tiistai 11. heinäkuuta 2017

Luottamuslauseita


Kesän komein esitys, sammattilaisin voimin, on koettu. Vaahterateatteri esitti Joenpeltoa Sampomäellä. Koskettava, sieluun asti ulottuva esitys. Amatöörivoimin, mutta huippuammattilaisten kunnianhimolla toteutettua teatteria. Nautittavaa näyttelijäntyötä, joka hetki. Pelkistyksiä, tiivistyksiä, oivalluksia. 

Esitykset ovat tätä kirjoittaessa jo historiaa, valitettavasti. Pohtiminen ja makusteleminen vei kirjoittajalta aikaa.


Eeva Joenpellon Lohja-sarjan toinen osa, Kuin kekäle kädessä on jatkoa viime suven Vetää kaikista ovista –näytelmälle, mutta se on myös itsenäinen kokonaisuus. 
Ensi suvena toivottavasti saadaan jatkoa – vai onko yleisöllä lupa toivoa vielä lisää hemmottelua?

Jaakko Kivistö oli tehnyt suurtyön dramatisoidessaan laajan romaanin näytelmäksi. 446 sivua  Lohjan ja lohjalaisuuden vaiheita, näyttämölle on poimittu tärkeä ja ajankohtainen juonen osa. Koko laajaa panoraamaa ei yhteen esitykseen voi mahduttaa – parasta on lukea kirja ja katsoa näytelmä.



Eeva Joenpellon teksti elää ainutlaatuisena näyttämöllä. Napakoita, tarkkoja repliikkejä, eikä yhtään virkettä, jossa olisi tyhjäkäyntiä. Juoni etenee jokaisella iskulla.

Mutta kun elämä nyt oli mitä se oli, niin pieni ripsaus arkipäivän elämänoppia ei olisi ollut pahitteeksi.
Mutta miten nyt sanoa tälle, että jos yksi ovi suljetaan, aukenee vähän päästä toinen. Tai että pahimmissakin murheen tulvissa löytyy aina kuiva piennar ja taas toivo saa jalansijaa.
Sivu 198.

Kun Lohja-sarjan ensimmäinen, Vetää kaikista ovista vuonna 1974 ilmestyi, julkisessa sanassa kiisteltiin murteesta, sen oikeellisuudesta. Ikään kuin ihmisellä voisi olla muuta oikeaa puhetta kuin se, jonka hän on omaksunut. Debatti hiipui omaan mahdottomuuteensa ja Lohja-sarjan arvostus lisääntyi jokaisen osan ilmestyttyä. Nyt, 43 vuotta myöhemmin on syytä olla iloinen ja kiitollinen siitä, että kirjoihin on tallennettu murretta, ihmisten aitoa puhetta. Kaiken kielenparren tasoittuessa yhä yhtenäisemmäksi yleiskieleksi on hyvä, että murre on tallessa, mestarillisesti käytettynä.

Jonsen mää hyrise, niim mää horise. Enk mää enää viitti. Vaik asjaa kyl olsis. Oivoi ku olsiski, vaik vaa siit. Anjastki sit.   Sivu 114.



Vetää kaikista ovista –näyttämösovitus keskittyi Salme Hännisen ja Tilta Gröönroosin elämänmittaiseen ystävyyteen, yli yhteiskunnan asettamien rajojen. Marja Kosken huikea suositus punaleskenä sai kyyneleet silmiin. Nyt Marja Koski teki uuden, loistavan roolityön Sofina, Oskari Hännisen uskosisarten ja –veljien huomaan pakenevana sisarena.

Sille olisi pitänyt painaa päähän, että ponnistus ja vain ponnistus piti ihmistä yllä. Mutta ei, se oli löytänyt helpomman tien, veisasi, veisasi vain.  Sivu 72.

Naisen elämä, naisen rooli on taas pääosassa. Salme Hännisen vahvuus, jaksaminen läpi kaikkien ankarien vaiheiden. Häpeän kestäminen ja rohkeus.

Mää er rupee ihmisii pelkäämää. Mää näytän niil, et mää e häpee. Sitä ne vissiiv vaa vartooki. Mut kyl saava vartoo turhaspitte.  Sivu 231.

Salme Hännisen vastapooleja ovat tyttäret, Anja ja Inkeri, piika Mari, mutta myös Oskari Hännisen äiti, halvaantunut vanhus, jonka Sofi-sisar tuo veljensä kotiin, kun ei enää jaksa tästä huolehtia. Salin sohvalla unen ja valveen välillä harhaileva vanha nainen pitää otteessaan koko perhettä, kilistää kelloaan ja kutsuu luokseen, syystä ja syystä.



Perheen elämä on naisten varassa, naisten työ ja käytännöllinen viisaus pitää kaiken koossa. Miehet, Oskari Hänninen ja muut ovat sivurooleissa ja se tuntuu kuuluvan maailmanjärjestykseen.

Ei Oskari mikään paha ol, mut hän on miäs.  Sivu 180.

Rakkaudesta ei puhuta rakkauden sanoin. Silti, rakkauttakin on. Anjan idealismia, joka haluaa auttaa ja rakastaa kaikkia. Anjan ja Sylvin suhde ei säröile, vaikka maailma tekee parhaansa. Inkeri liehuu kuin perhonen miehensä rinnalla, kasvaa ja saa syvyyttä, kun Matti Reima tuomitaan pirtun trokaamisesta.

Salme Hännisen rakkaus on käytännöllistä laatua. Vaikka anopista huolehtiminen on raskasta eikä kiitosta juuri tule, hän pitää huolta ja pitää asiat järjestyksessä.

Kyllä sinulla on ollut raskas ja vaikea elämä. Jaa, vanhus mietti ja pitkät, kiemurat karvat leuassa nousivat. – Ja se on pannut sinunkin sänkyysi semmoisen.
- No, minkä? Oskari ajatteli, että hän lähtee kyllä. Hänen sydämensä oli niin ylen raskas, sen suorastaan tunsi sisässään kuin vanhan, ruosteisen, valurautaisen astian.
- Kumikankaan!
Sivu 332.

Niin kuin Joenpellolla aina, jokainen yksityiskohta on oikein. 1920-luvulla ei vielä ollut muovia, kumikankaita ja kumisia välineitä käytettiin sairaanhoidossa, kotona ja sairaaloissa.

Kuin kekäle kädessä on edelleenkin mestariteos, täynnä luottamuslauseita.


Eeva Joenpellon sanataiteen ystävät perustivat viime keväänä kirjailijanimikkoseuran Sammatin omalle eepikolle. Tutustu:  https://eevajoenpeltoseura.wordpress.com/

Sitaatit Kuin kekäle kädessä – kirjan toisesta painoksesta, vuodelta 1976. 
Kuvat eivät liity Vaahterateatterin esitykseen, mutta tuskin sen kanssa riitelevätkään.


Ei kommentteja: