keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Niksikkäät ja ne muut

Sopivaa kuvaa ei ollut, mutta kevätaurinko on aina ihana! 
Niksien aika on tullut! Kevät on vauhdissa, ensi kuun lopussa häämöttää jo Vappu riemuineen! Kohta kaikki naiset, kokoon ja näköön katsomatta kaivavat kaapistaan sukkahousut ja pukeutuvat niihin.

Sukkahousut ovat maailman niksikkäin vaatekappale. Ei ole sellaista, mitä ei yhdenkoon sukkahousujen avulla voisi tehdä. Niillä korvataan katkennut tuulettimen hihna, lingotaan salaatti, käytetään kirjanmerkkinä, lasten leikkiperuukkina (lettimalli) suodatetaan nesteet, säilytetään paremman pussin puutteessa sipulit, pyydystetään perhoset, askarrellaan näköisnukkeja, tuetaan lonksuvat silmälasit tai tekohampaat, ryöstetään pankki, oksastetaan puut, punotaan mattoja ja kengänpuhdistimia, vain muutamia harvoja esimerkkejä mainitakseni. Joku voisi jopa käyttää yhdenkoon sukkahousuja alkuperäiseen tarkoitukseensa, vaikka kukaan tosinainen ei tietenkään myönnä pukeutuvansa mihinkään muuhun kuin oikeankokoisiin wolfoordeihin (tuotesijoittelua, sorry siitä).

Keväällä kukoistaa niksologia. Nikselöinti herää talviunestaan ja jokainen muuttuu nuukaksi niksmanniksi. Talven yli talvehtineet niksisukkahousut ovat kaapissa hapettuessaan, perstaantuneet, silmäpakoutuneet ja virttyneet. Kukaan ei tosin koskaan, ikinä, vahingossakaan, säilö epäkelpoja tamineita kaappiinsa. Ei muuta kuin uudet viritykset kehiin – ja jospa niille vanhoille hirvityksille vielä joku hyötykäyttö löytyisi, niksit siis kunniaan?

Mikä onkaan siis ongelma?
Vai niin, et saa naulaa seinään? Kokeilit jo paistinpannuakin. Pinta-alaahan se tarjoaa, laajasti, mutta ei oikein osumatarkkuutta. Ja nämä nykyajan viritykset eivät edes niin kovin painaviakaan ole.
Ratkaisu piilee sukkahousuissa.
Pukeudu naisellisimpiin vermeisiisi ja rimpauta naapurin isännän ovikelloa. Kerro murheesi ja kyllä se siitä. Iloinen vasaranomistaja auttaa mielellään.

Etkö ylety nostamaan perintövaasia kaapin ylimmältä hyllyltä?
Rakensit jo telineenkin kolmesta tuolista ja vanhasta laatikosta, mutta ei. Sitä paitsi telineesi taisi jo huojuakin tuntuvasti…
Onhan sinulla ehjät sukkahousut?
Rimpauta tutun könsikkään ovikelloa, kerro tilanne ja pyydä apua. Voit varmuudeksi hiukan presentoida, miten itse yritit ratkaista tilannetta, mutta vain ihan siveästi.
Kyllä könsikkäillä ulottuvuuksia riittää ja jos vahdit suoritusta tarkasti, saatat saada vaasinkin ehjänä kätösiisi.

Onko säilykepurkki juuttunut kiinni?
En tiedä, olisivatko salihousut vai sukkahousut tässä tilanteessa parempi ratkaisu, mutta pyydä naapurin korstoa auttamaan. Kehu hänen voimiaan ja lihaksiaan ja kas, siinäpä se purkkikin kiertyy auki.

Kuullostaako sovinistiselta? Epäfeministiseltä?  Aivan. 
Joskus on viisaampaa unohtaa kaiken maailman sukkahousuniksit ja pyytää apua vahvemmalta, pitemmältä, taitavammalta.
Kuka nyt vanhoista sukkiksista mattoja jaksaisi virkata, kun illat muuttuvat valoisammiksi ja luonto kutsuu liikkumaan!

Ja pliis, heitä ne vanhat roippeet roskiin.
Kohta on kevät eikä kevätaurinkokaan sentään  mitä tahansa helli.

Kiitos.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Päivänä, jona pilvet putoavat


Päivänä, jona pilvet putoavat
Etkä enää usko unelmiin
Tiedät olevasi enemmän aikuinen.

Päivänä, jona puut huojuvat
Uhmaavat tuulta ja sadetta
Tunnet kaikkien vuosien kaikki ajat.

Yöllä, kun totiset tähdet katsovat 
Kotipuun oksien lomasta
Olet palannut entiseen, kotiin.

Aamuna, jona viivyt ikkunassa
Seulot kaipauksen hienoa hiekkaa
Löydät elämän aitoa kultaa.

Jospa osaisit tallentaa kirkkauden.



sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Lisää ihania miehiä



Sydän oikein läikähti Kalevalanpäivän aattona. Osuttiin samaan kahvipöytään, herrasmiehet ja bloginkirjoittaja. 

Eikä runo väsynyt, eivät virret vierähtäneet. Juttua riitti. Kerrottiin tarinoita, lämpimiä muisteluksia ja myhäiltiin elämän ihmeellisyyksille hyvien herrojen kanssa. Muistaminen on lahja ja aarre. Muistojen jakaminen kun lisää pääomaa, ei kuluta sitä.

Kaakonkulman veikkoja, toinen kertoi, kuinka oma murre oli hukkunut maailmalle, enää ei mie ja sie sujunut niin kuin ennen ja siksi tutun murteen puhujien kuunteleminen aina elähdytti sielua. Oli siellä savolaisten Ameriikassa ennen ollut paljonkin karjalaisia, evakkoina tulleita, olivat asettuneet ja yrittäneet. Ja kieli oli elänyt, iloisena ja eloisana.

Muistoja oli kertynyt niin tytöistä kuin emännistäkin. Ja tutusta miehestä, joka oli kyllä mukava, mutta naisasioissa taitamaton: eihän se sillä vartalolla ikinä naista saa! Emäntiään herrat kunnioittivat ja kertoivat arvostavin sanoin siitä, miten molemmat olivat tehneet oman osansa perheen hyvinvoinnin puolesta. Yli neljäkymmentä vuotta yhdessä, tehkääpä perässä, nuoremmat. Seesteistä onnea, arjen kosketuksia.

Edettiin kevyistä aiheista vakavampiin, puhuttiin luottamusta rakentaen ja lopussa toinen alkoi puhua monumentista, jonka alle hänenkin taipaleensa aikanaan päättyisi. Metallimies ei puun tai kiven alle halua, metallista rakennettu muistomerkki oli jo odottamassa isoäidin haudalla, seurakunnan kanssa oli varmistettu hallintaoikeus. Kuvankin sain nähdä, nelivärikuvan, joka kulki mukana kuluneessa lompakossa.


Vuosirenkaita oli molemmilla yli kahdeksankymmentä. Toivottavasti elämänilo säilyy ja askeleet pysyvät reippaina. Ei sinne monumentin alle mikään kiire ole.



Kalevalanpäivänä mietin, miten totta ovat eepoksen viimeiset sanat. Pitkän elämän jälkeen voi jo katsoa taaksepäin ja nähdä, että jälkeä on tullut. Uusi väylä raivattu tulevien polvien tulla. Kiitos siitä.


Vaan kuitenki kaikitenki                                
la'un hiihin laulajoille,
la'un hiihin, latvan taitoin,
oksat karsin, tien osoitin.
Siitäpä nyt tie menevi,
ura uusi urkenevi
laajemmille laulajoille,
runsahammille runoille,
nuorisossa nousevassa,
kansassa kasuavassa.