Syyskuussa idus on kolmastoista päivä.
Idus on vanhan roomalaisen kalenterin täydenkuun päivä,
kuukauden taitekohta.
Enää se ei osu tarkkaan kohdalleen, mutta monena yönä kuun kasvot ovat loistaneet maan yläpuolella, valaisseet syksyistä maisemaa.
Vielä muutama päivä – toteutuvatko pahat unet, uhkakuvat?
Maailmalla vyöryvät panssarit, pakotteet, ankeat ajatukset. Jyräävätkö
ne tulitauon toiveet, pyrkimyksen rauhaan?
Eikä pienen ihmisen ääni kuulu siinä
maailmassa, ei aikuisen, ei lapsen.
Monen viikon, kuukauden ajan tässä todellisuudessa on
keskusteltu siitä, millainen rakkaus on oikeanlaista. On puhuttu rakkaudesta niin
kuin liikennesäännöistä tai piirakkaresepteistä. Kun väistät näin, kaarrat
oikealle, vilkutat vasemmalle ja pysähdyt valoissa, olet oikealla linjalla.
Rakkaudessa on kyse kahden ihmisen läheisyydestä, liitosta, äidin
ja lapsen kiintymyksestä, isän tai isoisän lujasta syliotteesta, huolenpidosta,
hellyydestä. Välittämisestä ja sielujen harmoniasta. Lähimmäisistä, joiden
kanssa arki jaetaan ja juhla vietetään. Asioista, jotka eivät käyttöohjetta
tarvitse.
Enemmän kuin erilaista rakkautta pitäisi pelätä sitä, että
maailman mahtajat ovat menettäneet kyvyn rakastaa mitään muuta kuin itseään,
omaa valtaansa.
Taivaat loimuavat.
Kaikkialla se ei ole ukkosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti