Sitä kutsutaan elämäksi

  

Sitä kutsutaan elämäksi 

– Sanataidon uusi kirja! 

 

Syyskirja – jonka julkaisemista melkein liian kauan epäröin – tuli tänään 12.11.2021 painosta. Tuore tapaus. 

 

Painotyö on onnistunut – muuta en Nord Printin kavereilta odottanutkaan.  

Kannen kuva oli mielestäni vaativa, mutta Heigo Anto teki taas hienoa työtä. 

Viimeinen sana on lukijoilla. 

 

Sitä kutsutaan elämäksi on koronakirja – eikä kuitenkaan ole.  Olen kirjoittanut koronan varjossa, mutta liittänyt mukaan myös sellaisia tekstejä, jotka tuntuivat mieleen palauttamisen arvoisilta. 

Korona on hallinnut eläkeläisenkin elämää niin paljon, että siitä väkisinkin tulee kaiken olemisen viitekehys. Pandemia on edelleen vaiheessa ja tilanne voi jatkua vielä pitkään, on siis sopeuduttava. 

 

Kun koronakäsky kävi, vetäydyimme karanteeniin, kaikkien kuuliaisten eläkeläisten tavoin. Aluksi siinä oli jopa hohtoa. Eläkkeellä ei aina tule vietettyä rentoja eläkepäiviä, nyt oli virallinen perustelu sille, että hissuteltiin omissa oloissa. 

 

Pandemian aika on välillä  tuntunut samantapaiselta kokemukselta kuin jokin matka on joskus ollut. 

Irtiotto, tauko arjesta, mahdollisuus olla toisaalla ja toisella tavalla. Mahdollisuus ja välttämättömyys, vapaaehtoinen pakko. 

 

Matkalla – ainakin lomamatkalla - on mahdollisuus ajatella asioita ja miettiä elämäänsä. 

Jotkut omista matkakuvauksistani kertovat siksi enemmän menneestä kuin siitä hetkestä tai paikasta, johon olen matkustanut. Ihminen on pohtiva laji. 

 

 

Aluksi riitti pihatöitä. Sitten, tapahtumattomuus alkoi tuntua. Liikaa aikaa, liian hiljaista. Varominen otti lujille, mieli kapinoi maskeja ja turvavälejä vastaan, läheisyyden puuttumista oli kompensoitava jotenkin, käsidesi kirveli, mutta minkäs teet… 

 

Korona-aika ei vielä ole ohi, mutta ensimmäisten kuukausien jälkeen tilanteeseen on totuttu ja opittu elämään sääntöjen mukaan, välillä toki niitä vaivihkaa kiertäen. 

Koronasta tuli elämisen viitekehys. Kiitos rajoitusten ja hyvän onnen, olemme toistaiseksi pysyneet terveinä. Lopulta saimme myös rokotukset. 

 

Korona ei ole ensimmäinen vitsaus, josta ihmiskunnan on selviydyttävä. Kaikki edeltävät vaivat ja taudit ovat tuoneet käännekohtia ja muuttaneet elämää. 

 

Korona on kuin sumuinen risteys. Ollaan matkalla jonnekin, hiljaiseen risteykseen pysähtyneinä, odottamassa seuraavaa liikennevaloa tai luvattua kuljetusta johonkin uudenlaiseen tulevaisuuteen. Tulevaisuuteen, joka muistuttaa erehdyttävästi aikaa ennen virusta, mutta ei sittenkään ole sama. Muutokset ja seuraukset alkavat varmaan erottua selvemmin, kun aikaa ehtii kulua. 

 

Kaikki tämä vaihteleva, erilainen – Sitä kutsutaan elämäksi. 

Siitä kiteytyi nimi ja rakenne kirjalle. 

 

Kirja on kooste aiheista, jotka tuntuivat tärkeiltä ja ovat tärkeitä. Kirjallisuutta, kulttuuria, arkea ja hiukan juhlaakin. Tärkeitä muistoja, iloisia muistoja. 

Lukijat tunnistavat tuttuja paikkoja, tuttuja ihmisiä. Ei Matti ole vahingossa mukana, ei Eero, eivätkä muut henkilöt, tutut tädit ja muut. 

 

Sitä kutsutaan elämäksi on kokoelma kirjoituksia. 210 sivua. 

ISBN 978-952-69128-2-0 

 

Kirja on myynnissä Sammatissa, perinteisellä Nuorisoseurantalon Joulutorilla, joka järjestetään 27.11.2021. Myyntiaika on kello 9-13. 

Kirja tulee myyntiin myös Sammatin kirjastoon. 

Kirjaa saa ainakin tilaamalla kaikista kirjakaupoista, Kirjavälityksen kautta.

 

Muista myyntikanavista ei vielä ole sovittu. 

Minulta näitä kirjoja ja vanhempiakin tietysti myös saa. 

Ellei tapaaminen onnistu, käytetään postia.  

Joudun tosin laskuttamaan pakkaus- ja postituskulut.   

 

Kotomaamme kuva?

Ikaalisista.

Harrastettiin kotimaan matkailua. Kiva pieni reissu. 

Kaupunkien ja isompien kaupunginosien läpi ja ohi ajettaessa tuli mieleen, että eräänä päivänä minä vielä otan SEN kuvan, laitan naamakirjaan ja kysyn katsojilta, mikä kylä, mikä paikka? 

Ja siinä kuvassa on jokunen huoltoasema, rautakauppa, halpahalli, marketti, valtakunnallisen ketjun myymälä, elementtitalo…  ja niin kuvattuna, ettei paikallisväriä eikä yhtäkään tunnistettavaa elementtiä näy. 

Eikä kukaan osaa vastata oikein. Tai kaikki vastaavat oikein.

 

Ei millään pahalla, kyllä minäkin joskus niissä halleissa ja sekametelikaupoissa ostoksilla käyn. Kun olen kaupassa sisällä, menetän paikantajuni. Voisin melkein vannoa, että olen naapurikaupungissa tai jossain muualla. Kaikki on täydellisesti standardoitu. 

Tai ehkä ne juuri silloin ajattelevat minua? Mummoparka, ei se reppana joudu vierastamaan ja osaa varmasti liikkua oikein. Säästyy turhilta virikkeiltä.

 

Katselin reissukuviani.  Niissä näkyy vanhoja taloja, vain vanhoja taloja. Sillä vanhat talot ovat kauniita, persoonallisia ja niissä näkyy elämä. 

Palanderin talo Keskustorilla. Ateljee yläkerrassa, 
mm. Kimmo Kaivannon käytössä ollut. 

Sandbergin rautakauppa raatihuoneen naapurina, torin keskellä 
oli linja-autopysäkki, josta lähdettiin Nokialle. 

Metsästäjä on vähän ahtaalla, mainosten keskellä.

Tampereen Teatteri

Tampere, lapsuuteni iso kaupunki – kauppalan naapurissa – ja myöhemmin jonkin aikaa kotikaupunki. Tampere on säilyttänyt rosoisen charminsa, vaikka Hämeensillalla näkee raitiovaunuja ja monen tutun hienon liikkeen paikalla on nykyään anniskelutoimintaa. 

Talot ovat hahmollaan, ne tunnistaa vieläkin. 

 

Kävelin syysiltana Koskipuiston suunnalta Hämeenkatua pitkin teatteriin, tuuli tarttui takinhelmaan ja Hämeenpuistossa kuivat lehdet rahisivat askelissa. 

 

Tempon talo sillan kupeessa on saanut katolleen oman nimensä. Ennen Tempo oli sekatavarakauppa, josta saattoi ostaa mitä vaan, sellaista, mitä ei tiennyt tarvitsevansa eikä oikeasti tarvinnutkaan.  Löysin kotoa vanhan pienen ristipistoliinan, olin ostanut sen äidille Temposta, joksikin lahjaksi kai, pienistä taskurahoista. Äiti oli säästänyt. 

Tuulensuu, Hämeenkadun alkupäässä.

Tuulensuussa oli kaupungin hienoin elokuvateatteri, Kino Palatsi. Siellä käytiin katsomassa Kymmenen käskyä. Nyt kino oli pudonnut nimestä pois, eikä palatsissa enää esitetä elokuvia. Toisella puolen katua oli ennen Petit, jossa esitettiin usein avantgarde-elokuvia, se on kadonnut kokonaan.  

 

Teatteri on tallella ja vanha TTT:n Sali, Eino Salmelaisen näyttämö hienossa kunnossa. Hetki nostalgiaa ennen näytöksen alkua.  Kaksi paavia oli elämys, mestarien työtä. 

 

Seuraavana päivänä käytiin Ikaalisissa. Ennen siellä oli Suomen pienin kauppala – on kai vieläkin, kävelin keskustassa, kiertelin hautausmaalla. Kirkossa oli toimitus, sinne ei päässyt sisälle, eikä enää ole tiekirkkosesonkikaan. 

Kirkossa oli valoja, toimitus. 

Sankarihaudan äärellä surevat vanhemmat.

 

Kylän keskustaan on rakennettu paljon uutta, mutta vanhoja kauniita talojakin oli tallella, puut leimusivat ruskaa. 

 

Meillä on aarre käsissämme, kaunis rakennusperinne. Miksi me emme osaa hoivata ja huoltaa vanhoja taloja? Miksi ne niin harvoin ovat nähtävyyksiä? 

 

Miksi liian monet uudet talot ovat rumia jo syntyessään? Miksi ne eivät vanhene kauniisti, vaan nuhraantuvat? Kai marketin pitää olla marketin näköinen, mutta kuitenkin? 

Nuoripari kävi Tampereella ostamassa sormukset 1947. 
Katuvalokuvaaja ikuisti heidät suunnilleen tämän talon kohdalla. 

Kiitos, että sain olla mukana - Onnea!

  

Elämäkerta, kertomus elämästä, muistelu. 

Vaativa ja rohkeutta kysyvä tehtävä.  

 

Kun Rauno Pääkkönen ehdotti yhteistyötä, tiesin heti, että suostuisin.

Suostumisen jälkeen alkoi jännittää, pelottaakin. Osaisinko, ymmärtäisinkö, olisinko luottamuksen arvoinen? 

Yhteistyömme oli aina sujunut, sujuisi varmaan nytkin. 

 

Tunnen Raunon vuosien takaa. Olin tehnyt juttuja Suomen Ampujainliitolle, ollut tiedotusvaliokunnan jäsen ja hetken vetäjäkin, päässyt mukaan ympäristövaliokunnan työn käynnistysvaiheeseen. Työn myötä tutustuin asiantuntijoihin, joista Rauno Pääkkönen oli paras. Kun irtauduin liiton kuvioista, kontaktit harvenivat, mutta eivät kokonaan. 

 

Rauno on tehnyt väitöskirjansa ampumamelusta ja hän on hyvin perillä kuulonsuojaimista, työsuojelun asiantuntijana hänellä on tarkka kuva ampujien toimintaympäristöstä. 

 

Kaikkea ei kirjoittava humanisti voi milloinkaan tietää, on oltava asiantuntijoita, joilta kysyä. Eikä riitä, että spesialisti tuntee oman aiheensa, pitää osata suhteuttaa tieto ampujien todellisuuteen. Pitää osata oikeat kysymykset. Raunolta saatoin kysyä neuvoa, jos solmut eivät auenneet, joskus varmaan vaivasin kiireistä miestä liikaakin. 

 

Rauno on kirjoittanut ja julkaissut paljon. Kirjoja, artikkeleita, oppaita. Ongelma ei ollut kirjoittaminen, vaan henkilökohtaisen tekstin käsittely. 

Elämäntarinan kertominen vaatii erityistä rohkeutta. Omasta elämästä kirjoittaminen edellyttää hyppäämistä oman varjon yli, monta kertaa. Nolotkin asiat on käytävä läpi, vaikka ne eivät tekstiin tulisikaan. Kuin katsoisi alastonta itseään peilistä, julkisella paikalla paljaaltaan. 

 

Osaisinko hahmottaa toisen ihmisen elämää sellaisella tavalla, johon kohde voi olla tyytyväinen? Kirjoittajan ei pidä olla mieliksi kenellekään, vaan kuvata asiat rehellisesti.  Toimittajan tehtävä on tukea tekijää ja olla samalla lukijan roolissa. Kysyä epäselvissä kohdissa, pyytää tarkennuksia. Tekijä on tekstin kuningas, mutta toimittajalla on vastuunsa. 

 

 

Kun työ alkoi, alkoi myös korona. Odotimme nopeaa helpotusta, mutta pandemia jatkui ja jatkui. Emme voineet ajatella tapaamisia, työ tehtiin sähköpostin ja puhelimen avulla. Aineisto oli mainio, mutta se otti aikansa, pohtiminen ja tekstin läpikäyminen. 

 

Kirja ei ole pelkkä teksti. Se on itsenäinen esine maailmankaikkeudessa, visuaalinen elementti. Ennen kuin lukija on nähnyt ensimmäisen sivun, hän on jo katsellut kantta, lukenut kenties takakannen tekstin, selaillut kokonaisuutta, muodostanut käsityksensä fontin koosta ja luettavuudesta, pitänyt kirjaa kädessään, kokeillut, miltä kannen materiaali tuntuu, millaista sivuja on lukea – hyvässä tai huonommassa valossa. 

Tekstin rinnalle tarvitaan kuvia, kaavioita, luetteloita, yhteenvetoja, lähteitä. Kirjalla on käytettävyytensä, jota pitää tavoitella. 

Eräs ystäväni puhuu aineiston kätilöimisestä. Uusi kirja voi todella tuntua lapselta, jonka alkutaipaleella on saanut olla mukana, joka pitää tuupata maailmalle. 

Tulos on nyt kaikkien luettavissa. 

Kiitos työstä ja mahdollisuudesta! 

Onnea syntymäpäivällesi! 

 

Rauno Pääkkösen Työstä ja elämästä - paremman elämän puolesta on nyt luettavissa.

Voit lukea kirjan koronaystävällisenä sähkökirjana. 

Kirjasta on otettu pieni painos, joka on tarkoitettu lähipiirille.

 

Lukemaan pääset klikkaamalla   

 https://www.e-julkaisu.fi/rauno_paakkonen.1

 

Jos haluat lähettää sähköpostia Raunolle, osoite on  rauno.paakkonen@gmail.com

Suunniteltua elämää ja tautista aikaa

Sain tehtäväksi elämäkerran toimitustyön.   

Se oli helppo lisätä suunnitelmiin. 

Kaikki alkoi lupaavasti ja järjestelmällisesti. 

Sitten elämä tuli mukaan peliin. 

 

Ensimmäinen suunnitelma oli evakuoituminen

 

Kaupunkiasunnossa alkoi pitkään valmisteltu linjasaneeraus. Tiesimme, että asuminen tulisi olemaan epämukavaa ja rauhatonta, joten päätimme lähteä maalle. Kun porat alkoivat jyristä naapureiden kylpyhuoneissa, pakattiin reppu ja muutettiin muutamaksi kuukaudeksi Sammattiin. Kirjoittaminen ja muu ajatustyö on siellä aina sujunut. 

 

Toinen suunnitelma oli puiden kaataminen 

Kun remonttiaikataulu oli saatu selville, olimme yhteydessä metsäalan ammattilaisiin. Pihamaalla on liikaa ja liian isoja puita. Leudot, vähäroutaiset talvet ja syysmyrskyt saattaisivat tehdä arvaamattomia tuhoja. 

Matti ja Vesa ottivat homman hoitaakseen ja sovittuun aikaan pihalle tuli kaksi gladiaattoria isoine koneineen.  Suunnitelmana oli kaataa kuusia ja jättää elinkelpoiset männyt. 

 

Kolmas suunnitelma oli Raunon elämäkertakirja

Sovimme siitä samaan aikaan, kun kuultiin ensimmäisiä uutisia koronasta. 

Kirjoittaminen mahtuisi mainiosti evakkoelämään, puusouvin lomaan.  Vuosirenkaita, puiden kaatuessa, vuosirenkaita elämästä. 

Samoihin aikoihin, kun Rauno lähetti ensimmäisiä aineistojaan, alkoi korona jyrätä täysillä. Emme voisi Raunon kanssa tavata, työ tehtäisiin puhelimen ja sähköpostin avulla. 

 

Koronaan emme olleet varautuneet emmekä sitä suunnitelleet. 

Silti se tuli. 

Remontin keskellä asuminen kiellettiin kokonaan, siihen olimme jo varautuneet. Yllätys oli, miten paljon meille eläkeläisille sateli kieltoja ja rajoituksia. Uusimaa eristettiin ja Ykköstien risteykseen tuli tiesulku. Tapasimme naapureita omin luvin ja harvakseltaan, juteltiin aidan yli, etäisyyksiä noudattaen. Käytiin osuuskaupassa maskit kasvoilla ja välteltiin kaikkea. 

 

Ensin ei maskeja tahtonut saada mistään ja niin ompelin niitä itse, anopin vanhasta lakanasta ja tilkkukopan aarteista. Komea lopputulos, mutta lähes täysin ilmatiivis. Ei minusta ole sairaanhoitovälineiden tekijäksi. Todistettu. 

Pihapuut kaadettiin ja pojat veivät rungot pois. Risukasoista tuli pelastus, oma puuhamaa ja turvallinen liikuntapaikka takapihalla. Päiväjärjestys vakiintui nopeasti: aamulla kuunneltiin koronauutiset, sitten isäntä lähti raivaamaan pihaa, itse vetäydyin tekstien ääreen. Iltapäivisin, kun ajatus katkeili, siirryin pihatöihin. 

 

Muonitus hoitui omin voimin, pesukone pyöri ahkerasti, vaikka parempia puseroita ei tarvittu, resupekkavermeitä vain. Ei juhlia, ei kulttuuria, ei teatteria, ei tapaamisia, pelkkä televisio. Ja sekin pömpeli kertoi vain huonoja koronauutisia ja pelotteli taudinkuvilla. Ellei uusinut uusintoja. 

 

Kun uskaltauduttiin kaupunkiin, hakemaan postit ja katsomaan työn etenemistä, tuli melkein paniikki. Ei radanvarsikaupungin Prisma ole koskaan tuntunut niin ruuhkaiselta ja hahmottomalta. Vaikka useimmilla oli maskit, vaaran tuntu oli ilmassa. Kiinalaiseen ei päässyt lounaalle, kirjastokin oli osan aikaa kiinni. 

 

Säilyimme terveinä, saimme maalla pihan siistiksi, mutta mieleen hiipi ankeus. Kun ei oikein mihinkään voinut mennä, elämästä tuli yhtäjasamaa tasapaksua olemista. Tuli vietettyä eläkepäiviä, enemmän kuin edes olisi ollut tarpeen. Pandemia venyi ja venyi. 

 

Kirja oli valopilkku ja pelastus. Aineistot kulkivat sähköpostissa ja vähitellen saatiin valmista. Pandemia ei helpottanut, mutta siihen tottui. Kirja jäi tauolle. Oli jotain, mitä odottaa. 

 

Kylpyhuoneen remontti valmistui ja käytiin kaupungissa siivoamassa työn aikana pölyyntyneitä nurkkia, pesemään keittiössä olleita astioita – miten niihinkin niin paljon pölyä tuli, vaikka kaapinovet teipattiin huolella kiinni. Poraaminen jatkui loitompana ja työ siirtyi taloyhtiön toisiin rakennuksiin, pihamaa oli yhtä kuoppaa ja kaivantoa. Palasimme maalle, rauhaan. Aloimme väsyä. 

 

Pandemian pelko muuttui hysteriasta tavalliseksi varomiseksi ja maskeja alkoi saada ja muutenkin, koronasta tuli osa arkista arkea. Välillä saatiin toivoa paremmasta, sitten tuli uusi aalto. Pääministeri kielsi menemästä mökille ja silti ne menimme, mutta ei pääministerin mökille, vaan omalle. Kukaan ei tullut tarkastamaan. 

 

Olen sopeutunut maskeihin, jotenkuten. En käytä enää käsidesiä, ellei ole pakko, mieluummin pesen kädet. Kuivuvat ne siinäkin, mutta vesi kirvelee vähemmän. Enkä edes tiedä, missä ne ensimmäiset itse tehdyt maskit ovat. 

 

Meillä on hieno kylpyhuone. Taloyhtiön pesutupa toimii taas. 

 

Ai niin, se kirja? 

Julkaisen siitä tietoja seuraavassa päivityksessä. 

Pysykää kuulolla.  

 

Vesa ja saha tauolla. 

Vino horisontti korjautuu

 

Elämä on hetkittäin ollut kuin nopeasti räpsäisty 

kuva järvenrannasta.

 

Horisontti kunnolla vinossa ja tarkennus vinksisvonksis jossain, 

aiheen toisella puolella, edessä tai takana.

Sumuista tuhrua.

Ei vinosta kuvasta lattialle vettä valu, 

vaikka joskus siltä näyttäisikin.

Oikaisuliikettä silti tarvitaan,

toimivatko kuvankäsittelyohjelmat myös ihmisen mielessä?

 

Elämän horisontti on kohta taas suorassa

 

Ensin aloitettiin lukupiiri. Lönnrot-salin sinisävyisessä ja mahonginvärisessä miljöössä kokoontuvat Sammatin sivulliset ja selaavat sivujaan. 

On virkistävää lukea tekstiä uusilta – siis itselleni uusilta – kirjoittajilta, lukea ja pohtia yhdessä. Maailma on täynnä tärkeää luettavaa, mutta kaikesta luettavasta voi oppia ja oivaltaa. 

 

Ensimmäinen lukupiirikirja oli Pajtim Statovcin järisyttävä Bolla, vuoden 2019 Finlandia-voittaja ja arvostelumenestys. Ensimmäiset mielleyhtymät ja lukukokemukset Pajtim Statovcin kirjoista olen merkinnyt muistiin: https://sanataito.blogspot.com/2017/12/albania-albania.html

Bollaa ei siinä kirjoituksessa tietenkään ole. Kahden edeltävän elämyksen jälkeen Bolla ei heti samalla tavalla koskettanut. 

Pajtim Statovcin paletti on Bollassa synkempi, värit tummempia. Uuden lukukerran jälkeen näki selvemmin ankaran todellisuuden. Tarinoiden kertominen on tärkeää, myös raastavien tarinoiden. 

 

Karjalohjalainen Sirpa Tabet oli seuraava uusi tuttavuus. Punainen metsä oli tekijänsä esikoinen, mainostoimiston yhteyspäällikön matka menneisyyteen. Menneisyyden elämää kirjoittaja oli selkeästi tutkinut. Yhteyspäällikön arki oli entiselle grafialaiselle tuiki tuttua. 

 

Seuraavassa kokoontumisessa aiheena on Jussi Wahlgren ja Lohjan Casanova. Odotan mielenkiinnolla. 

Olemme Tampereen kirjeenvaihtajan kanssa pohtineet, miten mukavaa olisi, jos voisi saada omaan hyllyynsä kaikki, aivan kaikki tärkeät kirjat ja lukukokemukset. 

Kun ajatus liikkuu luettuihin, voisi poimia hyllystään jonkun ennen koetun ja palata siihen – kerrata vanhoja ajatuksia ja luoda uusia. Niin kuin nyt Bollaan. 

 

Olisi kunnolla lukuvaraa. Lukukokemus muuttuu, elämänkokemus tuo siihen omat sävynsä, tulkinta elää ja välillä pitää palata muistoihin, olla nostalginen. Täydellinen kotikirjasto, oiva tavoite, mutta saavuttamaton, ainakin meille molemmille. 

 

Kirjojen kaupallinen elämänkaari on jo niin lyhyt, ettei kotikirjastoa enää millään saa täydelliseksi: vaikka kirjakaupan lisäksi kävisi ahkerasti kirppareilla ja antikvariaateissa. Kirjaston palvelut ovat välttämättömiä, korvaamattomia. 

Muutama vuosi sitten, yrityskirjaa työstäessäni taisin olla ainoa muutaman taloushistorian opuksen käyttäjä kotikaupungin kirjastossa. Palautin kirjoja, sitten tajusin, että vielä niitä  tarvitaan, pitää tarkistaa tietty kohta, lainasin uudelleen. Aina ne hyllyssä odottivat, kun tarvitsin. Ovatkohan ne vielä siellä? 

 

Keravan kirjaston kirjallisuusiltoja oli jo odotettu, tautisen ajan striimaukset eivät ole korvanneet elävää puhetta. Keravan kirjastossa esiintyy kuukausittain kaksi mainiota haastattelijaa, tyylikäs humanisti Seppo Puttonen ja sanoissaan kirpeämpi Hannu Taanila. 

 

Syksyn kirjallisuusiltojen sarjan aloitti Seppo Puttonen, haastateltavanaan tamperelainen toimittajalegenda ja kirjailija Anneli Kanto. Osallistujamäärää oli vielä rajoitettu, mutta lähes kaikki tuolit oli varattu. Monta tuttua kasvoa joukossa, maskien takana, vakituisia kävijöitä. Ihanaa nähdä taas! Seuraavilla kerroilla enemmän? 

 

Anneli Kanto kirjoittaa historiasta, uusin romaani Rottien pyhimys kuvaa Hattulan kirkon seinämaalausten syntyä, keskiajan maailmaa. Olen vasta selaillut, lukukokemus odottaa, kirja on omassa hyllyssä. Tämän halusin omaksi, ehdottomasti, luettavaksi myöhemminkin. 

 

Historian kuvaaminen on menneeseen sukeltamista, lähteiden kautta yhä syvemmälle tarinoihin uppotuen. Haastattelu oli loistava: Anneli Kanto oli perehtynyt aiheeseensa ja osasi kertoa siitä eloisasti, tarinan pohjana on ollut paitsi syventyminen Hattulan kirkon kuviin, myös kirjallisuuteen.  Jokainen virke, jokainen äänenpaino on harkittu, kirjoittaja kertoi, miten oli miettinyt käsitteitä. 

 

Luvassa on lukemisen iloa ja syksyn edetessä uusia, kiinnostavia kirjailijatapaamisia kirjaston Pentinkulma-salissa, ennakkotiedot lupaavat paljon. 

 

 

Tänä vuonna on juhlittu ja yritetty juhlia Eeva Joenpeltoa. Sata vuotta kirjailijan syntymästä, aihetta juhlaan on, mutta kaikki tapahtumat eivät ole toteutuneet, pandemian takia.

 

Historian ironia on välillä julmaa: Eeva Joenpellon lapsuutta varjosti espanjantauti, satavuotisjuhlaa toinen pandemia. 

 

Lokakuun alussa järjestetään kirjallisuusseminaari Lohjan kirjastossa, rajoitusten vähitellen lieventyessä päästään perehtymään tuttuihin teemoihin. 

Aiheena Ettei varjos haalistu – yksi kaikkein mielenkiintoisimmista. Juuri sellainen kirja, johon on syytä palata aika ajoin.

 

Luvassa on paljon ja mielenkiintoista. 

Elämän horisontti alkaa taas olla kohdallaan. 

Tukka tuuliajolla

Tampereen kirjeenvaihtaja soitti. 

Ajoitus oli oivallinen. 

Olin mökillä, pihakeittiössä, taistelin tuulta ja kylmää vastaan. 

Olin odotellut sorsaperhettä seuraksi, mutta siipiveikkoja ei näkynyt. 

 

Puolen tikkuaskillisen, viiden tuohenkäppyrän ja parin improvisoidun sytytyskukkasen jälkeen – olin saanut tulet tiskivesikattilan alle. Oli siis aikaa jutella ja samalla odotella, että vesi kuumenisi ja voisin upottaa kumihanskakädet pesuveteen ja tehdä puhdasta jälkeä. Vahva suositus ohuille kumikäsineille, helpottaa kummasti, kun vesi on kuumaa. 

 

Mitä ne muuten aina puhuvat kynsitulista? On välillä ihan oikeasti työn takana saada liekkejä aikaan. Ei se pelkillä kynsillä onnistu. Minusta ei taida olla pyromaaniksi, jotain hyvää tässäkin taitamattomuudessa. 

 

Aloitimme uutisella, josta emme todellakaan tienneet, olisiko se iloinen vai kamala. Yhteinen luottokampaajamme on kadonnut. Lappu ovella ja ovi kiinni. 

 

Kirjeenvaihtaja tunsi tukkansa olevan tuuliajolla. Pystyin eläytymään tilanteeseen ja tuskaan. Olin neuvonut kirjeenvaihtajan saman taitajan asiakkaaksi ja hän oli ollut näihin asti sekä tyytyväinen että uskollinen. 

Silloin, kun kauan sitten itse muutin Hämeenpuistosta, olin menettänyt tärkeitä kontakteja ja jäänyt samalla tukastani tuuliajolle. Kuka nyt hoitaisi näitä itsepäisiä kutreja? Kesti hetken, ennen kuin löysin Tiisin (ja Tellen, josta tuli perheen miesten mielitietty monen vuoden ajaksi), Tiisin lopetettua Leilan. Onnelliseksi lopuksi pääni pääsi Tuijan hoiviin. Kiitos teille kaikille! 

 

Oma kampaaja on must, jos tukassa on jotain omaperäistä. Esimerkiksi pyörtyväinen, joka ei ole myöntyväinen.  Oma kampaaja on ihan must, ellei halua kertoa kutriensa koko elämäntarinaa jokaisella käyntikerralla. Kun kampaaja tuntee tapauksen, hän ei kuluta aikaa mahdottomiin ehdotuksiin, vaan tekee täsmätyötä ja antaa järkeviä ehdotuksia. Kiitos luottokampaajan mielikuvituksen ja ammattitaidon, yksi elämän alueista on hyvässä hoidossa ja kutrit kunnossa.  

 

Kirjeenvaihtaja raportoi myöhemmin, että kampaaja on pysynyt kadoksissa. Aloimme jo suunnitella eläkelakeihin täydentävää säädöstä, jonka mukaan hyvä kampaaja saa jäädä eläkkeelle vasta sitten, kun kaikki hyvät asiakkaat on hoidettu, valmiiksi. Mutta. 

Yhteinen kampaajamme on aina ollut fiksu ja osaava. Siksi taustalla saattaa olla myös hyvä uutinen. Jopa parhaalle ammattilaiselle kuuluu ansaitusta eläkkeestä nauttiminen. Onnellisia vapaampia aikoja!  

 

 

Kirjeenvaihtajan kanssa meillä on paljon yhteistä. Esimerkiksi se, että ikää tulee koko ajan lisää. Elämän lainalaisuudet tulevat tutuiksi. Joskus kolottaa, toisinaan ketuttaa, mutta on maailmassa omat hauskuutensakin. Nuorempia pitää tietysti jo viran puolesta paheksua, mutta pitää niille välillä nauraakin. 

 

Lähipiirikin pitää välillä päivittää. Kuka on lähtenyt ja miten. Miten pitäisi päästä pois, sitten kun se aika on kohdalla. Se aika on, lähempänä, mutta ei lähellä. Miksi elämisen osaa kunnolla vasta sitten, kun ei enää ole rajattomasti aikaa nauttia siitä taidosta? Me kyllä tiedämme. Kerromme sen välillä kysymättäkin. Simmottis. 

 

 

Aika moni repliikki alkaa: kun sinä tiedät/osaat/olet kokeillut, kerro. Ja niin vaihtaa vertaistuki vastaanottajaa ja elämä järjestyy. 

Suhteen paras puoli on molemminpuolinen taitamattomuus. Sinä osaat sen, mitä minä en koskaan ole oppinut ja päinvastoin. Palikoilla on kolot, joihin ne kopsahtavat. Jos olisimme saman alan mestariluokalla, kilpailuksi tämä kaikki menisi. Onneksi ei. 

 

Nuorempana harmitti, kun ei jotain asiaa oppinut. Ikä on lieventänyt keljutusta. Olemme pohtineet, miksi kaikkien pitäisi osata kaikkea, puhua kuutta kieltä sujuvasti, tanssia klassisia seuratansseja ja hallita kaikki ruokareseptit ja neulemallit, virkkauksista puhumattakaan. 

 

Ajoittain törmää ihannekuviin siitä, mitä kaikkea naisen tai miehen pitäisi olla. Me tiedämme, oman kokemuksen kautta, ettei näiden besserwissereiden sanelema ihanne koskaan toteudu eikä voi toteutua.  Voi jo ottaa hiukan rennommin. Jos jokainen juttu ei ole minun juttuni, entä sitten? 

 

Me katselemme sujuvasti niitä, jotka osaavat ja ymmärtävät ja joiden osaamisesta mekin välillä saamme osamme. Mistä me toisiamme kehuisimme, jos meillä olisi samat bravuurit molemmilla? Mitä mielenkiintoista elämässä silloin olisi? 

 

Juttu luisti, padan alle piti lisätä puita, vesi alkoi kiehua.

Maailma saatiin järjestykseen ja astiat saatiin pestyä. 

Oli mukava jutella. 

Sorsia ei näkynyt.