Tätä se taas on

 

Tämä tunne on déjà-vu. Harvoin olen tuntenut itseni näin paljon pula-ajan lapseksi, energiakriisin aikalaiseksi, laman kansalaiseksi. 

 

Pula-aika ja jälleenrakennuksen aika ei tosin ollut ankeaa, ei ainakaan lapsille. Se oli kaikille samanlaista: yhtä lailla resupekkoja oltiin, rikkaat ja köyhät. Kaikkea ei aina saanut, kukaan ei saanut. Tyydyttiin siihen, mitä oli. 

    Se, mitä oli ja mitä sai, oli arvokasta. Jokaisesta uudesta esineestä osasi myös iloita ja kauniisti kiittää. Vähitellen elämä vaurastui, hitaasti. 

     Pula-aika oli kädentaitojen aikaa. Tehtiin itse, korjattiin, uudistettiin, joskus oli uuttakin työn alla. Kukaan ei sanonut, että ostamalla saa helpommin, sillä aina ei voinut ostaa. Ja jos jotain kaupassa oli, hinta oli korkea. Piti säästää, säästää, säästää. 

      Säästäminen jäi päälle.

     

Oliko energiakriisi seuraava pula-aika? 

     Sähkön ja polttoaineiden hinta nousi pilviin ja taas kehotettiin nuukailemaan. Sammuttamaan turhia valoja, alentamaan lämpötilaa, pesemään täysiä koneellisia. Suomi oli vaurastunut ja mekin vähän siinä mukana. Ikiomassa perheessänikin oli jo joitakin kodinkoneita, nyt piti ohjeiden mukaan järkeistää niiden käyttöä. Kodinkoneet olivat yksinkertaisempia, niiden käyttö oli suoraviivaisempaa.  

      Viranomaiset antoivat kuluttajille säästöohjeita. Jotkut säästötoimet olivat pakollisia, niitä oli kuuliaisen kansalaisen tarkkaan noudatettava. Ohjeet ja säännöt kertoivat myös siitä, ettei päättäjillä aina ollut käsitystä siitä, mitä tavallisen ihmisen elämä on. Ehkä meihin, kunnon arkisuomalaisiin ei oikein uskallettu luottaakaan.    

      Energiakriisi oli selitys ja veruke vaikka minkälaisille toimenpiteille. Elämä jämähti, hetkeksi kaikki kehitys pysähtyi. 

      Energiakriisin jälkeen elämä vähitellen liukui takaisin uomiinsa. Tuli uusi normaali, johon sopeuduttiin. Säästettiin, säästettiin. Joka ei ollut aikaisemmin oppinut, oppi nyt. Olisiko järkevä, rohkea kulutus saanut pyörät nopeammin vauhtiin? Säästämisen vastakohta on tulojen kasvattaminen. 

      Nuukailu jäi päälle. 

1990-luvun lama taisi olla seuraava? Vai oliko se joku niistä pörssiromahduksista? Vai oliko se joku muu vastoinkäyminen, kulkutauti, epidemia, pandemia?

       Mitä sähköisemmäksi uutisvirta muuttuu, sitä ankarammin ja tiuhemmin kaikenlaiset kriisit meitä uhkaavat. Sillä vain todella raju shokki kerää tarvittavan määrän klikkauksia. 

       Parempi siis varmuuden vuoksi pihistellä. 

 

Tilanne on nytkin ankara ja uhkakuvat todellisia. Energiasta tulee pula ja vaikka ei tulisikaan, kaikki hinnat nousevat, sillä välilliset kustannukset kertyvät kaikkialla. Valtio ottaa velkaa ja yrittää tukea. Kuinka pitkä muisti äänestäjillä on? 

      Kuluttaminen pelkistyy välttämättömään: kun hinnat nousevat, muuhun ei edes ole varaa. Kuluttajan pitää olla loputtoman hintatietoinen, valistunut, tiedostava, ahkera, nokkela. Sillä taas me säästämme, vaikka aina ei edes tiedä, mikä säästäminen oikeasti on taloudellista. Säästäminen on taas ajankohtaista ja neuvojia riittää. 

Vanhoista konsteista voisi olla apua, vaikka niitä neuvoja enää harvemmin kuulee. Kun tupa viileni, kiskottiin villasukat jalkaan ja puettiin toinen villapaita. Jos makuuhuoneessa oli koleaa, otettiin toinen peitto avuksi ja käperryttiin lähekkäin. 

      Lisättiin puita pesään ja keitettiin soppaa kellarin antimista. Parsittiin ja paikattiin. 

      Eläkeläismummo ei enää pysy ajan tasalla. Nuukailu on jatkuva olotila, eikä se hetkeen taida unohtuakaan. Parempi olla varovainen ja kituuttaa, ihan jo varmuuden vuoksi. 

       Säästäminen, niin juuri... tätä se taas on.