Rujo menneisyys ja muita selityksiä

Perheenemäntä tietää, miten valkoiset vaatteet vuosikymmenten pesuissa ja kovassa kulutuksessa hiutuvat ja haurastuvat. Lopulta jäljellä on vain läpikuultavaksi muuttunut kudelma, jonka seuraava käyttökerta rikkoo kokonaan.

Samanlaista valkopesua on tekemisten selittely, omien ja toisten. Tulkintoja tulkintojen perään, tahranpoistoa, parsimista, puhdistelua, verukkeita. Kun rohkeus tai voimat eivät riitä siihen, että antaisi menneitten olla, niin, ettei taakka kasvaisi ylivoimaiseksi. Tai että myöntäisi erehtyneensä, väsyneensä.

Krooninen valkopesu rasittaa. Selittelyn selittelyn selittely.

En minä, mutta kun muut. Minä kyllä, mutta kun kaikki muut. Olisin minä, mutta kun pomo. Tiedänhän minä ja osaanhan minä. Mutta ei minun anneta. Kun ei mikään mene niin kuin hyvä on ja minä tahdon.

Onko loukkaava puhe oikeasti vihaa ja pahaa vai onko se valepukuun puettu avunhuuto? Hoivatkaa minua, olen väsynyt ja sieluni on hukassa? Huomatkaa minut! Hei kuulkaa! Miksi te ette enää edes kehu minua?

Negatiivisuus on lipeää, se syövyttää tieltään kaiken hyvän ja arvokkaan. 

Onko olemassa virheettömiä ihmisiä? Onko sellaisia, jotka eivät koskaan ole polultaan poikenneet ja erehtyneet?

Tuskin. Mutta sellaisia on, jotka kokevat saaneensa kovempia leluja, vähemmän hyviä sattumia tai liian vähän haleja ja huomiota. Jotka ovat ajautuneet negatiiviseen, sielua kuluttavaan kierteeseen. Kierteeseen, jonka oikaisemiseen tarvitaan apua.

Elämä on oppimistapahtuma. Aikuisellekin.

Voimia elämiseen!

Samuli Heimosen maalaus, kuvattu kesällä 2010 Taidekeskus Salmelan näyttelyssä.