Veden väri ei ole väri eikä tunnelma, sillä veden mielialat
vaihtuvat alati ja tunnelmia on monta. Jokainen väri on veden väri, sillä veden
pinnassa leikkivät kaikki sävyt. Aallot toistavat taivaan sinisiä, kertaavat
pilvien graniitinharmaan ja heijastavat syksyisen rannan kultaiset kaislat,
runsaina ryppäinä hohtavat pihlajanmarjat.
Valo hohtaa laineilla, liikkuu ja elää, meri näyttää
valkoisin pärskein voimansa. Veden väri on jokainen väri ja veden väri on
ulapan ihmeellinen sininen. Vaikka suolainen tuuli on viileä, sisätiloihin ei
malta siirtyä, vaan haluaa katsella kaikki sävyt ja siniset.
Yhteisellä retkellä Inkoon maisemiin tavataan tutut, puhutaan
maailman asiat kuntoon, tuuletetaan sielua ja otetaan askeleita uusiin
seikkailuihin. Kodikkaassa tutussa seurassa. Hyvässä.
Kirkko katsoo merelle ja kertoo jokaisella kivellään
historiaa, tarinoita. Se näkee kauas, menneeseen ja tulevaan, se on aina läsnä.
Merenkulkijoita on ollut yhtä kauan kuin meren rannalle on tultu elämään. Kirkolle,
satamaan johtaa tie, vuoroin tyynen sininen, myrskyn harmaa, kimaltava ja
jäinen. Kirkossa kohtaavat mantereen ja saarten asukkaat. Meri tuo kansan sanaa
kuulemaan, kokoaa väen yhteiseen hartauteen kynttiläkruunujen alle, sukupolvesta
sukupolveen. Tarjolla on lämpöä, läheisyyttä, lohtua.
Mutta ei ehkä pidäkään olla niin, että tulijat tuntisivat
vain pelkkää lempeän tyyntä mieltä. Kuolemantanssissa kaikki säädyt kulkevat
kohti vääjäämätöntä, armoton nauru saattaa itkeviä hahmoja. Memento mori,
muista kuolevasi. Memento. Muista, että musta surma vaanii, ilkeä vitsaus tai paha
tauti, oikukas meri. Muista, opi ja usko oppimasi. Lunastus, armahdus on kuorin
keskellä, Kristuksen kärsimyksessä, muista. Muista, lausu rukouksesi ja
tunnusta syntisi, niin pääset osalliseksi armosta, voit taas lähteä puhtain
purjein matkaan.
Vaaleiksi kalkitut seinät, vanhojen kuvien punasävyisiksi
pelkistyneet sävyt, valo ja hiljaisuus koskettavat kulkijaa, joka pysähtyy
hetkeksi kirkon penkkiin. Miten sykähdyttävä elämys aikanaan satumaisen värikkäät,
koko kirkon sisätilat täyttäneet kuvat ovat olleet 1500-luvun inkoolaisille,
joiden elämää ei vielä säädellyt sähköinen viestintä ja kuvien, äänien ja
sykkivien virikkeiden loputon tulva?
Ehkä juuri tässä onkin jotain oleellista: jokaisena aikana,
kaikissa elämän aallokoissa jykevästi paikallaan seisova kirkko on paikka,
jossa arki vaihtuu pyhään ja sielu saa kerätä voimia.
Paikka, josta on hyvä lähteä elävän veden maailmaan.
Vanhaan muistikirjaan joku on piirtänyt lennokkaalla
käsialalla
Anzukommen ist eine Chance!
Abzufahren ist eine Kunst! *
Kiitos matkaseurasta, sammattilaiset!
* Saapuminen on mahdollisuus, lähteminen taidetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti