SANATAITO

sunnuntai 29. lokakuuta 2023

Kappan pahta ja Norttoperän lumo

Peder Balke kunnioitti pohjoisen asukkaita ja heidän elämänmuotoaan,
vaikka kuvasikin maisemia.

Olen käynyt Nordkappilla 21 kertaa.

Vieläkin tahtoisin kokea tasangon laidalla avautuvan aavan Jäämeren, tuntea tuulen, joka voi olla viileä, jäätävä, raaka, lempeä, lämmin, hiljainen, raju, oikukas…

Nordkapp, taisin jäädä koukkuun, silloin nuorempana, kokemattomana, uhkarohkeana. Nordkapp opetti paljon sellaista, mitä yhdessäkään koulussa ei koskaan opetettaisi.

Ja vaikka olen käynyt 21 kertaa Euroopan pohjoisimmalla niemellä, en ihan joka kerta ole edes Kappan pahtaa ja sen tasankoa päässyt näkemään. Sade, tuuli, sakea sumu ja lumi ovat peittäneet näkymän. Tie oli mutkainen, kapea, sesongin alkuvaiheessa usein korkeiden lumivallien rajaama. Punaiset bussit ajoivat Honningsvågista Nordkappiin ja takaisin täyttä vauhtia. Alkukesän ensimmäisillä retkillä maisema avartui vasta melkein perillä, Nordkappin tasanteen porttia lähestyttäessä. Lumi hupeni ja maiseman karu kauneus nousi esiin.

Peder Balke: Nordlandista.

Vaikka tuntuu, että ne retket tehtiin ihan äsken, tekniikka on niiden kesien jälkeen tehnyt huikeita harppauksia. Teleks oli jo silloin käytössä, kallis ja hankala lankapuhelin myös. Sähköposti tai kännykkä oli varmaan jo keksitty, mutta tuskin niistä vielä silloin oli saatu niin käyttökelpoisia versioita, että niitä olisi voinut matkanjohtajan hommissa hyödyntää. Sellaisia viestintävälineitä, jotka eivät olisi olleet paikkaan tai johtoon tai muuhun kiinteään kohteeseen sidottuja, ei ollut käytössä.

Oli luotettava itseensä, yhteistyökumppanien apuun ja hyvään onneen. Tilanteista oli selvittävä. Niistä selvittiin.

Ennen matkanjohtajaksi lähtemistä luin lähdekirjoja, turistioppaita, tutkin karttoja ja yritin löytää tietoa. Arvioin ajomatkoja, suunnittelin ohjelmaa.

Finnmarkin, Norjan pohjoisimman läänin alue on harvaan asuttua. Viddalla, puuttomalla ylängöllä ajettaessa oli aikaa antaa tietoa ja kertoa tarinoita. Soittaa Griegin musiikkia kaseteilta ja katsella maiseman värejä.

Peder Balke: Värdöhusin linnoitus.

Lapin matkojen ansiosta löysin Samuli Paulaharjun. Kannoin kirjastosta Paulaharjun kirjoja, ihastuin ilmeikkääseen kieleen ja tarinoihin. Samuli Paulaharjun tekstiä ei voi pikalukea, sitä pitää nauttia ja makustella.

Vuonna 1935 julkaistu Ruijan äärimmäisillä saarilla vie lukijan matkalle Pohjois-Norjan tuulisille rannoille ja korkeiden pahtojen lähelle.

”Kun Jäämeren laiva kiertää Nordkapin kautta, matkamies jo kaukaa sen tuntee, vaikkei ole koskaan sitä nähnyt muuta kuin kuvissa. Taivaanrannalla on korkea tumma, suoraselkäinen maailmanharja, joka äkkiä kuin jättiläispiilulla iskettynä loppuu ja jyrkkänä syöksyy mereen. Kun alus ajaa harmaan pahtaseinän vieritse, melkein päätä viemistää sitä alhaalta katsellessa. Jylhä tumma kallio tuntuu tavoittelevan taivaita. Ja kun laiva laskettaa törähdyksen, pahtaseinä paiskaa kiukkuisesti sen heti takaisin, joskus vielä monin kerroin”.

Näin Samuli Paulaharju kirjansa sivulla 70.

Peder Balke: Nordkapp.

Kappan pahtaa nykyaikainen matkailija tulee katsomaan maantietä pitkin, ajaa bussilla tai autollaan Honningsvågista laajan tasangon laitaan ja kävelee kohti Jäämeren avaraa ulappaa.

Meri on rannaton, avara, se heijastaa taivaan kaikki värit, elää ja väreilee. Sanotaan, ettei Jäämeri jäädy – olen käynyt siellä vain toukokuusta syyskuun alkupuolelle asti – siihen ajanjaksoon osuvat muutamat kesäiset päivät, lyhyt kesä.

Peder Balke: Vuorimuodostelma Seitsemän sisarta.

Samuli Paulaharju (1875–1944) oli oululainen kuurojen koulun käsityönopettaja, joka vietti kesäkaudet pohjoisen maisemissa, kolusi Lapin ja Ruijan maat, kirjoitti, piirsi ja valokuvasi. Kulkuneuvona parhaimmillaan polkupyörä, matkakumppanina usein puoliso Jenny Paulaharju. Kappan pahtaa hän lähestyi laivalla.

Ja sinne laiva mennä jyskyttää. Jonka ajaa toistaan yli aavan ulapan, vyöryen verkalleen meren mittaisena valtavana vesiköyrynä. Äänetönnä se tulee ja menee, ja toinen taivaltaa heti kintereillä yhtä äänetönnä ja salaperäisenä. Suuri laiva laskettelee tasaista tahtiaan keikkuen jongalta jongalle, ja sinertävät saarenkalliot kohoavat yhä korkeammiksi sekä sitä mukaa tummenevat.

Ne nousevat aavasta kuin vanhan vuorelaisen jylhät linnat, pahtaseinät komottavat peloittavan mustina, tornien keilat työntyvät terävinä ylös, ja pitkin rantoja on valtavia kiviröykkiöitä kuin vanhoja linnanraunioita. Äkäiset vuorenäijät lienevät täällä joskus vihapäissään myllertäneet, riehuneet keskenään ja julmia paasia paiskoen hävittäneet toistensa asuinpaikkoja vai olisivatko he hurjina iloiten temmeltäneet toistensa kanssa taikka villeinä kisailleet aapakummituisten kera?

Mutta ihmisten käsitekoja kallioröykkiöt eivät ole.
Laiva lähestyy saarta, kiertää korkean pahtaseinän ja puskeutuu pieneen vuonoon, jonka pohjasta kumottaa ihmisten asumuksia. Kalamiesten kaukainen kylä siellä on meren rannalla, pieniä turvekattoisia taloja koko rykelmä pitkin rantaa ja rantamutkaa. Etempää kallion rinteeltä katselee vielä muutamainen pikku mökki, ja syrjässä niemennokassa on jokin turvekömmänä kuin mikähän jänkäpounu, maahiaisen pesä, musta suuaukko ammollaan ja ainoa silmä salakavalana katsoa tiirottaen.

Mutta aivan rannassa vilkkuu komea valkoinen talo, kylän paras, kauppamiehen koti, ja sen vierestä komottavat isännän isot, punaiset kala-aitat, joiden pääsemässä on ovia oven päällä kaksin kolmin kerroin. Mahtavin levein katoin, satajalkaisina ne, aaparannan kummitukset, seisoa kojottavat hieruan laidassa, ja satajalkaisena niiden vieressä laituri, vanha möljä, kurottelee kohti aapaa. Raskain suolaisin vesin meri toisin vuoroin pesee ja huuhtoo sen sataisia jalkoja ja taas toisin heittää ne kuivilleen. Pitkin rantaa, siellä täällä, ja korkeilla rinteilläkin, on pitkät rivit kalajällejä, kuivausorsia, joissa merikalaa riippuu vieri vierin, orsi orren vieressä.

Mutta aivan kylän takana kohoaa korkea synkkä pahta, kohta päälle kaatuakseen. Ja kallioseinän korkeilla vierillä, kylän ja kaikkien yläpuolilla kiipeilevät valkoiset keiturit.

Laiva laskee pitkän möyrästyksen, ja rantatunturit vastaavat kahta puolta, törähtävät kerran, toisen, kolmannen, törähtävät monta kertaa, niin että vuono kaikuu pitkänä möyrynä. Vanhat vuorelaiset vielä elävät tuntureissa, huuvaavat sieltä ja vastailevat vaeltajien huutoihin.

Ruijan äärimmäisillä saarilla s. 6-7.

Jylhää seinämää pääsee edelleenkin laivan kannelta ihailemaan, matkailijoita kuljettava Hurtigruten lienee yksi ylellisimmista tavoista kokea nämä maisemat. Hurtigruten on ikivanha postiveneiden reitti, jota nykyään liikennöivät upeat risteilijät.

Miksi Nordkapp palaa juuri nyt mieleen? Talven kynnyksellä, kun liikennöinti käy hankalammaksi ja viddaa – avaraa ylänköä – halkovat tiet suljetaan talven ajaksi, ei pohjoiseen tee mieli matkustaa.

Sinebrychoffin taidemuseossa on avautunut suuren norjalaisen taiteilijan Peder Balken näyttely Arktisen lumo. Museon ykköskerroksessa ja kellaritiloissa on esillä paitsi Balken, myös hänen aikalaistensa maalauksia Euroopan pohjoisimmilta seuduilta.

Peder Balke: Jostedalsbreen.

Ruijaan – Norjan Finnmarkiin – tehtiin jo 1700-luvulla tieteellisiä tutkimusmatkoja. Tutkimusmatkailijoiden seurueisiin kuului aina myös taiteilijoita, joiden tehtävä oli ikuistaa maisemia ja luontoa, kuvata yöttömiä öitä ja revontulia. Valokuvien aika oli vasta tulossa. Upeat taideteokset tuovat Jäämeren tunnelman mieleen, elävinä, aitoina.

Samuli Paulaharju oli perehtynyt näiden tutkimusmatkojen historiaan ja kirjassaan hän luettelee useita nimiä. Pohjoinen kiehtoi ranskalaisia, italialaisia ja monia muita. Vaivoja ja vaaroja kaihtamatta pohjoiseen samottiin jo ennen nykyaikaisten kulkuneuvojen aikaa.

Peder Balke (1804-1887) matkusti Nordkappille 1832. Matka oli vaivalloinen, mutta se siitä tuli hänelle elämän suurin kokemus. Peder Balke oli opiskellut Düsseldorfissa, hän oli arvostettu taiteilija, romanttisen koulukunnan edustaja. Peder Balken suuret maisemamaalaukset avaavat huikaisevia näkymiä.

Nordkapp jäi Balken mielen pohjalle. Hän on tavoittanut pohjoisten maisemien majesteettisuuden, mutta myöhemmin Balke ei enää maalannut yhtä suuria ja komeita tauluja.

Hän oli aiheilleen uskollinen, vaikka töiden koko pieneni ja taidemaalarin ammatin rinnalle tuli toiminta yrittäjänä, taidetarvikkeiden kauppiaana. Pienikokoisia Balken töitä on esillä Sinebrychoffin taidemuseon kellarikerroksessa.

Peder Balke: Nordkapp.

Peder Balke: Revontulia Jäämeren rannalla.

Pohjoisen säät ovat arvaamattomia, julmiakin. Joskus ei sumun keskeltä näe edes kunnolla merta. On vain tukeuduttava tasankoa reunustavaan kaiteeseen ja yritettävä nähdä. Kolea tuuli pakottaa hakeutumaan suojaan, vaikka maiseman takia koko matka on tehty. Seuraavalla kerralla aurinko loistaa, sää on tyyni eikä suuren meren ääreltä tee mieli minnekään.

Vaikka sää oli oikukas, ihmisten kohtaaminen oli aina yhtä iloinen ja lämmin kokemus.

’Kuslit o see dig’ – mukava nähdä sinut, tapasi iloinen Ingeborg tervehtiä hotellin vastaanotossa. Sain lämpimän hymyn, vaikka korvasinkin norjan kielen kankealla kouluruotsilla. Enkä edes tiedä, onko Ingeborgin repliikki tähän oikein kirjoitettu! Norjan molemmat kielet ja oikeinkirjoitukset ovat vieläkin oppimatta.

On edessä avoinna Jäämeren rannaton aapa. Edesmennyttä myrskyä mainoen liikkuu merellä suuri jonka. Pohjoisilta mittaamattomilta ulapoilta tullen se hiljalleen, valtavina köyryinä vaeltaa yli aavan. Äänettöminä, salaperäisinä väkevät köyryt ajelevat toisiaan, tulevat ja menevät, tulevat ja menevät lakkaamatta. Norttoperän oudot näkymättömät henget ja haltiat ovat siinä jutamassa iankaikkista keinoaan. Ne vyöryvät vain, kunnes saavuttavat alastoman rannan, kaahaisevat rannalle, kohahtavat ja puhaltavat valkoisen vaahtopäärmeen ja .. jo sitten siihen uupuvat. Silloin taas tulee toinen jonka, ja kohahtaen ajaa edesmenneen ylitse. Ja veneet keikkuvat vesivyöryltä toiselle, ollen kuin piilosilla keskenään. Milloin ne kohoutuvat jongan harjalle kurkistamaan, milloin taas painuvat ja piiloutuvat aapaan.

Suuren Jäämeren ja Norttoperän haltiat keikuttelevat merensoutajia ja leikitsevät pienten ihmislasten kanssa.

Ruijan äärimmäisillä saarilla s. 75.

Sinebrychoffin taidemuseon Peder Balke -näyttely Arktisen lumo 14.1.2024 asti.

Sinebrychoffin taidemuseossa voi myös tutustua kotimuseoon ja pysyvään näyttelyyn.

Toisen kerroksen näyttelytiloissa on esillä Villa Lanten esineistöön kuuluva Valentin de Boulognen maalaus Italian allegoria.

Samuli Paulaharjun kirjoja on digitoitu ja niitä voi lukea Kansalliskirjaston Doria -palvelusta.

Liitteenä olevat kuvat kirjoittajan. Niiden taso ei tee oikeutta ainutlaatuisille taideteoksille, siksi toivon, että mahdollisimman moni käy tutustumassa näyttelyyn.

Italian allegoria.

perjantai 1. syyskuuta 2023

Mesenaattien kultainen aika

Hjalmar Munsterhjelm: Kuutamo

Loppukesän tapaamisesta Jyväskylässä sukeutui kulttuuriretki keskiseen Suomeen. Matkalla koettiin Petäjäveden vanha kirkko ja Serlachiuksen suvun tarina ja taidekokoelmat, antoisaa ja ainutlaatuista.

Kun kirkko rakennetaan veden äärelle, sanankuuloon on helpompi tulla.

Petäjäveden vanha kirkko on Unescon maailmanperintökohde, jykevistä hirsistä vuonna 1763 pystytetty ja alkuperäisessä asussaan. Nämä puukirkot ovat aarteita, joita tullaan ihailemaan kaukaakin. Millaista oli elämä silloin, kun tämä kirkko oli uusi?

Tummaksi patinoitunut puu, vanhat kirkkotekstiilit kertovat tunnelmasta. Verkkainen virrenveisuu vain puuttui, lukkarin aitio saarnastuolia vastapäätä oli tyhjä.

Kirkossa kuuntelee opastusta ruotsinkielinen ryhmä.
Vasemmalla saarnastuoli, oikealla lukkarin aitio.

Kirkkomaa on rajattu jykevällä lankkuaidalla. Kirkkomaalla on vanhoja hautapatsaita.

Jyväskylästä länteen ajettaessa kaupunki vaihtuu pian metsäiseen maaseutuun. Petäjävesi oli nimensä veroinen, paljon komeita honkametsiä, siellä täällä yksinäinen talo.

Kun lähestytään Mänttää, alkaa metsän lomassa kiilua yhä enemmän sinisiä vesistöjä. Keskisuomalaista, levollista maisemaa. Loppukesän aikaan vilja on tuleentunut, osin jo korjattu, peltojen ja metsien värimaailma kypsän kultainen.

Akseli Gallen-Kallela kutsuttiin Mänttään maalaamaan G A Serlachiuksen Siri-tyttären muotokuva.

Serlachiukset ovat suomalaisen taiteen mesenaattien aatelia, ykköskastia. Mesenaatteja on toki muitakin ja heidän työnsä ansiosta suomalaisilla on monta upeaa kokoelmaa. Ennen itsenäisyyden aikaa työnsä aloittaneet talouselämän ykkösnimet eivät pelkästään koonneet omaisuuksia, heillä oli kulttuurin tajua ja he käyttivät varojaan suomalaisen taiteen hyväksi.

Olen tutustunut Amos Andersonin museoon, jonka nimi nykyään on Amos Rex, olen vaeltanut Andersonin kesäkodin, Söderlångvikin kartanon kodikkaassa tunnelmassa, aarteita ihailemassa.

Olen viihtynyt Sinebrychoffin panimosuvun taidekodissa ja museon alakertaan sijoitetuissa vaihtuvissa näyttelyissä.

Villa Gyllenberg ja Didrichsenin taidemuseo Helsingin Kuusisaaressa ovat kävelymatkan päässä toisistaan. Museoiden anti täydentää toisiaan, raikkaalla tavalla.

Emil Aaltosen kokoelma Pyynikinlinnassa on ainutlaatuinen, sekä teollisuushistorian että taiteen vuoksi.

Yksi uusimmista mesenaattien teoista on Kyösti Kakkosen kokoelma Espoon Emmassa.

Eikä tässä ole todellakaan kaikki. Monta museota ja kokoelmaa on vielä tutkimatta.

Suomalainen taide on kiitollisuudenvelassa mesenaateilleen. Olisiko Suomen taiteen kultakausi yhtä kultainen, elleivät valistuneet mesenaatit olisi tukeneet taiteilijoita, hankkineet töitä kokoelmiinsa ja aikanaan antaneet yleisön tulla ja tutustua aarteisiin. Olisiko parhaat työt menetetty maailmalle, elleivät nämä mesenaatit olisi niitä kotiuttaneet? Mesenaattien tuella taiteessa koettiin kultainen kausi.

Pääkonttorin näyttelyssä Eero Järnefeltin upea Koli-aiheinen maalaus.

Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmiin voi tutustua Mäntässä, nykyisen Metsä-Serlan metsäteollisuuskonsernin syntysijoilla. Jyväskylän suunnasta lähestyvälle matkailijalle on luontevaa aloittaa tutustuminen Gustaf-museosta, joka taustoittaa Serlachius-konsernin syntyvaiheita.

Gustaf Adolf Serlachius ehti kokeilla yrittäjyyttä eri aloilla, ennen Mänttään tuloa hän toimi Tampereella apteekkarina. Kilpakumppanina ja aluksi ehkä jonkinlaisena esikuvana oli Fredrik Idestam, jolla oli puuhiomo Nokialla, Emäkosken rannalla. Idestamin tehtaasta alkoi Nokia-konsernin tarina.

Gustaf Adolf – G. A. Serlachius lähti Mänttään, tiettömien taipaleiden taakse. Puuta niillä seuduilla riittäisi, paikkakunnalta löytyi hyvää työvoimaa tehtaan tarpeisiin, mutta kaikki oli rakennettava alusta. Maanteitä ei ollut, vesireitti palveli kesäkaudella, yhteydet pääkaupunkiin ja sieltä maailmalle oli luotava.

Paperiperkele -näyttely kertoo Gustaf Adolf Serlachiuksen yrittäjäntiestä.
Puuta riitti laajoissa metsissä ja työväki tuli Mäntän seudulta.

Paperiperkele -näyttelykokonaisuus kertoo yhtiön perustajan, Gustaf Adolf Serlachiuksen tarinaa. Näyttely on osa Gustaf-museota, joka on sijoitettu Serlachius-yhtymän vuonna 1934 rakennetun pääkonttorin tiloihin. Komea pääkonttori on Gösta Serlachiuksen aikaansaannos, aikansa parhaiden arkkitehtien ja taiteilijoiden suunnittelema yhtiön käyntikortti. Yhtiön perustamisen vaiheita kertaavat sisääntuloaulan freskot, Lennart Segerstrålen maalaamat.

1934 rakennetun pääkonttorin sisääntuloaulassa on Lennart Segerstrålen taidetta.
Kuvat eivät täysin tee oikeutta tilan värimaailmalle.

Pääkonttorin tilojen yksityiskohdissa näkyy 1930-luvun tyyli.

Gösta Serlachius oli Gustaf Adolf Serlachiuksen veljenpoika, dynaaminen yritysjohtaja ja taiteen suosija. Gustaf Adolf Serlachius aloitti taiteen keräämisen, hän ystävystyi Akseli Gallen-Kallelan ja Emil Wikströmin kanssa. Gösta Serlachius jatkoi setänsä työtä yrityksen johtajana, taiteen keräilijänä hän on tehnyt toisen elämäntyön.

Joenniemen kartano Gösta-museon ikkunasta kuvattuna.

Mänttä-Vilppulan kaupunkia markkinoidaan taidekaupunkina. Mäntän hiljaisen keskustaajaman toisella laidalla on toinen museoista, Joenniemen kartanon alueelle sijoittuva Gösta.

Taidekokoelmia ja museoiden toimintaa hallinnoi ja kehittää nykyään Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Kokoelmassa on paljon suomalaista taidetta, mutta myös eurooppalaisten taiteilijoiden teoksia. Joenniemen kartano, entinen toimitusjohtajan residenssi on täynnä näitä klassisen taiteen aarteita.

Joenniemen kartanon yhteyteen vuonna 2014 rakennettu Göstan paviljonki täydentää museokokonaisuuden. Paviljonki on puurakenteinen, modernille taiteelle omistettu ilmeikäs tila. Siellä esitellään nykytaidetta, hyvin kansainvälisesti ja mielenkiintoisesti. Samalla paviljongin ravintola ja kauppa palvelevat museon vieraita, tiloissa voidaan järjestää myös tapahtumia.

Akseli Gallen-Kallela: Neiet niemien nenissä

Helena Schjerfbeck: Wilhelm von Schwerinin kuolema.

Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmissa on laaja edustava otos Akseli Gallen-Kallelan, Helene Schjerfbeckin ja muiden kultakauden taiteilijoiden töitä. Niitä on hankittu suoraan taiteilijoilta, mutta valikoimaa on täydennetty myöhemmin.

Museon toimintaa hallinnoiva säätiö jatkaa edelleenkin perustajien esimerkin mukaisesti kokoelmien kartuttamista.

Vilho Sjöström: Tenniksen pelaajia

Adrian Brouwer: Mies ja olutruukku (1600-luku)

Eurooppalaista taidetta on mukana eri aikakausilta. Klassisia aiheita ja modernia taidetta. Teemoja, jotka toistuvat, kulttuurista toiseen.

Claude Monet: Heinäsuova ilta-auringossa

Nils Kreuger, ruotsalainen taiteilija: Osterinpyytäjät Bretagnessa.

Gösta-museon uusin osa on omistettu vaihtuville modernin taiteen näyttelyille. Käynnin aikana esillä oli suomalaista nykytaidetta ja amerikkalaisen Lorna Simpsonin mittava näyttely.

Lorna Simpsonin Hash - Sumu tuo esiin tummaihoisten amerikkalaisten elämää ja ongelmia.

Lorna Simpsonin omakuva on valtaisa veistos.

Sumu - installaatioon kuuluu neljä maalausta ja lasikuutioiden alle koottuja Ebony-lehtiä.
Ebony on tunnettu mustan vähemmistön lehti.

Kokoelmien hallinnoimisen ohella säätiö tekee merkkittävää kulttuurityötä. Säätiöllä on julkaisutoimintaa: museokaupassa on kirjoja, muita julkaisuja ja taidetuotteita. Elämäkertoja, taiteilijamuotokuvia, historiaa. Museoiden verkkosivuilla taideteokset esitellään kuvin ja ansiokkain, taustoittavin artikkelein.

Vieläkö Suomen taiteella on mesenaatteja? Kiinnostuuko nykyaikainen yleisö taiteesta niin, että alkaa rakentaa taidekokoelmaa? Kuka tunnistaa lahjakkuuden ja auttaa lahjakkaita tekijöitä ponnistamaan kohti huippua? Syntyykö tekijöiden ja yleisön välille vuorovaikutusta?

Nykysuomalaisin silmin tarkasteltuna Suomen taiteen kultakausi on ollut taiteen juhlaa. Taidehistorioissa kerrotaan – ikään kuin anekdootteina – siitä, millaisia ongelmia töiden vastaanotto saattoi tekijöille aiheuttaa. Taiteilijan ammatti vaati ja vaatii edelleenkin paljon kovaa työtä ja sitkeyttä, niukkuuden sietämistä. Menestys ei tule helpolla. Aikana, jolloin muita apurahajärjestelmiä ei ollut, mesenaattien tuki on ollut ensiarvoista.

Kultakauden taiteilijoista tuli arvostettuja ja ansioituneita, mutta tukijoita ja ymmärtäjiä hekin uransa aikana tarvitsivat.

Kuvat taideteoksista ovat kirjoittajan. Monin verroin parempia kuvia ja laajan, asiantuntevasti taustoitetun aineiston Serlachius-museon taideaarteista löytää Serlachius-museoiden verkkosivuilta. Suosittelen, ehdottomasti.

Jyväskylässä, yön hiljaisuudessa.

sunnuntai 20. elokuuta 2023

Kipeä ja kaukoparantajien armoilla

Kipu, paha olla, jomotus ja vihlova tunne. Oma kipu, vaiva, josta ainoastaan minä tiedän kaiken. Tai ainakin tiedän tarkkaan, miltä tuntuu, olen aikalaistodistaja.

Miksi kipu on ollut ja mennyt, ehkä sekin jää arvoitukseksi. Kaukoparantajien yrityksistä huolimatta. Tohtori Googlekaan ei vastannut – tai en osannut kysyä oikein.

Kipeiden öiden jälkeen soitan kotikaupungin terveyskeskuksen kaukoparantajalle, kerron kuumeesta, lihasten ja nivelien kivusta, sekavista, katkonaisen, sinne tänne riuhtovan unen kynsissä vietetyistä öistä. Kipu alkoi mökillä eikä hellittänyt kuumassa kaupungissakaan.

- Ettekö te mitanneet kuumetta? Kaukoparantaja nuhtelee, ja toteaa samaan hengenvetoon, ettei kolme päivää kuumetta vielä mikään tauti ole.

Loistava kaukoparantaja arvioi puhelun perusteella tilani eikä lisätiedoksi tarvita aluksi edes sosiaaliturvatunnusta. Mitä yhdestä mummosta, buranaa poskeen ja mittaa nyt edes se kuume. Oliko muuta? PAM, luuri kiinni. Loppuiko keskustelu vahingossa? Otan uuden puhelun ja uusi kaukoparantaja vastaa. Tämä kaukoparantaja kuuntelee enemmän, on empaattisempi, mutta hoitosuositus on edelleenkin buranaa, sitähän voi ostaa apteekista, ottaa kolme kertaa vuorokaudessa.

Kun lääkkeet ostetaan käsikaupasta, säästyy Kelan rahaa. Kun lääkemääräys tulee suullisena ja ylimalkaisena, ketään ei koskaan voi syyttää vääristä ohjeista tai huolimattomuudesta tai asiantuntemattomuudesta. Selkeä yhtälö?

Kuumeisena, valvoneena, kipuilevana, en ehkä osaa ilmaista itseäni niin kuin kaukoparannusta harjoittava terveydenhoitaja odottaisi. Yritän löytää kielikuvia ja vertauksia ja tulen kai vain aliarvioineeksi asiantuntijoita. Anteeksi, mutta eikö teillä ammattilaisilla ole mitään vastuuta tai velvollisuutta selvittää tilannetta tarkemmin oikeaa diagnoosia etsittäessä? Oliko tässä edes tavoitteena diagnoosi?

Entä jos tämä myllerrys olisikin pari viikkoa sitten tavatun punkin tekosia? Soitan vielä kerran ja saan kehotuksen tulla vastaanotolle, heti aamusta. Minua haastatellaan – kysymyksiä, jotka olisi voinut esittää jo ensimmäisen puhelun aikana, mutta eihän ketään kiinnostanut. Pääsen odottamaan vuoroani.

Odotushuoneet on hiljattain uusittu ja koristeltu. Valtaisat näyttöruudut kutsuvat asiakkaita puhutteluihin, väliajat pitää odottaa, katsella seinillä ripustettua taidetta, istua ja odottaa. Taide-elämykset ovat hienoja, mutta ne rangaistuslaitoksen konkurssimyynnistä hankitut istuimet... Missään ei ole paikkaa, jossa voisi istua hiukan mukavammin, levätä tai lepuuttaa.

Eikä saliin eksy yhtään elävää kaukoparantajaa, jolta voisi kysyä ja jolle voisi valittaa.

Kun vuoroni neljän tunnin kuluttua tulee, tapaan nuoren ja huolellisen lääkärin. Kesätohtori tutkii ja lähettää laboratorioon verikokeisiin, tulokset iltapäivällä. Punkki on syytön. Onneksi. Jatkohoito: särky- ja tulehduskipulääkkeitä, jos ei viikossa muutosta tapahdu, takaisin.

Tilanne pahenee ennen kuin viikko on ohi. Nirhaavan vihlova lihaskipu tekee liikkumisen ja olemisen tukalaksi. Kipulääkkeitä kuluu enemmän kuin oli suositeltu. Menetän uskoni lääkkeisiin ja kaukoparantajiin, lähdemme sairaalan ensiapuun. Yön ajaksi vahvat lääkkeet, seuraavana aamuna takaisin.

Aamulla ennen tutkimusta otetaan verikokeet, pitää käydä näytepissalla ja odottaa. Tumma, puheenparresta päätellen muualta tullut lääkäri ottaa vastaan, tutkii, lähettää testeihin ja uusiin testeihin. Uudelleen tutkimuspöydälle ja odottamaan.

- Sinulla on paha tulehdus, tässä antibiootit. Ota myös näitä hivenaineita.

Kirjoitan muistiin.

Kipu yltyy pian uudelleen sietämättömäksi ja palaamme aamuyön tunteina sairaalaan. Aamulla uudet kokeet, uusi lääkäri. Minua kuunnellaan! Saan katsekontaktin hoitajaan! Puitteet eivät ole kovin taiteelliset, mutta käytävillä liikkuu ja näkyy ammattiväkeä. Lääkäri tutkii jämerästi eikä pelkää kosketusta.

- Ei tämä ole tulehdus, tämä on lihasperäistä. Tässä uusi särkylääke.

Haetaan uudet lääkkeet, muutama päivä menee hiljaisesti, vähitellen helpottaa. Olo on aluksi hankala, pyörryttää. Pakkauksen kyljessä on kolmio, onneksi en aja autoa. Kun huomaan jaksavani, pystyn vähentämään lääkitystä. Kipu vaimenee.

Tämä on ollut minun oma oikea kipuni, josta vain minä olen oikeasti ollut kiinnostunut.

Mistä se tuli ja minne lähti? Tuleeko se takaisin? Kukaan ei kai tiedä. Kipu ei kerro. Eikä kukaan muukaan.

Kuinka terve ihmisen on oltava, että pystyy sairauden kynsissä taistelemaan itselleen kunnollista (tai ainakin kunnallista) hoitoa? Kuinka kauan pitää jaksaa istua odotushuoneen epämukavalla tuolilla, ennen kuin pääsee lääkärin puheille? Annetut ajat eivät pidä kutiaan, aina pitää odottaa, odottaa, odottaa. Ja jos minä myöhästyisin vastaanotolta, kuinka siihen suhtauduttaisiin?

Kun kaikilla on niin kiire, ei terveyskeskuksen käytävillä vilahda ikinä yhtään hoitajaa.

Miksi katsekontaktia vältellään viimeiseen asti? Kuinka oireet pitää kuvailla, jos haluaa, ettei kaukoparantaja loukkaannu tai eksy saivartelemaan sivupoluille? Taudinkuvan selvittäminen ei voi olla pelkästään potilaan vastuulla.

Kaukoparantajia ei tee mieli toviin vaivata – ehkä se on tavoitekin. Hommat hoidetaan, kiitettävän kustannustehokkaasti. Nuijitaan epämääräiset oireet käsikaupan buranalla maanrakoon.

Palaan arkeen ja juttelen ystävien kanssa. Joku odottaa tutkimustuloksia, joku pelkää joutuvansa leikkaukseen, kolmas alistuu, vaikka tietää vaivansa pahenevan, kun ei apua saa. Kolmen päivän kuume ei ehkä todellakaan ole mitään?

Ei edes kunnollisen keskustelun väärti? Ehkä minun on vain vaikea hyväksyä vanhenemistani ja omituisia oireita?

Tohtori Google ei edelleenkään anna kunnon vastausta.

Onneksi olo on taas hyvä, kipu on poissa.

Pysykää terveinä!

perjantai 18. elokuuta 2023

Kustaa Saksi - Rajamailla - näyttely Designmuseossa

Kustaa Saksin Rajamailla-näyttely Helsingissä, Designmuseossa on tekstiilitaiteen ystävälle juhlaa.

Kustaa Saksi on lähtöisin Kouvolasta, tällä hetkellä hän asuu Amsterdamissa. Kudotut taideteokset toteuttaa TextielMuseumin yhteydessä toimiva TextielLab. Museo toimii Tilburgin yliopistokaupungissa, Alankomaiden eteläosassa. Teokset on valmistettu perinteisellä, jaquard-tekniikalla, niiden toteuttaminen on ollut koneita ohjelmoiville asiantuntijoillekin haaste.

Tekemisen lähtökohtana on suomalainen käsityöperinne. Ryijyt, täkänät, raanut ja muut kudonnaiset ovat näidenkin töiden taustalla: kangaspuita ei enää kaikissa taloissa ole, mutta käsityöt ovat arvossaan. Kustaa Saksi on edennyt pitemmälle, maailmanluokan tekstiilitaiteeseen.

Migreenin alkuvaiheita kuvan keinoin.

Kustaa Saksin visuaalinen maailma on runsas ja ainutlaatuinen. Taustalla on krooninen sairaus, migreeni, jota Kustaa Saksi näyttelyn yhteydessä esitettävässä haastattelussa luonnehtii lahjaksi.

Päänsärky lamauttaa, raastava kipu nostaa tajuntaan kuvioita, hahmoja, värejä. Nämä näyt taiteilija jalostaa kuvamaailmoiksi, joissa riittää tutkittavaa. Satumaisia puutarhoja, vahvoja värejä, outoja eläimiä ja eksoottisia kukkia. Ja myös mustavalkoisia kuviopintoja, teräviä muotoja, mutta pääosassa ovat unimaailmat.

Joka on joskus kärsinyt migreenistä, tuntee sairauskohtauksen alkuvaiheessa esiin nousevat terävät sahalaidat ja mustavalkoiset hahmot, vähitellen takeltavan puhekyvyn ja puuroutuvat ajatukset. Migreeni pysäyttää ja pakottaa vetäytymään hämärään huoneeseen. Migreeni ei ilmeisesti ole yksi vaiva eikä yksi oire: jokainen kärsii siitä tavallaan, Kustaa Saksin oireet lienevät monta vertaa rajummat kuin työn aikana paikoilleen jumiutuneiden hartioiden takia joskus kipuilevan kirjoittajan.

Designmuseon näyttelyssä työt on sijoiteltu teemoittain, työt on valaistu ja niiden taustalle jäävä hämärä tila tuo mieleen sen hiljaisen, pimeän tilan, johon päänsäryn tullessa haluaa vetäytyä.

Teos, joka ulottuu katosta lattiaan - ja siitä yli.

Kustaa Saksin merkittävimmät työt ovat mittasuhteiltaan huikeita – Brysseliin suunniteltu Archipelago on kahdeksan metrin levyinen, komea kuvakudos. Julkisiin tiloihin suunnitellut taidetekstiilit tuovat tilaan samaa majesteettista tunnelmaa kuin vanhojen linnojen taidokkaat gobeliinit. Töiden tärkeä funktio on visuaalisuus, mutta tekstiileillä on myös käytännöllisempi tehtävä: ne vaimentavat ääniä ja luovat tunnelmaa ja lämpöä tilaan.

Mittasuhteet haastavat pienen kameran!

Designmuseon näyttelyssä esillä olevien töiden koot vaihtelevat – kotoisen seinäryijyn mittasuhteista edetään isoihin, osittain korkealla kohoaviin ja lattialle asti ulottuviin töihin. Niissäkin on jotain perinteestä tuttua: vanhojen tupien koristeena saattoi olla komea penkkiryijy, joka seinältä ulottui istuimenkin katteeksi. Kustaa Saksin mittavimpiin töihin voi tutustua hänen verkkosivuillaan https://kustaasaksi.com

Kuvakudos oikealta puolelta.

Yksityiskohtaista, tarkkaa työskentelyä.

Nurjalta yhtä siisti kuin oikealta.

Designmuseon näyttely on ollut suurmenestys. Se on avoinna lokakuun puoliväliin asti, joten vielä ehtii.

tiistai 8. elokuuta 2023

Rosa Loy & Neo Rauch Sinkassa

Tämä maa, jolla seisomme, on ikivanhaa. Kun maan ymmärtää kaikkein laajimmalla tavalla, se näyttäytyy maisemana ja elämän syntyperänä, kamarana, jota ovat muovanneet inhimillisen toiminnan luomat odotukset. Vanhaa kamaraa on rikottu, se on arpeutunut ja häväisty, mutta samalla sitä on siunattu luovien virikkeiden ja voimien antamilla impulsseilla. Tämä maankolkka, jonka syvistä pohjakerroksista perheittemme vaiheet versovat, on meidän toimintamme lähde ja pohjavesi, kaikkia toimiamme palveleva raaka-ainevaranto.

Se vaikuttaa meihin, me vaikutamme siihen.

Neo Rauch, 2023.

Suomensinko oikein? Saa korjata, saa olla eri mieltä, niin kuin elämästäkin saa olla.

Rosa Loyn maalaus - osa töistä on taiteilijoiden yhdessä tekemiä.

Keravan taidemuseo Sinkassa on koko kesän ajan ollut esillä ainutlaatuinen taiteellinen kokonaisuus, saksalaisen taiteilijaparin Rosa Loyn ja Neo Rauchin yhteisnäyttely das Alte Land.

Molemmat maalaavat, joskus jopa samaa työtä, mutta kummallakin on oma, yksilöllinen otteensa. Pariskunta on työskennellyt yhdessä jo pitkään: näyttelyssä voi katsella kiinnostavan videotallenteen, joka kertoo teoksista ja niiden tekijöistä.

Neo Rauch: Der böse kranke, Vihainen sairas.

Ensimmäiseksi huomio kiintyy väreihin. Rosa Loy on rohkea värien käyttäjä, Neo Rauch hieman maltillisempi. Mutta usein ensivaikutelma on räikeä, ikään kuin huonosti yhteen sopiva. Tämä ei ole kaunista taidetta eikä laatukuvaa, tämä on rohkeaa tunteiden ja sieluntilojen dokumentointia.

Kankaat ovat isoja, jopa valtavia, ja voimakkaita, niiden kohtaaminen on välillä järisyttävää. Niiden valokuvaaminen on haasteellista.

Neo Rauch kuvaa elämänsä suurta käännekohtaa, rautatieonnettomuutta.

Jokaisen taideteoksen taustalla on aina ajatuskulku ja paljon pohdintaa. Näissä töissä taustaa on enemmän, siitä haluaisi tietää enemmän. Moni yksityiskohta jää kuvien lukemisen varaan.

Neo Rauch on menettänyt vanhempansa jo pienenä, silloisen DDR:n pahimmassa junaonnettomuudessa ja hän on jäänyt sukulaistensa hoiviin. Rosa Loyn tarina on seesteisempi, mutta lapsuuden vaikutelmat näkyvät töissä.

Rosa Loy pohtii sielun jakautumista kahtia, monissa töissä on mukana Doppelgänger, kaksoisolento, sielun toinen puoli. Sielunsisaret – yhden persoonan eri puolet keskustelevat, eriytyvät, yhdistyvät toisiinsa. Tämä on fantasiaa, unimaailmaa, tajunnanvirtaa - ja taidetta.

Wehr - turva, Neo Rauchin maalaus.

Näyttelyn yhteydessä olevat tekstit selvittävät yhteyksiä – aikaisemmin Sinkan näyttelyistä on tuotettu seikkaperäinen esite, nyt tekstit on ripoteltu kuvien yhteyteen – näitä ajatuskulkuja olisi mielellään tutkinut lisääkin.

Neo Rauch: Kruunaus.

Kuvien hahmojen suhteet vaihtelevat – tärkeä ihminen on saanut merkitykseensä viittaavat mittasuhteet, perspektiivi on silti myös näkyvissä.

Rosa Loy ja Neo Rauch asuvat ja työskentelevät Leipzigissä, yhteisellä kotiseudullaan. Kuvissa näkyy entisten aikojen yksinkertaisempi, juureva elämä, joka vasta Saksojen yhdistymisen jälkeen alkoi Leipzigin alueelta kadota. Liittyminen Saksan valtioon teki taiteilijaparista tähtiä, kuuluisuuksia.

Sinkan näyttelyn töistä suurin osa on melko uusia, viime vuosien tuotantoa. Luomisvoima näkyy maalauksissa.

Meillä kaikilla on oma vanha maamme. Se kasvupaikka ja arvopohja, jota kannamme mukanamme, tietoisesti ja tiedostamatta koko elämämme. Se vanha maa, johon edelliset sukupolvet meidät ovat liittäneet, kertomuksillaan, opetuksillaan. Sukupolvien arkinen ketju, joka on jotain muuta kuin paperiset sukututkimukset.

Tunnistan kuvista vanhan saksalaisen maaperän, vaikka en ole koskaan itse juuri siellä astellut.

Merkityksensä maaperällä on minunkin sielussani, omien juurieni kautta. Tapaaminen saa miettimään. Miten maalaisin elämäni kuvat? Pyrkisinkö enemmän harmoniaan, vaikka jotkut asiat voisikin kuvailla terävämmin? Entä miten sinä elämääsi kuvaisit?

Hunajasatoa korjataan.

Mielenkiintoinen kokonaisuus, paljon pohdinnan aiheita. Valitettavasti näyttely sulkeutuu jo 20.8.2023. Ehditkö vielä löytöretkelle?

Taiteilijat työskentelevät yhdessä, keskustelevat yksityiskohdista, korjaavat niitä: jossain vaiheessa lakkasin miettimästä, kenen nimiin työt oli merkitty, ne olivat kuitenkin yhteistyötä.