Ankaran ajan kertomus

Maa toipuu sisällissodasta, lamasta, ajanjaksosta, jolloin on tapahtunut liian paljon, liian nopeasti. Hänniset, Julinit, Grönroosit hakevat paikkaansa kapinan jälkeisessä elämässä, muistavat, vaikka jotain ehkä haluaisivat unohtaakin.

Vanhat rakenteet ovat hajoamassa, uusi haastaa entisen, joskus ylpeänä, joskus melkein pilaillen. Maailmassa, jossa jokaisella on ollut oma, määritelty paikkansa, mikään ei enää ole itsestään selvää.

Eeva Joenpelto kertoo ihmisistään puheen, aatteiden, tunteiden ja tavaroiden tasolla. Kerroksellinen ja syvällinen tarina tiivistyy Sammatin Sampomäellä koskettavaksi näytelmäksi. Vetää kaikista ovista on Lohja-sarjan aloitus, yksi tekijänsä tärkeimmistä.

Sampomäen sovitus on murteen juhlaa. Kertomus ankarasta ajasta saa lämpöä ja inhimillisyyttä tarkkaan osuvista, ilmeikkäistä repliikeistä. Sen, minkä kirja kertoo ja kuvailee, sen katsoja poimii näyttämöltä, ilmeistä ja eleistä, mutta myös esineistä.

Näytelmän rinnalla elää kirjan teksti, panoraama kauppalan elämästä. Yksityiskohtiaan myöten tarkka kuvaus, kohtaloiden kudelma, josta lukija poimii lisää yksityiskohtia, tarkkaan nähtyjä. 

Kauppias Hännisen talossa ovat pitsiliinat paikoillaan, kukkapöydät, salin nurkassa Rebekka kaivolla ja kahvikupeissa linnan kuvat. Emäntä huolehtii, että kaikki on oikein, levittää langettipistoin kirjotun liinan teepöytään, mutta huomaako koreutta kukaan muu kuin pistot nuorena morsiamena taiteillut Salme?   

Grönroosin Tilta joutuu luopumaan kaikesta, ainoaa hopealusikkaa ja miesvainaan viulua myöten. Aatteiden haaksirikosta saa osansa vanha virsikirjakin, yhtään vain muiston vuoksi talletettua esinettä ei tupaan jää, kun Tildan aika on täynnä.

Oskari Hännisen sukulaiset käyttävät myös valtaansa, anoppinsa luona vieraileva Salme saa omakseen lasisen sokeriastian. Sokkerskoolin pariksi kuuluva kresnekka on kadonnut ja särkynyt, sokeriastiasta tulee sukulaisuuden symboli. Ehjänä se sentään pysyy – toisin kuin Herrojen Eevan skooli Aleksis Kiven Kihlauksessa. Taitavasti rakennettu viittaus kirjallisuuden perinteeseen.

Tämän kaiken koreuden keskelle tulee Matti Reima, kahden matkalaukkunsa kanssa kiertelevä kauppamatkustaja, joka oivaltaa tilaisuudet ja tekee oikeaan aikaan kauppoja. Inkerin ja Matin perheeseen kaikki saadaan kerralla: Terijoelta ostettu huvila peileineen, loimukoivuisine kalusteineen, pitseineen ja kristalleineen. Hetkessä, kuin uhmaten, kaikki menestyksen symbolit, joita edellinen sukupolvi uskollisesti kokosi, esine esineeltä.

Aika. Lahjomaton aika etenee, kaikesta huolimatta. Taloja aletaan rakentaa kivestä, tulevaisuutta varten, vauraus lisääntyy, kansaa raitistavaksi ryhtiliikkeeksi ajatellun kieltolain kintereillä.

Joenpellon ihmiset ovat kiinni perinteissään ja arvoissaan, mutta kytkökset alkavat vähitellen höltyä, ne katkeilevat, vaikka kuinka kiinni pitäisi. Aika muuttuu, vie mukanaan ja tuo uusia arvoja. Siinä kertomuksen ydin. Siinäkin. Vetää kaikista ovista ja ilmavirta tuo mukanaan uutta, raikasta.

Hetket puiden alla, kesä

Puut ovat jo hereillä, samoin valo. Huomenta, tuttu honka. Tutkin oksien kruunua, kipuan katseellani oksanhankoja taivaan väreihin. Kuuntelen tuulta ja lintuja oksilla, aamun heräämistä. Päivä on lahja, avattu vasta yhdeltä nurkaltaan.

Pienin tuhisee päiväunta, unisadun ja juttelun jälkeen. Maailma on uusi sille, jonka askeleet ovat ensimmäiset. Katselen unenlämpöisiä poskia, viivyn tyynen hengityksen äärellä – huoneessa, joka juuri oli tulvillaan pienen puheen pilpatusta.

Voimasanoja mummin sydämelle. Hiljaisia askareita. Ei kiirettä, vielä.

Sylillinen kesää. Tuulenraikasta, tuoretta, puhdasta. Vastaleikattu nurmikko. Ensimmäinen sato on valoa, värejä, tunnetta. Ja kohta, sadonkorjuu alkaa todella. Rapsakat raparperit, uudet perunat, tomaatit, ensimmäiset maut.

Varjot pihamaalla, vaahtera levittää lehtensä. Kuuntelen tuulta. Kiihkeän intohimoinen, verkkaisen keimaileva, ryöpsähtelevä vihreys, joka voimistuu kohti syksyä.

Viileän veden karheus, iholle nouseva lämpö. Puhdas, lempeä tunne. Aurinko viipyy horisontissa kauan, laskeutuu verkkaan ja jättää taakseen värien hehkun. Päivä jää valon ja sinisen yön syliin. Tuuli, linnut, puut vaikenevat. Huomenna, aamu herää honkapuun oksilla.

Missä ne ovat olleet, hetket? Oliko niitä, kun elämä eteni laukka-askelin, kun jokaisen työn jälkeen tulleen tyhjän tuokion täytti ajatus seuraavasta työstä. Alituinen pakko saada maailma valmiiksi, vaikka koskaan se ei sellaiseksi tulisi. 

Tiedän, että tarvitsen hetkiä, joina maailma hengittää kevyemmin, rauhallisemmin.

Onnellista juhannuksen aikaa, keskikesän vehreää juhlaa!

Jos minä olisin sellainen kuin sinä haluat, minkälainen minä olisin?

Neuvot ja elämänohjeet ovat nopeasti uusiutuva luonnonvara. Neuvokit ovat kuin kateus: jos niistä voisi irrottaa energian hyötykäyttöön, sähkön riittävyydestä ei tarvitsisi vuosikausiin huolta kantaa.

Neuvot ovat tietotaitoa, valistusta, informaatiota, naistenlehtihömppää, ohjeistusta ja henkistä talutusta - kauniisti sanottuna. Yhtä usein ne voivat olla silkkaa itsetehostusta, omahyväistä besserwisseröintiä, uteliaisuutta, toisen asioihin puuttumista ja tunkeilua. Jokaisen oikeamielisen velvollisuus on oikaista väärin elävän elämä kohdalleen. Joillakin on siihen virallinen statuskin, yhteiskunnan kanonisoima valtuutus holhota ja valvoa.  

Neuvoja ja neuvonantajia riittää, mutta me kansalaiset olemme edelleen lihavia, köyhiä, huonotapaisia, väärin ravittuja ja muutenkin epäkelpoja. Elämme vastoin sääntöjä tai muuten väärin. Ajattelemme asioita, joita ei ehkä saisi ajatella. Käytämme aikamme ja varamme vääriin asioihin, emmekä noudata maailmanjärjestystä, jossa kaikelle on paikkansa. Meitä neuvotaan, ojennetaan, valitettavan harvoin motivoidaan.

Mutta mikä sen parempaa voisi ollakaan, kuin sekundaihmisten sankka parvi! Yhä uudelleen hanakalle neuvojalle avautuu oiva tilaisuus virittää valistus ja kertoa, miten asiat oikeasti ovat.  Kas, näin nousee rinta rottingille: kyllä minä, mutta kun nuo toiset ovat reppanoita! Neuvonnan puutteen tajuaminen tekee niin uskomattoman hyvää oikeamielisen itsetunnolle. Olisiko kaikki vaivaiset neuvottavat nimitettävä mielialatyöntekijöiksi? Sillä ellei joku reppana pitäisi yllä huonoa esimerkkiä, valistaja olisi vaarassa turhautua ja menettää työmotivaationsa.

Aika on rajallista ja sen kuluminen subjektiivinen asia, mutta ajankäyttöön liittyvät suositukset ovat aivan omaa luokkaansa. Vain muutama tuokio pieneen ylimääräiseen virittelyyn ja elämä on kohdallaan! Ota päivänokoset, se vie vain niin ja niin monta minuuttia. Hoida kauneuttasi, se vie vain niin ja niin kauan. Kokeile tätä, se vie vain niin ja niin kauan. Syö X ateriaa päivässä äläkä turvaudu kaupan valmistuotteisiin, sekoita pöperösi itse. Ei se paljon vie aikaa ja sehän on samalla kiva harrastus. Silitä paitasi ajoissa eikä viime tingassa, muutama minuutti siinä vain...

Ai, että tunnet itsesi ja tiedät, että päivänokosiin menee kolme tuntia ja seuraavan yön unet. Vai niin, eikö sinusta ole kivaa puunata itseäsi minuuttitolkulla? Tunnet itsesi typeräksi? Ai ettet viihdy keittiössä? Et viihdy hellan ääressä? Väität siis, että joku kiintiö on täynnä? Ja joku toinenkin? Tavatonta!

Kaikissa elämäni tähän mennessä eletyissä vuorokausissa on ollut vain 24 tuntia ja ne ovat kaikki kokonaan kuluneet. Eikä minulla vieläkään ole aikaa kaikkeen, mitä oikeasti ja itse haluaisin tehdä ja kokeilla ja nähdä ja maistaa ja haistaa. Puhumattakaan siitä noin 60  tunnin päiväohjelmasta, joka hyviin neuvoihin on piilotettu.

Aikaa on myös ihmisen ikä. Oletko koskaan tavannut niin viisasta ihmistä, joka huomaisi, että olet oikean ikäinen ja elät oikean ikäsi mukaan? Nuorihan sinä vielä olet? Väität, että voit näyttää tuolta ja pukeutua noin? Et sinä enää niin nuori ole.

Nuukuus on neuvojilla kunniassa. On ihmisiä, jotka nauttivat toisten rahoilla elämisestä, mutta yhtä paljon niitä, joiden intohimo on säästää toisten oletettuja varoja. Säilö, pakasta, hilloa ja pakasta vieläkin. Aikanaan voit vastavuoroisesti rakastaa pakastimen perälle muumioituneita muinaissämpylöitä. Mitä, onko kansakoulussa aloitettu pölyrätin virkkaus vieläkin kesken? Piankos sitä sukkaparin pyöräyttää! Kyllä sinä tuon homman itsekin osaat ja jaksat tehdä, miksi maksaa vieraalle.

Eläminen kuluttaa aikaa ja joskus uuvuttaa. Saa siihen apua hakea. Einestiskistä tai siivoojalta.

 

Jos minä siis olisin sellainen kuin sinä haluat, minkälainen minä olisin? Hoikempi, kauniimpi, viisaampi, ahkerampi, osaavampi, nöyrempi ja nuorempi. Ajattelisin oikein ja oikeissa paikoissa. Tekisin oikeita asioita, etkä sinä, rakas neuvojani kokisi minua uhkaksi itsetunnollesi.

Minä olen minä ja minä tunnen ääriviivani. Välillä on päiviä, jolloin en ehkä täysin viihdy niissä. Mutta ääriviivat ja niitä koskevat päätökset ovat minun, samoin prioriteetit. Juuri nyt minulla ei ole aikaa selitellä. Pitää ehtiä elää.