Postikortit, joita ei lähetetty

Hei ja terveisiä! 

Päästiin sitten perille, vettä satoi ja salamoi tummaa taivasta vasten. Nämä täällä viettävät iltaa, meillä olisi jo aamuyö. 

Täkäläinen sade taitaa olla on-off. Joko kaatamalla tai ei sitten tippaakaan. Illalla ei jaksa kuin siirtyä hotellihuoneeseen ja nukkumaan. Aamulla avataan ikkunaverhot ja siellä se on tallessa, meri. 

Ps. Matkalaukku taisi jäädä matkan varrelle. Lupasivat toimittaa. 

Huomenta! 

Osaavat ne kahvia keittää ja joku on käynyt poimimassa marjojakin aamupöytään. Rannalla on väkeä. Linnut saavat tuoretta ruokaa ja turistit huojuvat tuulessa. 

Täytyy mennä ostoksille, laukku ei vielä ole tullut. 

Ps. Ei se ole kaurapuuroa, se harmahtava on jotain japanilaisten juttua siellä aamupöydässä. 

Ps. 2. Soitettiin lentoyhtiöön siitä laukusta. Olivat hyvinhyvin ystävällisiä ja ottivat osaa. 

Kaunista kaupallista päivää!  

Lähdettiin sitten kaupoille. Nostivat tien pystyyn, mutta mehän odotimme, kunnes purjevene oli mennyt ja silta laskettiin. Jotain hankittavaa oli jo lähtiessä mielessä, mutta kun se laukku… lista vähän venyi.  

Sorry, kotiväki, täältä ei kauheasti tuliaisia heru. Vaikka niiden etsiminen on kaikkein hauskimpia lomapuuhia, ei ole aikaa eikä tilaa. Postikortteja ei saa mistään. Merkkejä en kysellyt. Niitä olisi kotona ollutkin, en vaan muistanut ottaa mukaan. 

Ps. Soitettiin lentoyhtiöön laukusta. Pöh. Tyhjän olisi saanut…

No hei! 

Astuttiin laivaan, kevyin kantamuksin. Avattiin ovi hytin parvekkeelle. Sieltä näkyi toisia isoja laivoja. Meri kimmelsi ja aurinko paistoi. 

Olen minä ennenkin näissä kuvioissa ollut. Tallinnassa on muutaman kerran tullut käytyä ja Tukholmassa. Niin että ei sen puoleen. 

Aika hienoa ja isoa ja paljon henkilökuntaa ja houkutuksia. 

Ps.  Se laukku? Mikä? Ei nämäkään tiedä? 

Ihanaa päivää sinnekin! 

Peräkylän marttojen kattamisohje lienee kaikille tuttu: Jos pöytäliinassa on tahra, laita kukkavaasi sen päälle, eikä kukaan huomaa. 

Jokaisen aterian jälkeen levitetään puhtaat liinat ja servietit pöytään, puhdasta valkoista puuvillaa. Nämä eivät taida olla marttoja.

Pyyhepyykkiä voisi säästää, mutta kun tässä ilmassa mikään ei kuivu. Märät froteet pyykkiin! 

Laitoin suojakertoimeksi 50. Tiristin ja käristin, mutta eipä nahka palanut.

Ps. Niin, se matkalaukku. Mitä siitä? En minä tiedä, missä se luuraa. 

Hai hai Haitista! 

Kylläpäs pojat osaavat soittaa ja tanssia. Ja tytöt myös! 

Hiekkaa riittää, ja suolaista vettä. Heitin talviturkin. Kukaan ei ymmärrä vitsiä syksyllä jääksi muuttuvista talviturkeista. 

Täällä myydään: hattuja, paitoja, muistoesineitä, kilistimiä ja koristimia. 

Lämpöeristys näissä taloissa on aika vähäistä, mutta katoksissa on varjoisaa. 

Ps. Ei se laukku tänne löydä. 

Aijai Jamaika! 

Kylläpäs pojat osaavat soittaa ja tanssia. Regee okei! 

Sataman alue on kaupallinen reservaatti, jossa vallitsee moitteeton siisteys ja järjestys. 

Varsinainen todellisuus on aidan takana. 

Täällä myydään: hattuja, paitoja, muistoesineitä, kilistimiä ja koristimia. 

Halpaan hintaan voi ostaa kultaa ja timantteja. Aidan takana asuvilla taitaa olla arkisemmat elämisen tarpeet. 

Ps. Ei näillä paikallisillakaan kaikilla niin kaksisia tamineita ole. 

Luksusiltaa! 

Tänään on meripäivä ja illalla pukukoodi. 

Amerikan pikkupoika lataa aamiaislautaselle kaksi kuorrutettua donitsia ja muuta pullaa. Me pyöristymme näin leppoisassa  olotilassa ihan perussapuskallakin. 

Juomat ovat jykevästi makeutettuja ja rasva tirisee. 

Show-ohjelma on huipputasokasta, mutta tämän herkuttelun jälkeen meistä ei enää ole nuorallakävelijöiksi. Ei tosin ole koskaan sitä konstia koetettu. 

Ps. Kun tämän illan pukukoodista selvitään, ollaan voiton puolella. 

!Hola! 

Se on sitten meksikolaista hattutanssia koko päivä! Aamusta alkaen. 

Mayakansan viisaus ja rakennustaidot hämmentävät. Oppaana on Hector, joka tuntuu tietävän kaikesta kaiken. Bussissa meille puhuu Carlos, Papacito. 

Tönkköhikinen paita päälle – päivä laivassa, bussissa ja pölyisellä mayatemppelien alueella viimeistelee lookin ja illan edellä kaikki ovat yhtä rehjuja.

Täällä myydään: hattuja, paitoja, muistoesineitä, kilistimiä ja koristimia. Kaikki aika kuluu temppelialueella ja matkalla, ei kun menox! 

Ps. Matkalaukku tuli illalla hyttiin! Mitä ihmettä minä näillä kaikilla hepeneillä olin ajatellut…

Hei mamboooo! 

Lähtöitkua vaille. Pakataan, nautitaan auringosta vielä. 

Paidannapit vähän kiristävät…

Huomenna ajoissa liikenteeseen ja kotiin.

Tummaihoinen intialainen tarjoilijapoika kiittää kauniisti, pitää melkein puheen ja toivottaa lopuksi kaikkea hyvää ja Jumalan siunausta. Olen kiitollinen. 

Ps.  Onko siellä jo lehti hiirenkorvalla? 

Tästä ei kyllä korttia kenellekään lähtisi. Lentokenttä on levoton ja meluisa. Koneen kaikki paikat ovat täynnä, kentällä etsitään vapaaehtoisia luopujia. En tiedä, löytyykö. Tarjous on hulppea, mutta hillittömiä ovat ongelmien ja sekasotkujen riskitkin. 

Ihanaa vaihtaa siistiin suomalaiseen lentokoneeseen, lentää sinivalkoisten värien alla, päästä kotiin! Matkalaukku seuraa kiltisti mukana. 

Ps. Täällä kotona ei vielä ole kesä, kaunein kevät kyllä. 

Numeroituja ja numeroimattomia

 

Unta riitti ja nälkää. Lumen nälkää, auringon nälkää, valoisan ajan nälkää, jänkhän koivujen kohtaamisen nälkää, luonnossa olemisen, valon katselemisen nälkää. 

Viihdyttiin ladulla, viivyttiin löylyissä. Nautittiin, oltiin. Hiljaisuudessa. Kirjoittaminenkin taisi jäädä hetkeksi tauolle.

Talven paras hiihtoviikko on jo historiaa. Aamulla rapean luistavat ladut, päivemmällä vähän pehmeämpää väylää, monta päivää valoa, aurinkoa ja illalla pitkään valoisaa. Kiitos tunturikylän huoltoporukalle. 

Talven parhaat viikot ovat samalla ne toivottomimmat. Autojunapaketit on myyty aikoja sitten loppuun, on ajettava pohjoiseen. Nelostietä, sitten Väylän vartta tunturiin. Puuduttavia suoria, metsätaipaleita, pieniä kyliä suurine liikenneympyröineen, taukopaikoilla ruuhkaa. 

Emme olleet ainoita, jotka etelän keväästä suunnistivat, viimeisille laduille. 

Tienvarret puhuivat, meillekin. Matkalaisia houkuttelivat, ohikulkijoille vakuuttelivat, jyrisivät, pönöttivät, lupailivat parhaintaan, nämä kaikkein kansalaiskuntoisimmat kansalaiset, numeroidut ehdokkaat. 

Isoja julisteita, vielä isompia läyhäkkeitä, pieniä plakaatteja ja kaikkea siltä väliltä. Joku oli vallannut paikan vaihtuvasta valotaulusta, joku pystyttänyt kuvansa linja-autopysäkille. Varmuuden vuoksi useampaan tolppaan, jos vaikka olisi linjuriin ruuhkaa. Mahtoi se olla raikasta vaihtelua pienille koulubussin odottajille.

Oululainen insinööri oli uhrannut kauneimmat kapionsa, painattanut niihin kuvansa ja nimensä, ripustanut koko komeuden tienvarren koivuihin, metsikköihin, pellolla jököttäviin peräkärryihin. Ei niillä jättilakanoilla ihan sitä vetovoimaa tainnut olla, jota toivottiin tai jota kampanjan mittasuhteet olisivat edellyttäneet – tosin tämän kaiken me tulimme tietämään vasta, kun hiihtoloma oli jo hiihdetty. Pienemmilläkin plakaateilla päästiin parlamenttiin. 

Nimet vaihtuivat äänestysalueen mukaan. Oliko joku oikeasti ollut eduskunnassa vai oliko noviisina sinne pyrkimässä? Nimet eivät kolahtaneet – toivottavasti oman alueen väki tiesi paremmin. Me olimme jo äänemme antaneet. 

Laduilla riitti väkeä. Taukopaikoilla vertailtiin suksia ja puhuttiin reittivalinnoista. Kaakaokoneet porisivat, kahvia ja mehua kului mukikaupalla ja munkit nostettiin pöytään vastapaistettuina. Politiikka ei ladulle asti yltänyt.

Ylläs-Levi -hiihto toi lisäväriä maisemaan, salskeaa, komeaa ja hyväkuntoista lisäväriä. Hiihtoseurojen verkkareita, vähän virttyneempien tunturisusien lomassa, vauhtia. Hitaan mummon hiihtovauhti ei ollut näille pojille ongelma, aina välillä joku viiletti ohi, vauhdikkaasti, tyylikkäästi, turhia kiukuttelematta. Ladun varressa testattiin suksia, ladulla hiottiin kuntoa. 

Viikon 15 lauantaina nämä suksiveikot saivat omat numeronsa, yhden päivän ajaksi. Me olimme jo matkalla kohti etelää, illalla katsoimme Areenasta, miten kisa oli sujunut. Hyvin, loistavan sään vauhdittaessa matkantekoa. Millaiset maisemat! Ikävä oli heti, vaikka laukut olivat vielä purkamatta, pinkeinä ylimääräisistä varusteista. Pakkaajana olen toivoton pessimisti. 

Maalisuoraa, lumetettua Hissitietä. 

Vaalipäivän aikana palauduttiin, pyykättiin, järjestettiin elämää arkiseen kuosiin. Illan tuloslähetys kertoi, miten eduskunnassa oli tapahtunut sekä sukupolven- että sukupuolenvaihdos. Konkarit olivat jääneet tai jätetty pois aktiivipalveluksesta, naiset olivat vallanneet heille kuuluvia paikkoja. Kansanedustuslaitoksen pitääkin olla läpileikkaus kansasta, ainakin likiarvio. 

Me, suurten ikäluokkien hankalat edustajat, me, jotka aina ja kaikkialla olimme tiellä ja tukkeena, me olemme viimeistään huomenna se poikkiteloin asettuva kansanosa, josta tulee pelättävä pommi, vanhuspommi. 

Vallankahvassa meidän ikätovereitamme on nyt vähemmän kuin koskaan. Olkaa hyvä, nyt on nuorempien vuoro näyttää, miten he homman hoitaisivat. Sen saman jutun, jota me aikanaan yritimme saada järjestykseen, entisten jäärien kiusaksi. Ans kattoo, miten yhteiskunta voi. Saattaa olla, että maailma tasii. 

Tunnen joitakin urheilijoita, tunnen muutaman harvan poliitikon. Huipulle pääseminen lienee molemmille yhtä vaativaa ja työlästä. On opittava häviämään, ennen kuin voi oppia voittamaan. Jos voittaa, on osattava ottaa menestys vastaan oikealla tavalla. Nöyränä ja kiitollisena, kaikesta huolimatta. 

Olen tutustunut urheilijapersoonallisuuksiin, joiden ei ole tarvinnut painattaa nimeään lakanoihin tai julisteisiin, ansiot ja saavutukset ovat riittäneet. Olen saanut hyvää mieltä ja nostetta kokeneen, elämää nähneen voittajan puheista ja persoonallisuudesta. 

Tunturisusi vai kokouskonkari? 

Päätelkää itse. 

Numero niillä on joskus kaikilla, mutta kaikkien ei tarvitse tehdä itsestään numeroa.  

Kyllä, kyllä he kaikki pelastuivat

Siis oikeasti. Menkää katsomaan, he esittävät sitä vielä. Ja suosittelen todellakintodellakin lämpimästi, että myös menette. Miten kaikki tapahtui, lienee monelle tuttua. Miten näytelmä esitettiin, kuinka esiintyjät selvisivät, se on uutta, tärkeää ja oleellista. 

Vaahterateatteri, Sammatin ylpeys, esittää Lohjalla, Puu-Anttilan tiloissa Agatha Christien näytelmäsovituksen kirjasta EIKÄ YKSIKÄÄN PELASTUNUT.  Joku ehkä muistaa saman tarinan nimellä Kymmenen pientä *******poikaa. 

Näytelmässä eletään toista maailmansotaa edeltävää aikaa, autiossa talossa yksinäisellä saarella, Iso-Britannian rannikolla. Myrsky riehuu ja katkaisee välillä alun perinkin vähäiset yhteydet mantereeseen ja muihin ihmisiin.

Saarelle on kutsuttu joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä, joilla kaikilla on jokin rikos tunnollaan. Kun vieraat ovat koolla, harkittu kosto alkaa toteutua ja vieraiden joukko pienenee, parin vuorokauden mittaisen oleskelun aikana kaikki kuolevat, jokainen omalla tavallaan. 

Tarinan juoni on klassinen ja monelle tuttu. Se on julkaistu kirjana, siitä on sovitettu näytelmiä ja elokuvia. Vaahterateatterin esitystä katsoessa alkaa kiinnittää huomiota siihen, miten he sen tekevät, kuinka he osaavatkin, kuinka tarina etenee. Kokemus on häkellyttävä. 

Kaksi ja puoli tuntia repliikkien tykitystä, puhetta, tunteita laidasta laitaan, vaativa rasti ammattilaisellekin. Vaahterateatteri osaa ja onnistuu. Yksikään suoritus ei petä, suurimman vaikutuksen minuun teki Minna Pitkosen intensiivinen läsnäolo. Miesten joukosta erottuivat Seppo Lehtelä ja Jaakko Kivistö – ja Joni Pitkonen. 

Minna Pitkonen, kuva vuodelta 2016.

Joni Pitkonen, keväällä 2016.

Puu-Anttila on rakennettu kouluksi, kouluna ja oppilaitoksena se on pitkään toiminut. Itse en ole koskaan sitä käynyt ja olen taloon tutustunutkin vasta viime aikoina. Rakennus on ulkoa vaatimaton, melkein ankea, sisätilat ovat tunnelmalliset ja valoisat. Vanha koulun voimistelu- tai juhlasali näyttämöineen on oivallinen paikka yhden huoneen näytelmälle. Valot, pimennykset, kaikki toimi näyttämöllä, herraskaisen talon olohuoneessa. 

Toivottavasti Puu-Anttila myös säilyy. Tuskin missään kaupungissa on liikaa tilaa luovalle toiminnalle, näiden seinien sisällä on paljon taidetta.

Eeva Joenpelto kuvasi entistä Lohjaa kirjassaan Vetää kaikista ovista. Eeva Joenpelto, jonka koulu Puu-Anttila oli. Silloinkin, jo silloin, kaupunki oli talo, jossa tuntui vetävän kaikista suunnista – vai oliko kyseessä ennustus? Kirjailija tiesi, ettei modernin ajan puhuri asettuisi, yltyisi mieluumminkin. 

Vanhat talot ovat aarteita, joiden arvoa ei aina huomata ennen kuin ne on ehditty jyrätä maan tasalle… Manhattan-kompleksi näyttää vaivaavan monia kaupunkeja.  Ihmisenkokoisen mittakaavan tilalle kaavoitetaan yhä korkeampia kolosseja – jos ennen on ollut vetoista, nyt viima vonkuu elementtitalojen välisissä kuiluissa. Kaupungin ilme katoaa, jää toisarvoiseksi, kun betoni valtaa alaa ja rakennusmaata.  Paikan persoonallisuus ei säily, ellei sitä varjella ja vaalita, painakaa mieleenne.   

Myönnän, että olin näytelmän suhteen ennakkoluuloinen. Tiesin, että Vaahterateatteri on osaava ja pätevä, mutta tekstin suhteen minulla oli epäilyksiä. 

Olen kauan sitten nähnyt tämän – tai Christien toisen menestysnäytelmän, Hiirenloukun – en muista enää tarkasti kumman, siitä on niin kauan. Mieleeni on jäänyt takelteleva esitys, jonka tapahtumapaikkana oli hämärä kartano. 

Näytelmän suomennos oli lähinnä jonkinlainen konekäännös ja sellaisena uskomattoman kömpelö. Englantia suomalaisin sanoin: sanajärjestykset, puheenparret, käsitteet kuulostivat kankeilta eivätkä ammattinäyttelijät päässeet täysillä eläytymään, koska palikkatyylin repliikit tuntuivat syövän kaiken energian. Katsoja ei tule teatteriin arvioimaan tekstiä, vaan eläytymään, kokemaan tarinan. Kaikki, mikä on kokemuksen tiellä, on turhaa. 

Edellisestä Christie-kokemuksesta on aikaa ja itse olen monen englantilaisen sarjan ja elokuvan verran vanhempi. Olen nähnyt näinä vuosina paljon ja vielä enemmän kuvauksia brittiläisestä elämäntyylistä – tai oikeammin, siitä kertovia esityksiä. Olen ihaillut televisiosarjoja, joissa jokainen yksityiskohta on kohdallaan, huolella toteutettu. 

Vaahterateatteri yllätti, todella positiivisesti. ote piti loppuun asti.  Teksti sujui, hyvällä elävällä suomenkielellä. Replikointi oli ajoittain kuin miekkailua, melkein liian nopeaa, jotta sanoja tavoittaisi, niin vauhdikasta, että vastustaja hiljeni. Sitten tyyntä, pelon lamauttamaa puhetta, taidokkaita siirtymiä rytmistä toiseen. Suomennos oli luonteva, huomio kiintyi tapahtumiin, juoni vei mukanaan. 

Jokainen hahmo näytti oman roolihenkilönsä kuoleman. Oli helpotus todeta, että kaikki näyttelijät nousivat kuolleista loppukumarrusten alkaessa. Vaahterateatterin ensemble on loistava! Huikea! Hieno! Bravo! 

Mitä muuta voisikaan odottaa sammattilaiselta teatterilta: Lönnrotin luoma hyvän äidinkielen perinne velvoittaa. 

Käykää katsomassa. 

Vielä ehtii. 

En löytänyt ruusuja kiitoskukiksi, kai nämä kelpaavat?

Kotoutuminen edelleen vaiheessa?

Kun ensimmäisen kerran tulimme tänne radanvarteen – kosken halkomasta kaupungista – ensimmäinen rakennus, jonka olemassaoloon jollakin tavalla havahduin, oli puoliksi palanut puukoulu. Mustuneen puun äänetön huuto. 

Runneltu talovanhus seisoi sijoillaan kauan, kunnes sen tilalle nousi kerrostalotiheikkö. 

Me emme tulleet jäädäksemme, muutaman vuoden jakso, ehkä. 

Olin jättänyt mukavan työpaikan, luvannut painokkaasti, että tulisin raapimaan ovea, kunhan ensin.

Talouden suhdanteet muuttivat elämää ja

jonakin päivänä tajusimme, että olimme jääneet radan varteen.

Eipä sitä ovea, jota olisin halunnut raapia, enää olisi ollutkaan. Suhdanteet, sielläkin.

Oli alettava kotoutua. 

Toisinaan tuntuu, että kotoutuminen on edelleen vaiheessa. 

Johtuuko se kaupungista vai minusta? 

Aikaa sitten edesmennyt esimieheni, siellä kosken halkomassa kaupungissa, kärsi ongelmasta. Ongelmansa vuoksi hän osasi suunnistaa kotikaupungissaan erehtymättä, viinakauppojen mukaan. Se on lähellä sitä ja sitä Alkoa. Jos tiesit Alkot, osasit hänen neuvoillaan perille.

Alkoja täällä ei ole kuin yksi, eikä siitä ole maamerkiksi. 

Täällä kanta-asukkaat suunnistavat purettujen talojen avulla. Siellä, missä ennen oli. Siellä, mistä purettiin se ja se. Palaneen talon paikalla. Siinä, missä oli vielä vähän aikaa sitten. Taloista puhutaan niillä nimillä, jotka joskus on ollut, etkä löydä niitä mistään kartasta. 

Ei tarvitse kuin tuntea historia, niin osaa helposti perille.  

Maisema muuttuu niin, ettei kanta-asukaskaan aina pysy vauhdissa. 

Kaupunkia rakennetaan, talot nousevat korkeuteen, väylät kasvavat tuulitunneleiksi. 

Vetää, kaikista suunnista.

Läpikulkupaikka?

Olenko ainoa, joka on kauan vierastanut ja kotoutuu hitaasti? 

Tässä kaupungissa moni on käymässä, lähtee, kunhan saa uran valmiiksi, elämän kuntoon, asunnon maksettua, työt tehtyä. Tuttavia ei enää näe kaupungilla, ovat muuttaneet jonnekin, jonka nimi on kotipaikka tai maalla tai kaupungissa tai juurilla. 

Minulla on toisen polven ystäviä. Sellaisia, joiden vanhemmat jo olivat vanhempieni ystäviä, kotona maalla, siellä. Täällä kaikki ovat ensimmäistä aaltoa. 

Kaupunki elää. Vanhat talot puretaan pois, tehdään uutta tilalle, luodaan uutta väliaikaista, puretaan aikanaan ja tuhotaan, uusitaan. Jatkuva liike, joka ei kunnioita pysyvyyttä.  Kiire, kiire, kiire, ei ehditä pysähtyä, pitää päteä, ei ehdi.

Onhan tässä puolensa: tuulenpieksämä kapea keskusta, kompakti ydin, palvelut tiiviissä pinossa, helppo kävellä kylän ydinosa päästä päähän. Keskusta laajenee, kaupat ja palvelut muuttavat korttelista toiseen. Silloin, kun tulimme tänne, oli monta lastenpukimoa ja lelukauppaa. Nyt niitä on enää vain muutama. 

Kun kaupunkia taas kerran rakennetaan uusiksi, asuntoja tulee lisää. Tyhjiksi jääneisiin liiketiloihin syntyy sisustusliikkeitä, niiden tarkoitus on varmaan auttaa uusia tulijoita kotoutumaan. Ehkä se muodikkailla verhoilla ja koristeilla onnistuukin? Tulevatko lelut ja vauvatarvikkeet seuraavassa aallossa takaisin? 

Asemalta pääsee usein ja nopeasti isompaan kaupunkiin. 

Mutta mikä paikka se on, joka hyvä vain siksi, että sieltä pääsee pois?  

Jos talosta pääsee ulos, ei se ole uutinen.

Jos olisi päinvastoin, se voisi olla. 

Olen ehkä alkanut kotoutua. 

Taidemuseo on hyvä. Kirjasto erinomainen.

Ja puistonpenkkiin on sentään töherretty love. 

Vanhaa, arvokasta

Kun mestari kaataa puun, veistää hirren ja rakentaa talon, lopputulos on sykähdyttävä. Kauniisti veistetty hirsi, kirveen jälki puun pinnalla, oksankohdista esiin tullut pihka, säiden ja ajan tuoma patina. 

Kuvaan usein vanhoja hirsiseiniä, kuluneita, aikaa nähneitä, taideteoksia. Kohtaan menneiden sukupolvien työnjäljen, yksilöllisen ja kauniin. 

Vanhan talon jokainen osa on ollut jonkun ihmisen tekemä. Hirressä voi olla puumerkki, muistissa perimätieto: tämän teki maankuulu rakentaja. 

Kohtaan ammoin ahertaneen mestarin hänen työnsä jäljessä.

Katselen elämää, jatkuvuutta. 

Joskus näkee saman perheen eri sukupolvia. On kiinnostavaa nähdä, kuinka kasvojen piirteet, liikkumisen tapa, eleet ja ilmeet toistuvat. Variaatioita on lukemattomia ja silti, yhdennäköisyyden voi tunnistaa. 

Taiteilija jatkaa edeltäjänsä työtä, poimii värejä ja muotoja. Perinteen päälle rakentuu uusi, josta hiljaa tarkastellen avautuu kerroksellisuutta, syvyyttä.

Vanha pellavainen pyyhe on nimikoitu, ohueksi hiutunut, ehkä omin käsin kangaspuissa kudottu. En enää vie pyyhettä keittiöön, en kuivaa sillä kristalleja, en käyttäisi keittiöliinana. 

Nimikirjaimet viittaavat tyttönimeen, vaatimattomaan lapsuudenkotiin, ensimmäiseen omaan kotiin. Nyt on minun vuoroni pestä ja ripustaa kuivumaan. 

Arki on ollut taidetta, huolella niukoista aineksista rakennettua ja vaalittua. Esineitä, jotka ovat olleet aina. 

Kohtaan tutut, jo poisnukkuneet heidän käsiensä kosketuksessa, siinä, mitä he ovat tehneet. 

Kuluneen kankaan rakenne erottuu valoa vasten läpikuultavana, säännöllisenä. Osaisinpa tehdä siitä jotain kaunista ja kunnioittavaa. 

Vanhempani ja isovanhempani ovat jo poissa. Vien kynttilän haudalle, samalla kiitän mielessäni tuttua seurakuntamestaria siitä, että jokainen käytävä kirkkomaalla on huolellisesti aurattu.

Nämä arjen osaajat, elämän ylläpitäjät, arvokkaat ihmiset. Osasinko olla oikein, pitää huolta, arvostaa? Osaanko olla tuttujen iäkkäiden ihmisten lähellä, puhua, kuunnella, auttaa? Joka aamu näen, kuinka naapuritaloon syttyvät valot, siellä he touhuavat, keittiössään, puhuvat ja juovat kahvit. Valot loistavat, kaikki on hyvin. 

Puhutaan vanhusten elämästä ja olemisesta. Ei kai se niin vaikeaa voi olla. Pitää osata arvostaa ja tukea. Pitää uskaltaa antaa, omasta sielustaan, jakaa. Ottaa vastaan elämän kokemus ja muistojen rikkaus. Kuunnella.  

Lopetetaan puhuminen, pseudopuuhastelu, unohdetaan byrokratia ja aletaan pitää huolta. Arkea se vain on, hyvää työtä. 

Patinaa meihin kaikkiin kertyy, jonakin päivänä aika alkaa näkyä jokaisessa, minussakin, sinussakin. Elämän laki, luonnollinen kulku. 

Ollaan olemassa, yhdessä.

Julkaistu aikaisemmin Keravan seurakunnan Usko Ilona -blogissa. 

Ei se minulta pois ole

Jokainen aika kirjoittaa oman tarinansa. Eikä aika itsestään kirjoittaudu, ihminen siihen tarvitaan. Mitä useampi kirjoittaa, sitä runsaampi tarinasta tulee. 

Jokainen kirjoittaja kirjoittaa omasta itsestään. Samalla jokainen peilaa tekstissään omaa käsitystään toisista ihmisistä. Vaikeinta on silloin, kun vastaanottajat ovat kasvoton, heterogeeninen massa, suuri yleisö. Perustiedot vaihtelevat, mutta vielä enemmän on vaihtelua siinä, mikä oikeasti kiinnostaa. 

Luuleksä, etten mä tota tietäis? Ei vois vvvvvv vähempää kiinnostaa? Mitä sä tota samaa aina jauhat? Pidäksä mua ihan tyhmänä vai? 

Kun kohderyhmällä on profiili, sillä on myös kasvot ja sielu. Kotiseutuväki osaa arvostaa tarinoita vanhoista ajoista ja tavoista, hallitsee perustiedot paikkakunnan historiasta ja merkkihenkilöistä. Näin tiedän ja saatan sisäpiiripöhinässäni kirjoittaa niin, että aiheeseen vasta perehtyvä tuntee olonsa epävarmaksi, kun ei ymmärrä. 

Kohderyhmän profiili voi olla myös ansa. Ihmiset ovat perusluonteeltaan monitahoisia ja särmikkäitä.  Meillä maallikoilla on oma mielikuvamme seurakuntaväestä, siitä, mitä se tietää entuudestaan ja mitä se hyväksyy. Hei baby, ei niillä kaikilla ole nutturaa! Hei, ne tietävät paljon myös muusta kuin vain omasta jutustaan! 

Ai sinä kirjoitat siitä? Tiedätkö, sekin kirjoittaa…  En tiennyt, mutta tiedän, etteivät meidän näkemyksemme voi kaikessa olla yhteneviä. 

Koulussa olin joskus ihan hukassa vieraskielisten sanojen kanssa. Ruotsin ingenjör suomentui kokeeseen ensin tyhjäntoimittajaksi, kunnes tunnin lopussa tajusin, että kyseessä on insinööri ja niin koepaperi joutui ankaran kumittamisen kohteeksi, suttua tuli, onneksi ei reikiä. Nyt naurattaa ja uskaltaa jo kertoa, silloin ei huvittanut, nolotti kamalasti.  

Tarkista, tarkista vielä kerran ja lue vielä huomenna tai tunnin kuluttua uudelleen ja lähetä vasta sitten. Ja siltikin voi tulla pieniä tai isoja vihreitä. Insinöörit voivat olla tässä parhaita kumppaneita, tarkkoja tarkastajia. 

Jos joku aihe on tärkeä ja polttavan kiinnostava, ei ole mitään takarajaa sille, kuinka paljon tietoa aiheesta haluaa omaksua. Asiantuntija osaa lukea kriittisesti ja suodattaa epäoleellisen, mutta myös oppia uutta. 

Pitääkö aina olla positiivinen, todistaa rakkautta? Kannustuksella ja positiivisuudella saa enemmän aikaan kuin ankaralla moitteella, mutta kyllä epäkohtiinkin saa ja pitää kiinnittää huomiota. Rakentavasti, niin kuin hyviin tapoihin kuuluu. Karstat rikki räjäyttämällä, ellei muu auta. 

Ja kun yhä useampi kirjoittaa ja kun yhä useammalla on joku julkaisukanava käytössään – niin kuin minulla juuri nyt tämä blogi, eikö se ole hyvä asia. 

Sensuuri ei johda mihinkään, moniäänisyys on rikkautta. Yhä useampi saa ajatuksensa kuuluviin. Asiat kerrotaan eri käsialoilla, eri näkökulmista. On vain luotettava omaan kirjoittamiseensa ja ääneensä ja annettava tilaa toisillekin. 

Ei se minulta pois ole, se on rikkautta. 

Jutun otsikkokuvassa Kansallismuseon uhrikivi, muut otokset Anu Pentikin keramiikkatöistä Taidehallissa 2017 ja Posion Pentikmäellä.