Huhtikuun tuuli

Avasin tiedoston yhä uudelleen. Suljin ja avasin taas.

Sanat jossakin, sanat ja aiheet kadoksissa.

Aivan kuin Heinrich Böllin runossa Meine Muse, muusa luopui kitsaasti sanoistaan.

Huhtikuu on kuukausista julmin, sanotaan. April is the cruellest month – onko T.S. Eliotin alkuteksti edes yhtä hyvä kuin suomennos? Pidän suomennoksen rytmistä enemmän. 

Oikukas kuin huhtikuu, on tapana sanoa.

Kiertelimme pääsiäispyhinä kylän peltoteillä ja poluilla, järveä ja maan kamaraa katsellen. Viileä tuuli pyrki puseron sisään, piti kiskoa pipo korville ja työntää kädet anorakin taskuihin, edes vähän lämpimämpään. Aurinkolasit olivat tarpeen, tuulta ja lopussa sadettakin vastaan, vaikka kameraan tarttuessa lasit on nostettava nenältä.

Viivyttelevän viileän kevään kulottuneet, vaimeat värit ovat kauniisti tasapainossa. Haalistuneet korret ja paljaat, harmaaoksaiset puut muodostavat harmonian. Järven pinnalla sulan ja jäätyneen veden muodostama kuvio, valkoinen lumi ja vapaa vesi. Rannat ovat sulat eikä kukaan enää pääse tekemään jälkiään sinne, missä vielä muutama viikko sitten oli hiihtolatu. Silloin kierrettiin rannan muotoja noudatellen.

Huhtikuu on taas erilainen. Lämpimän jakson jälkeen viimainen takatalvi, lumisade, jonka jäljiltä varjopaikoissa lumi säilyi iltapäivään asti. Kohta lämpenee, ensimmäiset leskenlehdet ovat jo. Sanatkin vähitellen versovat, muusa raottaa verkkaan kaappinsa ovea.

Kun perhekuntaan kuuluu kolme eri-ikäistä huhtikuussa syntynyttä naista, tämän ajanjakson oikullisuuden tietää ja tuntee perin pohjin. Krooninen uhmaikä jokaisella, ainakin pilvisinä päivinä. Kaikilla omat tapansa kiukutella. Aivan kuten kirjoittajan muusallakin. 

Ja silti: elämän tärkein valuutta, rakkaus säilyttää kurssinsa. Kaikissa tuulissa. Huhtikuu näyttää esimerkkiä. 

Tuulen jälkeen ilmestyy aurinko ja kaikilla on ihanaa.

Kun aloitin hitaan kirjoittamisen, taivas oli sateenharmaa, ränneissä kohisi.

Nyt kirkastuu.

Siinä se, kevään oikukas onni.


Runon Meine Muse löydät hakemistosta, klikkaa tunnistetta Heinrich Böll.  

Niitä on 2000, ja jokainen niistä on aarre

H Ahtela ja pelkistetty maisema.

Pakenin sadepäivää Ateneumin saleihin. Esillä on – huhtikuun puoliväliin asti – Tuomo Sepon museolle lahjoittama kokoelma – tai oikeastaan pieni osa siitä. Lahjoitettuja teoksia on lähes 2000, esillä on niistä noin viidennes. Otsikolla Valo muuttaa kaiken.

Ina Collianderin pyhät kuvat pysäyttävät, tässä vain pieni otos. 

Näyttely on taiten koottu. Kierroksen alussa on hillitty Vionoja, loppupuolella värikäs Rafael Wardi. Siinä välissä harras Ina Colliander, M Ahtela ja monet muut. Näyttely toimii kuvataiteen oppituntina ja katsauksena siihen, mitä hienoimmat mestarit ovat saaneet aikaan. Parasta on se, että samalta tekijältä on useampia töitä. 

Haastattelussa Tuomo Seppo kertoo, kuinka pitkä yhteistyö ja ystävyys taiteilijoiden kanssa loi aivan uusia ulottuvuuksia: pitkään taiteilijan työtä seurannut keräilijä muuttuu ystäväksi ja näkee kehityskaaret tuotannossa. Osaa niistä näyttelykin valottaa. Hyvän taiteilijan tunnistettava käsiala säilyy läpivuosien, vaikka taiteilijan kädenjälki onkin kuin peilikuva, ikää heijastava.

Reino Hietasen töitä kokoelmassa on paljon. 

 

Miksi muuten puhumme keräilijästä? Ikään kuin taidekokoelman rakentaminen olisi jotenkin satunnaista ja impulsiivista. Eikö kerääjä olisi tässä oikeampi ilmaus. Ihminen, joka käyttää suuren osan energiastaan, ajastaan, tunteistaan ja varoistaan taidekokoelman kartuttamiseksi. Parasta kai olisi, jos kerääminen unohdettaisiin kokonaan – keräänhän minäkin aina välillä pyykkejä narulta ja puolukoita metsästä. 

Viisaampaa olisi liittää tähän joku sana, joka kattaisin kaiken sen inhimillisen tunneasteikon, joka taideteosten hankkimiseen liittyy. Sellaista työtä ei Tuomo Seppo olisi hankkinut, joka ei olisi sytyttänyt sielussa jotakin.

Näyttelyn viimeisessä salissa, ennen Tuulikki Pietilän kokoelman esittelyä on esillä Tuomo Sepon kutomia mattoja. Isoäitini oli arvostettu matonkutoja, hänen työnjälkensä oli suoraa ja siistiä, värit kohdallaan. Isoäitini olisi hyväksynyt kaikki Tuomi Sepon matot, arvostanut niitä.

Mietin, muodostaako harrastajan – jos noin laajaa keräämistä voi edes harrastukseksi sanoa – aikaansaama taidekokoelma jollakin tavalla erilaisen kokonaisuuden kuin ’virallisen’ järjestelmän rakentama. Rahaa virallinen taho voi käyttää enemmän, mutta sydäntä? Museoiden kokoelmista vastaavat ihmiset, ehkä monet ihmiset. Tekevätkö he enemmän kompromisseja kuin ne, jotka toimivat rakkaudesta taiteeseen? Onko olemassa joku sellainen kaava tai malli, jonka mukaan instituutio ostaa töitä?

Kun palasin kadulle, oli alkanut sataa uudelleen, sakeammin. Jostain syystä se ei häirinnyt ollenkaan. 

Valo muuttaa kaiken.

Tämä kuva on Taidekeskus Salmelan näyttlystä 2013. Ateneumissa oli siis myös tuttuja, Reino Hietasen sininen jää mieleen. 

Talvi luovuttaa

Lumen ote kirpoaa, rannat paljastuvat, pälvet laajenevat. 

Mennään kaatamaan koivu, joka kasvaa liian lähellä rantaa. Oksat on helppo kerätä jäältä, viedä odottamaan kesää ja silppuria.

Ulappa elää valossa, valo elää ulapan yllä. 

Pilvet liikkuvat lakeuden päällä, 

kirkkaus ja varjo vuorottelevat. 

Vielä se kantaa, mutta kuinka kauan?

Päivällä aurinko lämmittää kiviä ja talven kohmeisuus alkaa paeta niiden ympäriltä.

Kivien lomaan on kinostunut lunta, jäätynyt ja kinostunut. 

Kivien keskellä sulaa jähmettynyt aallokko.

Rannan tuntumassa näkee, kuinka tuuli on 

viskonut kaikkialle oksia ja lehtiä. 

Kun talvi on lähtenyt, kevättuuli vie roskat mukanaan.

Rantapolulla kohtaa vuodenajat. 

Syksyn lehdet, talven jäänteet, kevätlumen, 

joka kuluttaa vanhan pois.