Berliinin ilmaa

Viikko 12 Berliinissä. Ajatus, joka kuulosti keväältä ja auringolta. Siksi.

Ihan niin se ei ollut. Kaupunki oli varmaan asennoitunut kevääseen ja valoon – tulppaanit olivat jo nousseet esiin ja kukkia oli asetettu koristamaan katuja.

Lähtöpäivän aattona olin vielä yhteydessä Reininmaan kirjeenvaihtajaan ja sain hätääntyneen vastauksen: täällä Saksassa on kylmä. Vaikka te olette kylmyyteen tottuneet, täällä tuntuu vielä kylmemmältä. Ottakaa lämpimiä vaatteita ja pipo mukaan. Neuvo osoittautui viisaaksi. Ilma oli koleaa, raakaa, kosteaa, kylmempää kuin asteiden perusteella olisi odottanut.

Ensimmäisen iltapäivän jälkeen vallitsevaksi säätyypiksi vakiintui räntäsade, joka välillä muuttui tavalliseksi sateeksi, tihkuksi ja hetkittäin auringoksi. Räntä peitti maan, vaikka vain harvassa paikassa kosteus ehti jäätyä kaljamaksi. Askeltaminen oli loiskuttelua, mutta turvallista.

Sää suosi nähtävyyksiä, joiden tärkein osa oli sisätiloissa.  

Vanha maamerkki, televisiotorni jäi kokematta. Ensin oli liikaa jonoa, sitten niin sumuista, että näkymät olisivat olleet samat kuin lentokoneessa, kun se nousussa saavuttaa pilvikerroksen.

Kahviloiden tuolit oli nostettu valmiiksi asiakkaita varten. Valkoisen liinan asemasta pöydällä oli lumikerros.

Patsaat värjöttelivät räntäsateessa. Sää oli demokraattinen ja yhtäläinen kaikille, niin kommunismin perinteikkäille partaveikoille, Marxille ja Engelsille, kuin keisareillekin. 

Spreen rantamalle kokoontuneet vähäpukeiset uimarit uhmasivat ankaraa tuulta.

Tuomiokirkon terassilla manaili säätä pyhimys, hiukan kyllästyneen oloinen. Vai oliko aika tullut odottaessa pitkäksi?

Apea harmaus ympäröi valtakunnan tärkeimpiä rakennuksia. Liput eivät jaksaneet liehua.  Valtiopäivätalon ja liittokanslerin virkatalon liepeillä oli väljää – ja grillaaminen kielletty. Koskee ilmeisesti myös poliitikkoja?

Aurinkoisen päivän aikana valo leikkasi jyrkkiä varjoja ja korosti rakennusten mittasuhteita. Kaupungin rajat ovat kauempana kuin muurin vuosina, mutta keskustassa ollaan kaiken ytimessä. Jotta kaikille riittäisi tilaa, talot tavoittavat taivasta eikä valon ja varjon ankaraa eroa voinut olla huomaamatta. 

Sumuisina päivinä kontrastit lientyivät.

Reininmaan kirjeenvaihtajan kanssa oltiin matkan jälkeen yhteyksissä. Jäikö meiltä Berliinin todellisuus, Berliinin ilma kokematta? Tuskin.

Sain linkin, joka kertoo menneen maailman tunnelmista. En kommentoi. 

https://www.youtube.com/watch?v=nNDEmMDENcA

Harmaata, valkoista, sinistä

Suksi luisti tänään aivan fantastisen hyvin.

Ainoa pieni ongelma oli, että suksi ei ollut kiinni siteessä eikä monossa, ihanan vapaana ja irtonaisena se liukui kohti ojaa ja melkein nauroi mennessään.

Otin toisenkin suksen irti, metsästin tai kalastin sauvojen avulla irtosuksen koppuraksi jäätyneen ladunvarren notkelmasta. Sitten huomasin, että toinenkin hiihtoväline oli karkuteillä. Sama hooponnäköinen operaatio uudelleen ja vihdoin minulla oli sujuvat sukset jalassa.

En uskaltanut katsoa, katsoiko kukaan.

Lähdin liukumaan ja hetken kaikki sujui. Sitten suksi töksähti roskiin latu-uran pohjalla, sitten taas. Hiekkaa, neulasia, männynkaarnaa, oksanpätkiä. Luonnontuotteita. Latu oli jäinen, kuin lasia, liukas ja latu-urien välissä oleva luistelualue oli saanut pinnalleen jäisen kamanan. Luistelin, liu’uttelin, töpsöttelin ja olin hiihtävinäni pari kilometriä kunnes kaappasin hiihtimet kainaloon ja kävelin takaisin autolle. 

Talven tavoitteeseen en ehkä pääse. Muutama kilometri voi jäädä vaille. Lupaan yrittää – jos latua vielä löytyy. Jos tämä talvi oli tässä, hyvä niin. Syksyyn mennessä sekä ketutus että laskuri on nollattu.

Hiihtovauhtini on ajoittain kävelyvauhtia, Kristalle tai Iivolle en pärjää. Enkä kai kovin hyvin Pekalle tai Antillekaan. Kuvaajille, jotka liikkuvat luonnossa ja ikuistavat valoja ja varjoja. Jospa joskus onnistuisi saamaan yhtä hyvän otoksen. Enkä edes tiedä, miten miehet lumella liikkuvat…  Kuvaan, kuvaan, ehkä seuraava tai sitä seuraava otos. Ammattilaisvälineet eivät anorakin taskuun mahtuisi, ajatus, jolla lohdutan itseäni.

Talven kaari alkaa joulun alla kaamoksen keskeltä. Alkukauden lumitilanne on arvoitus, joka tänä vuonna ratkesi onnellisesti. Latuja oli pohjoisen puolella reilusti ja hyvin huollettuina jo ennen joulukuuta.

Kun vuosi vaihtuu, aurinko alkaa vallata takaisin sitä, minkä kaamos vei. Päivät pitenevät, minuutteja kerrallaan, sitten vauhdikkaammin.  Kolme tuntia valoisaa aikaa on paljon vähemmän kuin neljä. Aurinko ei lämmitä eikä sulata huurretta, kulkija kuuntelee hiljaisuutta ja valkoisuutta.

Helmikuussa alkaa lumi riittää etelässäkin ja kotijärven jääkuori on vihdoin luja. Saa liukua, laskea, lykkiä ja lonksutella menemään. Tuuli karistaa huurteet ja lumet puista, aurinko heittää hangelle varjot kuin raikkaan räsymaton ja timantit alkavat hohtaa.

Latujen väki palaa reiteilleen. Lumen pinta on täynnä jälkiä, sirompia kuin ne, joita me jätämme. Kokeneet tunturisudet kaiken kokeneissa pusakoissaan, nuoret ja rohkeat, rupatteluun suostuvat isännät ja emännät.

Kevään mittaan luisto paranee, kunnes riistäytyy lapasesta kokonaan. Lopulta suksi töksähtää ensimmäiseen roskaan ladulla. Kevään merkki sekin, mutta kun ei vielä malttaisi.

Harmaata, valkoista, sinistä – hopeaa on talven maa.