Taidekeskus Salmela – pettämätön

Reetaria(kin) lähdettiin katsomaan. Ennakkomarkkinointi lupasi Kirsi ja Keio Eerikäisen taidesäätiön hienon kokoelman antimia. Miten se Särestön velho Salmelassa viihtyisi? Katselisiko valkeita seiniä ja pohtisiko, kuinka saisi taivaanjaaran paikalle asettumaan. Jo vain. 

Jo vain, ei ollut Reetaria niin paljon kuin olisi odottanut. Häätyy olla kärsivällinen, ensi vuona tullee. Kun tullaan pitkästä matkasta, pitää lähtemistä harkita perusteellisesti. 

Korona oli asettanut omia rajojaan Salmelan näyttelyllekin. 

Kiertosuunta on määritelty tarkemmin kuin aikaisemmin. 

Harmaat nuolet lattiassa, rakennusten ovilla ohjeet. Lisäpisteitä hyvästä opastuksesta. 

Vierailumme osui alkuviikkoon, sade saatiin bonuksena. parkkipaikalla oli paljon autoja, mutta näyttelytiloissa oli helppo kulkea. Pidettiin turvavälejä, väkeä oli, mutta ei liikaa.

Ensi suvena Särestö on laajemmin esillä, luvattiin. Seuraavaa kesää on mukava odottaa, mutta nykyinen valikoima on myös hieno, katsomisen arvoinen. Ei Salmela petä. 

Pitäjäntalo, päärakennus, mestariluokka

Vanhan pitäjätalon alakerrassa esittäytyivät Tuomo Saali maalauksineen, Veikko Myller veistoksineen. Ja niin, Reidar Särestöniemi. Valikoima hienoja töitä, joiden käsialan tunnistaa jo kuvista ja kirjoista. Kuvia, joiden rakenne avautuu parhaiten vasta lähietäisyydeltä, tarkkaan katsottuna. 

Reidar Särestöniemen huurrekoivuja.

Veikko Myllerin valppaat linnut.

Tuomo Saalin vaeltaja vuoristossa. 

Tuomo Saalin myyttiset vuoristot kiehtovat. Jokaisessa taulussa on pieni ihmishahmo, kuin mittakaavana. Vuoria, pilviä, maailman avaruutta. Pilvien väreissä taivaan tunnelmat, huikea ikkuna uuteen maailmaan. 

Veikko Myllerin pronssiveistoksissa huomio kiintyy ensin aiheisiin: ilmeikkäisiin lintuihin ja eläimiin. Näitä veistoksia voisi asetella kotiin, sijoittaa lastenhuoneisiin, kouluun – kaikkialle, missä tarvitaan iloisia ilmeitä ja hymyjä. Työt ovat kauniisti viimeisteltyjä, kauniita. 

Elina Förstin latoja, väreissään. 

Alakerrasta katsojat opastetaan yläkertaan, Elina Förstin värikkäiden latojen ja rakennelmien ääreen. Öljyvärityöskentely tuo mieleen pointillisimin, konstruktivismin – jos taidetta pitää määritellä ismeihin? Vanhan ladon harmaa saa värinsä auringon kierrosta, väripinnat elävät, heijastukset muuttuvat vahvoiksi tunnelmiksi. Jotain sisaruutta Särestön suuntaan? Taiteilijan työn jälki on hienoa: kuvaa voi tarkastella läheltä, katsoa kaukaa – aina löytyy uutta.  Suosikkini tämän vuoden näyttelyssä.

Rafael Wardin värit eivät menetä hehkuaan! 

Rafael Wardi on taas mukana, iloinen, vahva jälleennäkeminen. Värit ja ote ovat tallella, työt olivat uutta tuotantoa. Rafael Wardille maalaaminen lienee kuin hengitys: tapa elää ja olla, jäsentää näkemäänsä. Kiitos yli 60 vuotta jatkuneesta urasta, kiitos keltaisesta ja vahvoista sävyistä. 

Vasikoiden aito elämänriemu! Miina Äkkijyrkkä! 

Vahvaa ja elämänmakuista on myös Miina Äkkijyrkän taide. Salin seinillä kirmaavat vasikat, nuoruuden väreissä ja tunnelmissa. Parhaita ovat silti Miinan veistokset, pronssiin valettu elämänilo. Laitumelle kirmaavat vasikkalaumat. 

Hylje, jolla on Reidarin katse...

Katselmuksen kruunaavat valitut Särestön mestarin työt. Ensi suvena lisää. Yhteistyö Salmelan ja Särestöniemen museon välillä lupaa hyvää. 

Näyttelyluokka, täynnä hyviä tuttavuuksia, Domanderin alueella  

Salmelan kierrokseen kuuluvat siirtymät taloista toisiin. Uusien näkymien ääreen pääsemiseksi on nähtävä hiukan vaivaa. Ravintola Kesäheinän ohitse Domanderin alueella, ensin vanhaan Apteekkitaloon, sitten Postitaloon. Palvelijan asunnossa on näyttely, mutta pihan aitat ovat suljetut.

Suomen taiteen kultakauden taiteilijoiden joukossa oli vain muutama nainen, joiden suuruus ja taito on vasta viime vuosikymmeninä täysin ymmärretty. Taideopintoihin pääseminen saattoi naiselle olla vaikeaa, piti olla mesenaatteja, tukijoita ja ymmärtäjiä. 

Taidekeskus Salmelan kesässä 2020 esittäytyy liki 30 tekijää – mestareista uusiin taitajiin.  Domanderin alueella esittäytyvä 2020 näyttelyluokka on 17:n nuoren taiteilijan kokonaisuus – ryhmän ainoa mies on Markus Still. Siihen, että enemmistö on nuoria naisia, on nykyään täysin tavatonta ja epäasiallista edes kiinnittää huomiota. 

Eliya Zweygbergin Pantteri ei pääse oikeuksiinsa kuvassa, teos on hieno. 

Myös Salmelan vuoden nuori taiteilija Eliya Zweygberg on Apteekkitalossa, metalliverkosta rakennetut veistokset käyvät hedelmällistä dialogia modernien maalausten kanssa. 

Elina Marinin töissä hehkuvat vahvat värit. 

Kaisamaisa Erämiehen muotokuvat ovat kuin toisintoja vanhoista muotokuvista: vanhoihin kehyksiin asetetut akvarellit toistavat ihmiskasvoja, yhä uudelleen. Korskean kehyksen sisällä on paperille maalattu muotokuva, joskus reunoiltaan mustaksi poltettu, ryppyinen, maailman läpi kulkenut fragmentti. Tunnelmaa. 

Kaisamaisa Erämies vanhojen mestarien jäljillä. 

Iida Valkonen piirtää valkoisella mustalle, Sirkku Muotka rakentaa kollaaseja ja Kukka Pitkänen taivuttelee pahvista uusia muotoja. Emmi Mustonen kehystää kasvot kukilla ja tuo kuviinsa ilmavuutta hopeisilla pinnoilla. Kia Taegen on tuttu jo muutaman vuoden takaa. Henna Tyrväinen tuo näyttelyyn valokuviaan. 

Iida Valkosen salaperäiset viivat.

Kukka Pitkäsen pahviset muodot.

Emmi Mustosen unimaisemia.

Sirkku Muotkan kollaasi.

Markus Stillin joviaali kädenjälki.

Postitalon saleissa esittäytyvät Heta Kasurinen lapsikuvineen, edellisiltä vuosilta tuttu Kia Taegen ja vahvojen kuvien Astrid Strömberg. Terhikki Vaaralan maisemat, viitteellisyydessään täydelliset, kuvaavat meren ja maan vuoropuhelua. 

Heta Kasurisen ihana tyttö.

Ella Jokisen pantterissa on voimaa.

Kia Taegen, tuttu jo viime vuosilta.

Astrid Strömbergin vahvaa kuvakieltä. 

Heta Kasurisen idea, lasitetut ikkunat eivät näy kuvassa. 

Terhikki Vaaralan maisemissa valo elää. 

Naiseus ei merkitse kepeyttä tai hentoa otetta. Tilla Kekin ja Mi Kuopan veistokset kertovat raskaan materiaalin käsittelytaidosta ja voimakkaasta otteesta. 

Taidetta on paljon, enkä ole kaikista tekijöistä yhtä innostunut. Eniten ajatteluttavat Anna-Liisa Kankaanmäen hätkähdyttävät maalaukset. Loisteliasta värien käyttöä ja upea maalaustekniikka, rakenteita, jotka tuovat mieleen vanhat mestarit. Mutta kuitenkin. Elämän raju ja rujo puoli pysäyttää. On uskallettava katsoa, että uskaltaa pohtia tarkemmin. 

Mikä on taiteen tehtävä? Taideteoksen voi haluta seinälleen, kodin koristeeksi – tai sen kohtaa mielellään julkisessa tilassa. Mutta taideteos ei ole sisustuselementti. Sen on herätettävä mieli ja luotava uutta, olemassaolollaan. Taideteoksen toivoisi kestävän aikaa ja katseita, onhan se hankintana arvokas, mutta eikö esimerkiksi pahvista rakennettu kokonaisuus ota kantaa myös elämän kiihtyvään katoavaisuuteen? Me hankimme esineitä, luovumme niistä, vaihdamme. Kaiken pysyvyys rakoilee, taide on yksi tapa vastustaa sitä.

Kirjoitan ajatuksiani näkyviin mökillä, päivien sulattelun ja mietiskelyn jälkeen.  

Sanojen ja kappaleiden lomassa katson maisemaa, järven elävää pintaa, harmaan ja sinisen heijastuksia, auringon kiloa, pilvien valkokultaa. 

Sateen aikaan värit hiipuvat harmaaseen, palaavat taas. 

Maisema on akvarelli. 

Salmela saa näkemään uudella tavalla, tutun maiseman.  

Kuvataiteessa on voimaa.

Kaikki kuvat eivät tee oikeutta taideteoksille. Menkää itse katsomaan! 

Tämä vuoden aika on eläinkoltiaisten vuodenaika

Suurella järvellä on koettu kuoriutumisen ihmeitä. 

Suuri järvi ja pieni kamera ovat vajavainen yhdistelmä. Kaikkea en ole saanut kuvaan. 

Pienet siivekkäät ovat kuoriutuneet, pieniksi vikkeläliikkeisiksi siivekkäiksi. Osa on jo maailmalla, osa nauttii vielä ravintolapalveluista pesäpönttöjen ja pesien uumenissa. 

Kasvavan lapsen muonittaminen voi olla työlästä. Ravintoketjun pitää olla lähes katkeamaton. Vanhempi, olipa sieppo tai rastas tai tiainen, on lujilla, kun pitää löytää ravitsevaa muonaa kasvavan tarpeisiin. Siivet suihkivat ees-taas-ees-taas pesän ja avaran taivaan välillä.  Syö kuin lintu – siis mussuttaa tauotta, auringonnoususta iltaruskoon. 

Suuren järven rannalla on jo nähty sorsapoikue ja isokoskeloporukka ja joutsenperhe. On siis kuoriuduttu oikein urakalla. 

Uusin tuttavuus ovat lokinpoikaset. Illalla, uimareissun aikaan katselimme tulevia taivaanhalkojia. Lokinpoikanen – poika vai tyttö – on helppo kuvitella, jos et ole oikeasti nähnyt. 

Ajattele, että on liian iso ja hieman hutera höyhenpallo, joka osaa kävellä, uida ja torkkua. Tähän kivenharmaaseen palloon on joku asentanut liian pitkät, liian laihat ja varsin hontelot jalat. Ääni on pieni ja lentokurssi käymättä.  

Lentokurssi voi alkaa minä päivänä tahansa. Poikaset seisovat kiven korkeimmalla kohdalla, varpistavat jalat oikein pitkiksi ja räpyttelevät pikkuisia siipiään.  Vielä ei siiven alle ole saatu tuulta, ehkä siipienkin pitää vielä vähän kasvaa. 

Lokipoikia (tai tyttöjä) on tietysti ollut aina, älkääkä edes yrittäkö kysyä, kumpi oli ensin, muna vai lokki. Me emme ole aina olleet hollilla. Jos epäilette, voitte saada nakkauksen nokasta. Me emme aina ole olleet paikalla, mutta lokkimuorin haudontasessio on nähty useamminkin, sillä se kestää ja kestää. Poikasvaihe on ollut kokematta ja siksi sen kesto on toistaiseksi arvoitus. 

Lokkimuori on paikalla uskollisesti ja valvoo pesuettaan. Tenavat taitavat olla rehvakkaita esiteinejä eli parhaassa apinaiässä, sellaisia koltiaisia onkin valvottava tarkasti. 

Silti, on monta hetkeä, jolloin ainoa turva pienelle on kivenharmaa suojaväri. 

Pari päivää ja helteistä yötä oltiin kaupungissa. Koti kuoriutui remonttisuojauksesta ja alkoi paluu normaalitilaan. Keittiö muuttui työleiriksi. 

Kuvitelkaa kuuma kesäpäivä, kuvitelkaa aamusta iltaan asti puksuttava astianpesukone. Pölyiset astiat oli kaikki kertaalleen pestävä, vaikkakin pikaohjelmalla. Työ helpottui, kun lattiatilaa alkoi vapautua. Vuosisadan hellepäivä – sisätöissä. On siellä jo ihan asutun oloista. 

Kaupungilla kulkiessa huomasi, että kuoriutuminen oli päässyt hyvään vauhtiin. Oli jätetty toppatakit, turkit, pipot, yrmyt ilmeet ja järeät jalkineet… pukeuduttu hymyyn, astuttu aurinkoon. Erilaista kuin muutama kuukausi sitten, kun karanteeni ja tautinen aika pyyhkäisi kylät tyhjiksi. 

Karvaisia kavereita, tatskoja, tiukkaa ja telttaa, lätsällä kruunattuja ja paljaspäitä. Talvitamineistaan kuoriutunut kaupunkilainen on melkein yhtä eksoottinen otus kuin hontelojalkainen lokinpoika. 

  

Pysykää edelleenkin terveinä! 

Koska ovet avataan?

Kaupunki on täynnä aurinkoa, iloa, lasten ääniä. 

Puut vihertävät niin kuin ne vain toukokuussa osaavat.  

Kesän edetessä värierot tasoittuvat. 

Vihreys kypsyy. 

Puut ovat jo avanneet lehtensä kohti aurinkoa. 

Ilma sinkoilee pikkulintuja, liverrystä, pesäpuuhia.  

Pienet puutalot ovat malttaneet mielensä, ovet ovat vielä lukossa.

Museot ja näyttelyt oli suljettu, jotkut kahvilat myyvät pahvimukillisia mukaan, tarjoavat sormin kadulla syötäviä herkkuja, toiset ovat sulkeneet ovensa kaikelta. Asiakkaita olisi, jos. 

Kulkija harhailee suljettujen ovien takana, hiljaisten julkisivujen katveessa. 

Tuntuuko pakolaisista samalta? 

Elämä vaatii etäisyyttä, vaikka sitä onkin vaikea välillä hyväksyä. 

Maltan tuskin odottaa normaalin paluuta. 

Normaalin tungoksen, ruuhkan, normaalin tapahtumattomuuden ja tavanomaisten rutiinien. 

Sen normaalin, johon normaalioloissa normaalisti tuskastun. 

Kuvat Tammisaaresta, toukokuussa 2020 

Halataan!

Nähtiin Anjan kanssa kaupalla.  Pidettiin asiallinen turvaväli, kyllä. 

Mutta yhtä mieltä oltiin siitä, että halata pitäisi. Oikein lujasti. 

Se tekisi meille molemmille niiiiiin hyvää. 

Kyllä me vielä, kunhan tämä... 

Sitä sanaa ei enää edes tee mieli kuulla eikä sanoakaan. 

Sitä, joka vei meiltä läheisyyden ja kosketuksen. 

Hyvät kosketukset, niistä huonoista olisin luopunut mielelläni jo kauan sitten. 

Voiko inhimillinen kosketus olla huonoa? 

Voi se olla, valitettavasti. Tunkeilevaa, vallanhaluista, piittaamatonta. 

Onneksi ajatukset ja asenteet ovat siistiytyneet. 

Öykkäritkin yrittävät käyttäytyä. 

Elämä tasii. 

Kuljimme pienenä perheenä kevätpolulla. 

Meri kimmeltää, tuuli vie auringon lämmön mennessään. 

Kevät on oikukkain vuodenaika, tämä kevät on jo näyttänyt kaikki särmänsä. 

Luonto ei onneksi kursaile eikä ruikuta, se toteuttaa omaa suunnitelmaansa. 

Meidän tuulitakkisten on kuljettava mukana.  

Onneksi, sillä muuten me unohtaisimme. 

Poimittiin keväänkukkia kameralla, tavoiteltiin terälehtien valoa. 

Rantojen siivekkäät asujat olivat työn touhussa, valkoposkihanhien poikaset taapersivat vaaleanruskeina karvapalloina isompien mukana.

Pienuuskin on suhteellista: pikkuhanhet olivat mökkirannan sorsaemon kokoisia…

Joutsenet, lokit. 

  

Keräsin kevään valoa talteen. 

Taivas heijastui veteen tuhansina hopeisina kimalluksina. 

Kaislojen kulottunut kalpeus, edelleen uhmakkaasti pystyssä, talven tuolla puolen jo eläneet. 

Kevään valloittava viherrys.  

Elämä voittaa. 

Oraan määrätietoisuus, voima, joka nousee maasta. 

Liverrys peltojen yllä, kauriit, kurjet, rusakko. 

Halataan, varmasti! 

Oikein kunnolla! 

Kuvat Seurasaaresta ja Sammatista.  Kiitos Annille kävelyretkestä! 

Kuvat ja ajatukset voivat olla epätahdissa.  Niin voi joskus olla. 

Halataan silti, heti kun se on luvallista1 

Valo tulee takaisin

  

Valo. Kevään vastustamaton valo. Täällä se taas on. Kiitos, että tulit! 

Olkoon korona, olkoon tautinen aika, olkoon riskit ja vaarat.

Kevät on täällä, toden teolla. 

Valo on tullut takaisin. 

Valo ja ilo. 

Kerään pyykkejä narulta ja näen, miten vanha pyyhe kuultaa läpi, näyttää taivaan värin. 

Vanha pyyhe on elänyt kauemmin kuin minä. 

Kosketuksesta, käytöstä, pesuista, mankelista se on ohueksi hiutunut. Se taistelee hajoamista vastaan, uhmaa aikaa, näyttää, että vielä täältä tullaan. Mitä pienistä rei’istä, ne kertovat elämästä niin kuin rypyt tai harmaat hiukset. 

Tiedän, kuka on ommellut pyyhkeen. Palttina tuskin on ollut uutta, sillä pyyhkeen keskellä on huolellisesti tikattu katesauma. Reunat on päärmätty tarkasti, kaikki ompeleet ovat lankasuorat. Suoraan leikattu ja ommeltu pyyhe kuivuu narulla melkein sileäksi ja tottelee hyvin mankelia. Kangas on ehkä ollut vanhan pellavaisen tai puolipellavaisen lakanan reunaa. Ei hyvää pois heitetä eikä hylätä. Se saa palvella loppuun asti. Vieläkään ei ole aika. 

Raivaa, tee siivous, vie vanha pois, silmistä, ajatuksista, kulkemasta. Luovu muistoista, se on oikein, modernia. Suojelun ja hoivaamisen verukkeella ne, jotka ovat kuluneet, saaneet ryppyä ja nirhaumaa pintaan, on siirretty syrjään. Terveyden ja hyvinvoinnin nimissä. Eikä kukaan ajattele, millainen rikkaus eletty elämä ja muistot ovat. Käsin kosketeltavat, aidot, yhä uudelleen tarinoitansa kertovat. 

Onneksi poikkeustilakin alkaa hiutua, harsuuntua. Kontrolli vähenee, kukaan ei jaksa loputtomiin alistua, ei valvomaan, eikä valvottavaksi. 

Entä jos vanha onkin uusi normaali? 

Kun haluan viimeistellä vasta tehdyn neuleen, asettelen sen alustalle oikenemaan. Kastelen ja väännän tutun pyyhkeen ja levitän neulepinnan päälle. Märkänä kangas on painava, se pakottaa alla olevan villaisen pinnan kuosiinsa. Kun pyyhe on kuivunut, neule sen alla on muuttunut sopivan sileäksi.

Mikään muu ei toimi tässä tehtävässä yhtä hyvin. 

Nyt se on taas valmiina palvelemaan. 

Niin puhtaana, että kevät näkyy palttinan läpi. 

Sukka rikki, tukka roikkuu, ajatus jumittaa arjessa

Kun luette tätä, koronaeristys – siis kasvotusten tapahtuvien kontaktien mahdollisimman tarkka välttely - on varmaankin edelleen voimassa. 

Se sama karanteeni, joka alkoi jo … niin, melkein kuukausi sitten. Tuskin se yhdessä yössä minnekään katoaa. 

Totuinko jo siihen? Pitääkö siihen tottua? Olenko jo tottunut? 

Kauppareissuja. Ei shoppailua, ei verkko-ostoksia (koska niitä ei ole tehty ennenkään), ei kahvitteluja kavereiden kanssa, ei juoruilua, ei halauksia. Missä olette, elämän pienet viattomat turhuudet ja ilot? Ei haahuilua marketin tavarahyllyjen keskellä, vain pieni tuttu lähikauppa ja sen pysyvä hyllyjärjestys, tarkkaan suunniteltu ostosreitti, jota ei kukaan onneksi muuttele. Tätähän se tosin oli toisinaan ruuhkavuosinakin, silloin, kun päivittäistavaroiden hankkiminen välillä tuntui enemmän työltä kuin ilolta. 

Palaavatko entiset leppoisat ajat? 

Kaupasta on haettu välttämättömät, mutta välttämättömiä tulee koko ajan lisää. Sukka hajoaa vanhuuttaan, mutta lähikaupasta ei saa sellaista uutta, joka olisi hyvä. Pesuvara hupenee, vaihtarit loppuvat. Tämähän on oivallinen sauma opetella niukkuutta, mutta miksi ihmeessä minä en vaan opi?  

Ruokaa, kokkaamista. Aterioiden suunnittelua, harvempien kaupassa käymisten periaatteella. Kotiruokien repertuaari on käyty läpi, uusintakierroskin jo pitkällä. Mielikuvitus on lujilla, eikä takaportti – lounaspöytä kiinalaisessa – ole auki. 

Ei elokuvia, teatteriliput odottavat kesää tai syksyä, ei taidenäyttelyitä. Kirjoja sentään, onneksi hyllyyn on jäänyt lukemattomia. Televisiosarjoissakin on nirppanokalle säälittävän vähän ajankulua. Toivottavasti kaikki nyt jäädytetyt riennot kohta palaavat, kulttuurin kirjo ja tapahtumat. Tuntuvatko ne silloin tutuilta? Olenko minä poisoppinut harrastukseni?  

Pyykkiä. Koneellinen päivässä, kaksi parhaassa. Karanteenikämpän takapihalla kaikki kuivuu nopeasti, sopivalla tuulella vauhdikkaastikin. Pestään pihatakit, paksutpöksyt, pipot ja muut säilöön menevät. Ja kukapa voisi vastustaa tuulenraikasta paitaa? Pidetään yllä puhtautta, voimien mukaan. Eikä lipsuta siisteydestä. Ei tämä vielä niin epätoivoista ole. 

Vähän enemmän voisi siivota. Aloittaa vaikka sen kuolinsiivouksen, joka kumminkin on eräänä päivänä tehtävä. Raivattava komeroita. Raivattava mieltä. Isoa siivousta edeltää aina iso sekamelska, kun kaikki nostetaan näkyviin, lajitellaan ja vasta sitten järjestetään uudelleen. Jos aloitan, olen pääsemättömissä. Pääsemättömissä olen jo muutenkin. 

Onko minusta tullut toivoton materialisti, kun ajatus jumittaa arkisessa ja kerron millaisia vaatteita olen käyttänyt, tai niin kuin nyt, mitä kaikkea olen pessyt ja kuivattanut? 

Olisiko minun pitänyt pelkistyä, henkistyä tai muuten ylevöityä tämän kaiken karanteenihärdellin keskellä? 

Suhtaudun vieläkin tyynesti tähän kaikkeen. Olen päässyt vähällä, enkä ainakaan tiedä sairastuneeni.  Olen turvassa karanteenikämpässä, selviän omin voimin, kaikki toimii vielä. 

Seuraan uutisvirtaa ja mietin, millaiseen tulevaisuuteen me olemme matkalla. Millaista oppia me tästä kaikesta saamme? 

Kampaaja laittaa tekstaria, kyselee vointeja. Kertoo, että asiakkaita on alkanut näkyä enemmän kuin epidemia-ajan alun shokkivaiheessa. Toiminta on hallittua, kaikki varotoimet käytössä, asiakkaat tyytyväisiä. Tietoisuus siitä, että tukka on hyvin, näyttää nostavan mielialaa. 

Pitääkin varata aika. 

Ja lakata miettimästä rikkinäisiä sukkia. 

Jatkaa hyvää arkea.