sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Salmelassa taiteen olemus tiivistyy



Essi Peltosen kasvotutkielmia. 

Ohi lentävä lintu, tuulessa taipuva oksa, kiitävä hetki.
Valot ja varjot järven pinnalla.
Hiljaisuus, jonka kuulee.

On hetkiä, jolloin tietää, mikä on taiteen perimmäinen tarkoitus. Se tekee todeksi asioita, joita ei sanoin tai kuvin voi tai osaa kuvata. Ikuistaa hetkiä, joita ei tavoita kameralla tai muuten.

Jussi Mäntysen karhunpennut.

Tänäkin vuonna taiteen olemus on vahvana läsnä Salmelassa. Lattea virke, jonka on voinut kirjoittaa joka kesä, joka kerta näyttelyn koettuaan.

Taidekeskus Salmelan elinvoimaisuus on tallella, tarjolla tuttuja taiteilijoita ja uusia, raikkaita tekijöitä. Jokaiselta on näyttelyssä riittävän laaja otos, joten taiteilijan käsiala tulee tutuksi, kenenkään esittäytyminen ei ole yhden ainoan onnenkantamoisen varassa.

Marjatta Tapiolan kallotutkielmat pysähdyttävät.  
Salmelan päärakennuksen ensimmäinen sali on perinteisesti varattu klassikolle, ansioituneelle taiteilijalle. Tämä suvena esillä on Marjatta Tapiolan maalauksia ja Jussi Mäntysen (1886-1978) veistoksia. Teosten vuoropuhelu on kiinnostava. Kun Mäntynen kuvaa eläimet eloisina, liikkuvina ja koskettamaan kutsuvina, Marjatta Tapiola pelkistää tunteen alastoman kallon muotoihin. Jussi Mäntysen tytär, Taru Mäntynen on mukana omilla eläinaiheisilla veistoksillaan.

Pitääkö paljaista kalloista pitää? Kestää hetken, ennen kuin katse oppii maalausten estetiikan. Ehkä ydinasia ei olekaan kallo, vaan huikean taitavalla kädellä piirretty ehjä,  luonnonmukainen muoto. Kallojen värimaailma on pelkistetty, vain yhtä väriä ja tumma viiva. Tausta on valkoinen, taiteilija on malttanut sekä maalata että nostaa siveltimen kankaalta ja näin jättää työhön avaran tilantunnun. Kaikki Tapiolan työt ovat tämän tai viime vuoden satoa. Mikään retrospektio tämä otos ei ole. Luova ote on vahvana läsnä.

Veikko Myllerin soittoniekat valloittavat

Tero Laaksosen kukat, Veikko Myllerin linnut.
Kuvanveistäjä Veikko Myller vie katsojansa hilpeille poluille, musikanttien seuraan ja lintujen maailmaan. Kiillotettua pronssia ja maalattua pintaa, taidokasta käsityön jälkeä. Veistoksia, jotka tuovat elämän ilon ja riemun keskelle arkea.

Myllerin kumppanina päärakennuksen alakerrassa on Tero Laaksonen, kuvataiteilija, jonka alaa on myös arkkitehtuuri. Laaksonen viihtyy antiikin aiheissa ja väreissä, teokset ovat vahvoja niin muodoiltaan kuin väreiltäänkin. Klassiset muodot miellyttävät silmää: näiden ääressä on helppo viipyä, koota ajatuksia ja viihtyä.

Terto Laaksosen majestettinen Palmyra. 

Salmelan kesän nuori taiteilija on Essi Peltonen, vahvojen väripintojen maalaaja. Puhuttelevia kasvoja, ilmeitä, tunteita.


Aivan toisenlaisilla sävyillä puhuttelee Tuula Lehtinen. Kuiskaavan keveitä pitsiverhoja, hiljaisia maisemia, tunnelmaa.

Tuula Lehtisen pitsin läpi nähty maisema.
Topi Ruotsalainen on tuttu jo aikaisemmilta vuosilta. Ote on tallella, rouhea sivellin ja vahvat värit. Topi ottaa kantaa ajan ilmiöihin, tuuletuksesta saavat osansa niin Odinin soturit kuin lähiöäiditkin. Räväkkää, rohkeaa ja vauhdikkaasti työstettyä taidetta. 

Topi Ruotsalaisen sotureita. 

Antti Hakkarainen on jäänyt mieleen jo edellisiltä vuosilta. Luontokuvia, joiden kompositio on uusi: taidolla maalattua maisemaa, jonka reunoilla on abstrakteja väripintoja. On kuin katselisi maisemaa ikkunasta tai luukusta.

Antti Hakkarainen ja luonnossa maalatut maisemat. 
Inari Krohnin maisemat ovat  tarkkoja, pienintä piirrettä myöten viimeisteltyjä. Kuvia, joiden tapahtumapaikka on suomalaisen metsä sylissä tai eteläisen aurinkoisella maaseudulla. Tekniikoiden  hallintaa, omaleimaista ja tunnistettavaa taitoa.


Inari Krohnin maisemia. 
Jussi Twoseven tuo metsän eläimet taiteeseen, avaa petojen kidat ja näyttää katseen, jossa on jännitettä. Graffititaiteen parista taiteeseen – onko askel lajista toiseen sittenkään niin pitkä, kuin joskus tuntuu. Taidokasta, tehokasta, mustavalkoista. Roiskeet ja valumat kuuluvat kuvaan, ei liian sievää eikä sievisteltyä.

Jussi Twoseven osaa pedot. 
Jasmina Ijäs on nuori tekijä, lintujen maalaaja. Teosten nimetkin ovat runoa: varpunen on pieni veli, joutsenet viittaavat Leinoon: ottakaatte oppi joutsenista.

Pieni veli, Jasmina Ijäksen herkästi tallettama. 
Kun olin pieni tyttö, meidän perheen arkipöytään katettiin lautaset, joissa oli pyöreitä, sinivalkoisia kuvia Suomen nähtävyyksistä. Viipurin linna ja Pyöreä torni jäivät mieleen jo silloin, entisten aikojen ikoneina. Pääsin näkemään nämä kohteet vasta aikuisena. Kuluneet lautaset ovat tallella, mutta kuvat ovat naarmuuntuneet lähes tunnistamattomiksi.
 
Arto Kettunen kuvaa Viipuria. 
Taidekeskus Salmelan residenssi Viipurissa on ollut monen tänä suvena töitään esittelevän taiteilijan työpaikka. Arto Kettunen maalaa Viipurin ihmisiä ja maisemia, hänen taulussaan on lapsuudesta tuttu linnan siluetti. Tomas Byström kuvaa akvarelleissaan Viipurin ihmisiä, ei samalla tavalla tunnistettavia, mutta koskettavia.

Katukuvassa, Antero Byström. 
Satu Laurel kuvittaa kuin satua, Johanna Lumme tuo tutut lummelampensa Postitaloon. Taitavaa työskentelyä, taattua, tuttua. Liian tuttua?

Satu Laurel 
Johanna Lumme 
Kun kierros on lopuillaan, katsotaan vielä piharakennukset ja Elina Kujansuun maalaukset. Öljyväreillä lyöntimetallille maalatut maisemat jäävät mieleen. Kiiltävä metalli hohtaa ja heijastaa valoa, tuo ilman ja veden tuntua tauluihin. Muotokuvia metsän eläimistä ja tutusta lehmikarjasta. Milloin suomalainen viljelijä tilaa muotokuvan parhaasta lehmästään, salin seinälle ripustettavaksi? Näillä ammujilla on pilkettä silmässä!

Elina Kujansuun maalaukset pitää nähdä! 
Salmelan saleissa kulkeminen vie aikaa ja antaa ajateltavaa. Liian kiire ei saa olla.
Tuulisena päivänä Salmela on hyvä osoite. Sisällä saleissa on tyyntä ja talosta toiseen kulkiessa ajatukset tuulettuvat. Salmelaan ei pety eikä Salmela petä.
Flyygelikakkukin on yhtä herkullista joka vuosi.





keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Me voitais tulla teille kylään




-  Ai jaa, täällä paistetaan muurinpohjalettuja. Hyvät on tuoksut, kyllä.
-  Niin, meitä on kahdeksan lasta ja äiti, kai sinä setä nyt ymmärrät, ettei me ihan pienillä eväillä pärjätä. 


-  Lisää! Lisää! Lisää!

-  Me ollaan kaikki tänä kesänä syntyneitä ja aika vikkelöitä jo. Ei tuo tätikään meitä kovin helposti samaan kuvaan saa, ei ainakaan terävään kuvaan.


-   Me asutaan täällä järvellä, mutta ei me kerrota, missä. Aika hyviä ruokapaikkoja täällä kyllä on. Ihmisten luokse voi ihan hyvin mennä, ei ne vielä mieti sorsajahteja tai muita kataluuksia. Mutta kovin kauas ei emon luota saa mennä. 



-  Asuu täällä muitakin, kuikkia, koskeloita ja joutsenia, mutta me ollaan kyllä kaikkein sosiaalisimmat asukkaat täällä. Niin, ja ihmisiä ui kanssa vedessä, mutta ei ne jaksa kuin vähän, meidän perhe polskuttelee vaikka koko päivän. Ei meidän varpaat palele niin herkästi kuin teidän.


-  Joo, anna vaan niitä sämpylöitä, kyllä me huolehditaan, ettei yhtään jää kuivumaan. Onko niitä vielä? 


-   Joo, kyllä me voitais tulla teille kylään, ihan näin spontaanisti yllätysvierailulle. Eikös ihmisilläkin ennen ollut semmoinen tapa?
-    Raputkaan eivät ole liian korkeat. Voitaisiin samalla yhdessä katsoa, jäikö niitä sämpylöitä vielä?


-  Ai ei tällä kertaa. No, heippa sitten!
-  Nähdään taas.



tiistai 11. heinäkuuta 2017

Luottamuslauseita


Kesän komein esitys, sammattilaisin voimin, on koettu. Vaahterateatteri esitti Joenpeltoa Sampomäellä. Koskettava, sieluun asti ulottuva esitys. Amatöörivoimin, mutta huippuammattilaisten kunnianhimolla toteutettua teatteria. Nautittavaa näyttelijäntyötä, joka hetki. Pelkistyksiä, tiivistyksiä, oivalluksia. 

Esitykset ovat tätä kirjoittaessa jo historiaa, valitettavasti. Pohtiminen ja makusteleminen vei kirjoittajalta aikaa.


Eeva Joenpellon Lohja-sarjan toinen osa, Kuin kekäle kädessä on jatkoa viime suven Vetää kaikista ovista –näytelmälle, mutta se on myös itsenäinen kokonaisuus. 
Ensi suvena toivottavasti saadaan jatkoa – vai onko yleisöllä lupa toivoa vielä lisää hemmottelua?

Jaakko Kivistö oli tehnyt suurtyön dramatisoidessaan laajan romaanin näytelmäksi. 446 sivua  Lohjan ja lohjalaisuuden vaiheita, näyttämölle on poimittu tärkeä ja ajankohtainen juonen osa. Koko laajaa panoraamaa ei yhteen esitykseen voi mahduttaa – parasta on lukea kirja ja katsoa näytelmä.



Eeva Joenpellon teksti elää ainutlaatuisena näyttämöllä. Napakoita, tarkkoja repliikkejä, eikä yhtään virkettä, jossa olisi tyhjäkäyntiä. Juoni etenee jokaisella iskulla.

Mutta kun elämä nyt oli mitä se oli, niin pieni ripsaus arkipäivän elämänoppia ei olisi ollut pahitteeksi.
Mutta miten nyt sanoa tälle, että jos yksi ovi suljetaan, aukenee vähän päästä toinen. Tai että pahimmissakin murheen tulvissa löytyy aina kuiva piennar ja taas toivo saa jalansijaa.
Sivu 198.

Kun Lohja-sarjan ensimmäinen, Vetää kaikista ovista vuonna 1974 ilmestyi, julkisessa sanassa kiisteltiin murteesta, sen oikeellisuudesta. Ikään kuin ihmisellä voisi olla muuta oikeaa puhetta kuin se, jonka hän on omaksunut. Debatti hiipui omaan mahdottomuuteensa ja Lohja-sarjan arvostus lisääntyi jokaisen osan ilmestyttyä. Nyt, 43 vuotta myöhemmin on syytä olla iloinen ja kiitollinen siitä, että kirjoihin on tallennettu murretta, ihmisten aitoa puhetta. Kaiken kielenparren tasoittuessa yhä yhtenäisemmäksi yleiskieleksi on hyvä, että murre on tallessa, mestarillisesti käytettynä.

Jonsen mää hyrise, niim mää horise. Enk mää enää viitti. Vaik asjaa kyl olsis. Oivoi ku olsiski, vaik vaa siit. Anjastki sit.   Sivu 114.



Vetää kaikista ovista –näyttämösovitus keskittyi Salme Hännisen ja Tilta Gröönroosin elämänmittaiseen ystävyyteen, yli yhteiskunnan asettamien rajojen. Marja Kosken huikea suositus punaleskenä sai kyyneleet silmiin. Nyt Marja Koski teki uuden, loistavan roolityön Sofina, Oskari Hännisen uskosisarten ja –veljien huomaan pakenevana sisarena.

Sille olisi pitänyt painaa päähän, että ponnistus ja vain ponnistus piti ihmistä yllä. Mutta ei, se oli löytänyt helpomman tien, veisasi, veisasi vain.  Sivu 72.

Naisen elämä, naisen rooli on taas pääosassa. Salme Hännisen vahvuus, jaksaminen läpi kaikkien ankarien vaiheiden. Häpeän kestäminen ja rohkeus.

Mää er rupee ihmisii pelkäämää. Mää näytän niil, et mää e häpee. Sitä ne vissiiv vaa vartooki. Mut kyl saava vartoo turhaspitte.  Sivu 231.

Salme Hännisen vastapooleja ovat tyttäret, Anja ja Inkeri, piika Mari, mutta myös Oskari Hännisen äiti, halvaantunut vanhus, jonka Sofi-sisar tuo veljensä kotiin, kun ei enää jaksa tästä huolehtia. Salin sohvalla unen ja valveen välillä harhaileva vanha nainen pitää otteessaan koko perhettä, kilistää kelloaan ja kutsuu luokseen, syystä ja syystä.



Perheen elämä on naisten varassa, naisten työ ja käytännöllinen viisaus pitää kaiken koossa. Miehet, Oskari Hänninen ja muut ovat sivurooleissa ja se tuntuu kuuluvan maailmanjärjestykseen.

Ei Oskari mikään paha ol, mut hän on miäs.  Sivu 180.

Rakkaudesta ei puhuta rakkauden sanoin. Silti, rakkauttakin on. Anjan idealismia, joka haluaa auttaa ja rakastaa kaikkia. Anjan ja Sylvin suhde ei säröile, vaikka maailma tekee parhaansa. Inkeri liehuu kuin perhonen miehensä rinnalla, kasvaa ja saa syvyyttä, kun Matti Reima tuomitaan pirtun trokaamisesta.

Salme Hännisen rakkaus on käytännöllistä laatua. Vaikka anopista huolehtiminen on raskasta eikä kiitosta juuri tule, hän pitää huolta ja pitää asiat järjestyksessä.

Kyllä sinulla on ollut raskas ja vaikea elämä. Jaa, vanhus mietti ja pitkät, kiemurat karvat leuassa nousivat. – Ja se on pannut sinunkin sänkyysi semmoisen.
- No, minkä? Oskari ajatteli, että hän lähtee kyllä. Hänen sydämensä oli niin ylen raskas, sen suorastaan tunsi sisässään kuin vanhan, ruosteisen, valurautaisen astian.
- Kumikankaan!
Sivu 332.

Niin kuin Joenpellolla aina, jokainen yksityiskohta on oikein. 1920-luvulla ei vielä ollut muovia, kumikankaita ja kumisia välineitä käytettiin sairaanhoidossa, kotona ja sairaaloissa.

Kuin kekäle kädessä on edelleenkin mestariteos, täynnä luottamuslauseita.


Eeva Joenpellon sanataiteen ystävät perustivat viime keväänä kirjailijanimikkoseuran Sammatin omalle eepikolle. Tutustu:  https://eevajoenpeltoseura.wordpress.com/

Sitaatit Kuin kekäle kädessä – kirjan toisesta painoksesta, vuodelta 1976. 
Kuvat eivät liity Vaahterateatterin esitykseen, mutta tuskin sen kanssa riitelevätkään.