Julkaisin vuonna 2019 kokoelman, jonka nimeksi tuli
LUKUKIRJA SAMMATISTA.
Kirjalla oli menekkiä, eniten tietysti Sammatissa, normaalia hiukan enemmänkin, mutta sitten menekki hiipui ja vaimeni.
Tänä vuonna kirjaa on taas kyselty vilkkaammin. Lukukirjan tarinoita luetaan ääneen seniorien tapaamisissa ja joku haluaisi kirjan omakseen. Huomasin, että kirjavarastoni alkoi huveta.
Päätin vastata kysyntään ja tilasin kirjasta lisäpainoksen. Vielä en tiedä, milloin kirjat ovat valmiit, mutta todennäköisesti ehditään saada kirjoja jouluksi.
Kun uusi painos on minulla, ilmoitan facebookissa ja kerron, mistä ja miten kirjan saa. Viestejä saa myös lähettää. Kirjan hintaa en vielä tarkkaan tiedä, mutta se lienee kohtuullinen.
Lukukirja on kirjava kokoelma, juttuja, haastatteluja, runoja. Niin kuin lukukirjoissa aina on ollut. Haastattelut lienevät kirjan kestävintä antia – vaikka taidan olla jäävi tässä asiassa.
Sammattilaiset haastateltavani ovat olleet iäkkäitä, moni on jo edesmennyt, onneksi näitä mainioita tuttavia on vielä olemassa, heitä on mukava tavata. Terveisiä! Halataanko?
Sodanjälkeisen Sammatin väki oli työteliästä ja monitaitoista.
On viljelty maata, tehty työn ohella muutakin, on yritetty ja uskallettu, nähty vaivaa. Päivät ovat olleet pitkiä, mutta työn tulos on palkinnut tekijänsä. Joskus tuloksia on pitänyt odottaa, mutta kärsivällisyys on palkittu.
Jälleenrakennusajan Suomessa on ollut pulaa kaikesta, on tarvittu luovuutta. On keksitty ratkaisuja tavarapulaan, tehty itse, kun valmista ei ole voitu ostaa.
Kun haastattelin ihmisiä, minulla oli kysymyksiä, joilla vauhdittaa kertomusta, mutta haastateltavat innostuivat kertomaan siitä, mikä heille oli tärkeintä, käytiin läpi mieleen jääviä kokemuksia ja saavutuksia. Kun oli juteltu, kirjoitin tarinan, järjestelin palikoita, sillä ajatus ei kenelläkään aina kulje kovin suoraviivaisesti, vaikka kaikki tärkeä tuleekin kerrottua. Haastateltavat saivat lukea ja tarkistaa oman tekstinsä ennen julkaisemista.
Kun paino lähetti vedoksen tarkistettavaksi, aloin lukea tuttuja tarinoita. Kirjan kokoamisesta on jo sen verran aikaa, että lukeminen ei enää ollut samalla tavalla kiusallista kuin silloin, kun kirja oli uusi. Korjauksia ei tule, uuteen painokseen en muuta mitään.
Suomi on lamassa ja elämä syväkyntöä. Sen huomaa kaupoissa, sen voi lukea alennusmyyntimainosten rivien välistä, sen huomaa myyjäisissä. Ei uskalleta käyttää rahaa, ollaan tarkkoja ja säästäväisiä. Tulevaisuus tuntuu epävarmalta, epävarmemmalta kuin se ehkä onkaan.
Tavaroita kyllä katsellaan, mutta sitten joku toteaa, että ehkä ei sitten kuitenkaan, onhan meillä jo ennestäänkin tavaraa. Elämän pienet kauniit turhuudet, pienet ilot ja piristykset jäävät kauppaan, kahvilaan. Ei heräteostoksia. Ei ylimääräistä.
Jälleenrakennusajan ihmisillä oli paljon vähemmän houkutuksia kuin meillä. Arki vaati paljon ponnistelua. Silti jaksettiin, uskottiin tulevaisuuteen ja päästiin elämässä eteenpäin. Omin voimin.
Olisiko meillä opittavaa näiden ihmisten kertomuksista? Tarttuisiko mieleen sitkeyttä, määrätietoisuutta, luottamusta omiin voimiin?
Kun aikanaan tarinoita kirjoitin, en ajatellut näin syvämietteisesti. Nautin elämänkokemuksesta ja viisaudesta.
Mitä mieltä te olette, rakkaat lukijat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti