Puhuimme lyhyistä ja pitkistä kielistä. Siis siitä, millaista kieliohjelmaa itse kullakin oli koulussa ollut. Havaintomateriaalina oli vanha kouluvihko.
Viisas lukija ymmärtää, että muistelimme ystäväni kanssa aikaa, jolloin kielten opetus tavoitti vain oppikoululaiset. Lukija hoksaa myös, että seitsemäskymmenes syntymäpäivä on meille keskustelijoille kaukaista historiaa.
Odotappas, kun tulet tähän ikään!
Mahdollisuus oppia vieraita kieliä oli yksi perusteluista sille, että neljännen luokan kevätjuhlan jälkeen puin päälleni vaaleankeltaisen kesämekon ja lähdin pääsykokeisiin. Perusteluja oli muitakin, sillä oppikoulu oli perheelle iso juttu, myös taloudellisesti.
Kokeista en muista niin paljon, piti kirjoittaa ja laskea. Kun hyväksyttyjen nimet teipattiin yhteiskoulun lasioveen, olin listalla! Äitiä taisi vähän jännittää lukukausimaksuja ja muita kustannuksia, mutta niistä selvittiin.
Kun oppikoulu alkoi, alkoi myös kielten opiskelu. Ensin ruotsi, toinen kotimainen. Sitten saksa tai englanti, jossain koulussa jopa ranska, näin kerrottiin.
Kieliä lukea paukutettiin koko keskikoulun ajan. Sitten siirryttiin lukioon ja valikoima monipuolistui. Lyhyt englanti pitkän saksan kaveriksi, vaihtoehtoisesti lyhyt saksa pitkän englannin kylkeen, kielilinjalaisille vielä latinaa tai ranskaa, joskus myös venäjää. Lyhyitä ja mikrolyhyitä kieliä.
En edelleenkään tiedä, mitä opetuksen suunnittelijat olivat oppikoulun kieliohjelmaa suunnitellessaan ajatelleet. Mitä meistä piti tulla? Tarvitsiko sodanjälkeinen tasavalta tiedemiehiä ja oppineita naisia, opettajia, lääkäreitä, insinöörejä? Epäkäytännöllisiä haaveilijoita, esoteerisen runouden suomentajia? Kansainvälistä uraa ei ehkä edes osattu ajatella vaihtoehtona.
Tavoitteita en siinä touhussa tarkkaan osannut edes ajatella, yritin vain selviytyä kieliopin sokkeloista ja sanastoista. Pitkää kieltä pitkän kaavan mukaan, tarkasti, aikanaan lyhyttä samalla tieteellisellä asenteella, vaikka kaikkia hienouksia ei ehkä ehditty.
Yhtään sellaista ihmistä, joka olisi puhunut äidinkielenään muuta kuin suomea, en lapsena tuntenut. Hienot rouvat puhuivat joskus keskenään ruotsia, kun halusivat, ettei palvelusväki ymmärrä, eikä niitä puheita muutenkaan sopinut kuunnella. Ruotsi oli Sisä-Suomessa salakieli.
Joskus tehtaan insinööri lähti messuille Eurooppaan, otti mukaansa sanakirjan ja viritti kameraan musta-valkoisen filmirullan. Myöhemmin saatiin diafilmiäkin. Matkustaminen oli niin harvinaista herkkua, että insinööri kirjoitti matkakokemuksistaan seikkaperäisen kertomuksen yhtiön henkilöstölehteen.
Tavallisten ihmisten lomamatkat olivat vaatimattomia sukulointeja. Kun autokanta 1960-luvun puolivälissä alkoi kasvaa, perheeseen hankittiin pikkuauto (isompaan ei ollut varaa), pakattiin jokainen kolo varusteita täyteen ja huristeltiin hiekkateitä setien ja serkkujen luo, majoituttiin vinttiin muhkuraisille flokkipatjoille, vanhan viltin alle. Hotelliin ei ollut varaa eikä uskallusta, korkeintaan soputelttaan tai retkeilymajaan. Ruotsissa käytiin, kansipaikoilla, laivalla kääntymässä, sataman liepeillä maata tavoitellen.
Ulkomaiden valloituksesta tuskin edes osattiin haaveilla, ennen keihäsmatkojen aikaa. Kun tehtaan keittäjä oli tehnyt ensimmäisen etelänmatkansa, hän sai kertoa siitä kaiken, kaikille. Joku kysyi, missä siellä oikein nukuttiin. Että oikein hotellissa, eikös se ollut kamalan kallista?
Ehkä opetuksen suunnittelijat eivät osanneet kuvitella, mihin tavallinen koululainen vierasta kieltä tarvitsisi, tarvitsisiko ollenkaan – ellei sitten kirjojen tai muiden aineistojen lukemiseen, kirjeenvaihtokavereilla kirjoittamiseen. Ja jos puhetta vaativa tilanne vastaan tulisi, olisi kai kaikkein tärkeintä, että oppilas osaisi sanoa sanottavansa virheettömästi, kielioppi piti hallita. Ääntäminenkin oli vähemmän tärkeää. Vai oliko ylioppilastutkinto ainoa päämäärä?
Paljon myöhemmin tajusin, että kuuden pisteen virheet olivat yleensä niitä, jotka kaikkein vähiten haittaisivat viestin ymmärtämistä.
Me koimme muutoksen. Uskomattoman, hiukan pelottavankin. Ja kun ikää oli riittävästi, kun maailma alkoi olla auki, me lähdimme. Piikomaan, hotellihuoneita siivoamaan, tiskaamaan, sairaalaan apulaisiksi. Kesämekot ja sandaalit halvassa matkalaukussa, pää täynnä unelmia ja haaveita. Vanhemmat huolestuivat, mutta se ei estänyt lähtemästä.
Joskus eksyttiin, joskus sählättiin, mutta perille tultiin. Opittiin tervehtimään, hoitamaan asioita, puhumaan, pitämään hauskaa. Koti oli kaukana, kotiin ei voinut soittaa, äärimmäisessä hädässä ehkä sähköttää, kirjoittaminen ja korttien lähettäminen sentään onnistui. Oli selvittävä ja kyllähän me selvisimme. Olivatko ne tienneet sen?
Maailma oli vielä viaton ja turvallinen. Pieni olut oli huumeista vahvimpia. Taskuvarkaita piti varoa, mutta tyrmäystippoja ei mainittu missään. Naiivi katse ja vaatimaton olemus herättivät sympatiaa, ei katalia taka-ajatuksia.
Silti, olisivat ne koulussa voineet jonkun arkisen repliikinkin opettaa. Ulkomailla ei kovin luontevasti pärjää, jos osaa sanoa ’minulla on mustepullo’, kun pitää saada juotavaa tai syötävää. Ei, vaikka olisi osannut lausua sanat mahdollisimman virheettömästi. Jos lyhyen kielen tarkoitus olisi ollut auttaa selviämään arkisista tilanteista – olisiko muutama perusfraasi kannattanut opettaa?
Myöhemmin olen ymmärtänyt, että ensimmäinen kesä ulkomailla oli ratkaiseva: kun oli pakko puhua, oppi puhumaan, unohtamaan kielioppivirheiden pelon, oppi huomaamaan sanonnan ja tervehdykset. Sen jälkeen oli helpompi yrittää. Vähitellen puhuminen ja ymmärtäminen alkoi sujua. Vaikka hiukan eksyisi sanoissaan, maailma ei siihen kaadu.
Me koimme ja näimme, millaista muualla oli, mutta oivalsimme myös, mikä kotona oli paremmin. Aika moni asia, sittenkin.
Pitkästä kielestä tuli aikanaan ensimmäinen kansainvälinen työkieli, kakkoskieli jäi vähemmälle, kolmas, ultralyhyt, muuttui vähitellen yhä tärkeämmäksi ja ajoi vähitellen muiden ohi. Puhumisesta tuli arkea.
Eläkeläisparlamentti totesi, että kaikki kunnossa.
Hyvin meidän kävi. Kaikesta huolimatta.
Pitäisikö tämän ajan lasten mahdollisuuksista olla kateellisia? He kuulevat vieraita kieliä jo pienenä. Matkustaminen ei ole enää mikään utopistinen, vieras asia.
Yhteydenpito kotiin ja kavereihin ei ole sidottu rajoihin tai kalliisiin maksuihin. Koulussakin on oppilaita, joiden ensimmäinen kieli ei ole suomi, vaan joku ihan muu. Se, että pääsee luontevasti kokeilemaan taitojaan, alentanee puhumisen kynnystä.
Väittävät, että pienet kielet katoavat. Oikein lyhyet kielikurssit ovat monelta mielestä kadonneet. Pelätään, että oma kieli rapautuu, kun puheesta kaikkialla maailmassa tulee anglismeilla ryyditettyä puuroa. Suuret kielet jyräävät pienempiä?
Toisten kielien osaaminen ei sellaisenaan merkitse äidinkielen tappiota. Jos äidinkieltä ei arvosteta, heikoilla ollaan. Opetetaanko koulussa enää oman kielen ja kulttuurin kunnioitusta?
Koulustakin on jotain tarttunut mieleen: ’Jag har fått Vapensmeden, vilken intressant bok jag har länge önskat mig’. ’Die Axt, die Bank, die Braut, die Brust…’
Kansainvälisen smalltalkin alkeita?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti