarre oli ostettu. Tottahan rouva kaupan nimen neuvoi.

Ensimmäinen joulu pienen tytön mummina

Pihatielle leijaa utuisinta lunta.

Ovat tontun pienet askeleet

Hangen syliin kadonneet -

Satua vain, vai lapsosen unta?

Tähti kehtoon katsoo ikkunasta.

Uinuu tuutussa unten pienoinen

Uniposkinen unelma untuvainen -

Suojaa taivaiset rakkainta lasta.

Sydämen juhlaan hetki on aikaa

Ilo lämmittää posket ja sielun.

Lapselle tuothan antimet joulun:

Rakkautta, turvaa, tähtien taikaa.

Hyvää, rauhallista ja onnellista Joulua!

Parhaat lahjat ovat niitä, joita ei voi ostaa eikä ansaita.

Nauttikaa pyhän hetkistä!

Kiitos lukijoille!