Saapasjalkaiset

Ensin tulivat isot, sitten toiset isot.

Hetken kuluttua saapuivat ihan pikkuiset, punaisten kumisaappaiden jäljet ja niiden rinnalla vähän isommat.

Kuljettiin kevätmetsän viimeisillä lumilämpäreilla ja pälvissä ja jälkiä tuli koko ajan lisää. Oli niitä joku tehnyt jo aikaisemminkin: tuossa oli kauris pomppinut, ihan hiljan, ja tuolla oli peuran jälkiä. Pupukin oli seikkaillut kevätmetsässä, mutta kaikkien pupua kevyempien otusten jäljet eivät olleet kinoksen karheaan pintaan enää painuneet.

Kun saapasjalkaisten vierailu oli ohi, metsänväki huokasi helpotuksesta, ehkä joku kävi nuuhkaisemassa jälkiä ja elämä suurten kuusien ja käkkyräoksaisten honkien katveessa jatkui vakaalla tavallaan. Jälkiä suli näkyviin, kun lämpö sai lumen hupenemaan, lumella vanhoissa jäljissä talven koko historia. Ei niissä mitään uutta ollut.

Metsässä, kevätlumella, varjopaikoissa jäljet säilyvät muutaman päivän, sitten aurinko sulattaa lumen ja vesi virtaa pieninä puroina pois. Sammaleet ahmivat kevään kosteutta sisäänsä, metsän vihreä matto litisee ja joustaa pienen saappaan alla.

Me jätämme jälkiä elämään. Askelilla, kosketuksella, katseella. Eniten sanoilla. Huonosti sanotut lauseet ja tökerösti ajatellut huomautukset jäävät mieleen eikä niitä jälkiä pyyhitä pois, ei, vaikka lumi sulaisi ja sataisi uudelleen.

Kaksi asiaa on tärkeää. Ensiksi: puhua niin, ettei loukkaa toista. Toiseksi: kuunnella niin, ettei kaikista huonosti tavoitelluista sanoista närkästy ja ota itseensä.

Sanoja voi punnita tarkasti ja sanomisensa muotoilla niin, että toinen jaksaa kuunnella raivostumatta. Ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta eri mieltä voi olla viisaastikin.

Elämä jättää meihin jälkiä. Pieniä kertomuksia metsäretkistä, auringosta, puron solinasta, siitä äänestä, joka kuuluu, kun kuiva oksa rasahtaa poikki. 

Jos on pienet saappaat, niistä jäljistä kasvaa iso kuva maailmasta ja luonnosta. Jos on jo isot saappaat, ne jäljet palauttavat sydämeen jotain oikeaa.

Niin kuin hyvät sanat.

Kunnioitettu herra Bond. James Bond!

Olen seurannut uraanne jo kauan. Ensimmäisistä leffoista  kaikkein uusimpaan seikkailuunne asti.

Olen lukenut joitakin seikkailuistanne myös kirjan muodossa. Tuntuu aika liikuttavalta, kuinka mannertenvälinen agentti lähtee jäljittämään mannertenvälisiä roistoja ja pahahenkiä ja sitä ennen tilaa suutariltaan uudet, teräsvahvistetuilla kärjillä varustetut kengät. No, ehkä siihen aikaan turvatarkastukset olivat jotain muuta kuin nykykentillä: ette taatusti olisi päässyt läpi turvatarkastuksesta niillä jalkineilla.

Ihmeteltävää on tosin myös se, miten moninaisin asein ja varustein nykyään liikutte. Kulkevatko ne matkatavaroina koneiden ruumassa vai kuinka – toivottavasti tuollaisen aselastin liikuttelu ei enää nykylennoilla onnistu. Pitääkö maailmalle lähteä vain hampaisiin asti aseistautuneena?

Miehet ovat usein travel light –ajattelun kannattajia, jotka mieluiten kiertäisivät vaikka maapallon kaksi kertaa vastapäivään pelkkien käsimatkatavaroiden turvin. Ehkä tyyli on omaksuttu teiltä. Kun James Bond saapuu tyylikkäässä urheiluasussa hotelliin, hän vie huoneeseensa pienen käsipakaasin ja kas! Illan tullen sankarimme pukeutuu tummaan pukuun, seuraavana iltana valkoiseen smokkiin ja päivisin moitteettomaan business lookiin. Paidat, kengät, kaikki asuun sointuen. Miten ne kaikki mahtuvat yhteen hyvin pieneen laukkuun? Keskivertoisäntä saa samaan tilaan pakattua kolme varapaitaa, yhdet vaihtohousut sekä muutamat kalsarit ja sukat.

Maailma, jossa seikkailette, on muuttunut. Onko maailma todella ennen ollut niin hailakan arkinen ja tavallinen? Ensimmäisissä kertomuksissanne purjehditte maanalaisia kanavia pitkin, matkustitte junalla ankealta asemalta toiselle. Sitten tulivat kuvaan eksoottiset kaukomaat, värikylläinen etelä ja preerioiden keskellä kohoavat paikat, jotka muistuttivat enemmän huvipuistoa kuin tutkimuskeskusta. Jokainen Bond oli kuin värikylläinen matkailumainos. 

Viime aikoina seikkailujennen tapahtumapaikat ovat muuttuneet ankeaksi aavikoksi, tummiksi rappion partaalla huojuviksi taloiksi ja melkein aina ollaan kaikkien sodassa kaikkia vastaan. Sävyt ovat vaikuttavia mustuudessaan, likaisuudessaan, verisyydessään. Enää ei olla iloisella huviretkellä, vaan maailmassa, jossa tapetaan tai tullaan tapetuksi. Keskellä kasvottomia pilvenpiirtäjiä, kolkoissa kaupungeissa, tuulisella aavikolla, melkein aina pimeässä.

Jos olisitte hyväksynyt rinnallenne kunniallisen Miss Moneypennyn, olisitte säästyneet monelta vaivalloiselta romanssilta, kunnianne olisi kasvanut, mutta maineenne kieltämättä ehkä kärsinyt. Bond-tyttöjen – anteeksi tytöttely – kirjo on aivan uskomaton. Uskomattomia kampauksia, sääriä, vartaloita. Uskomattomia asuja, joille on yhteistä sekä paljastavuus, täydellinen tehtävään ja tilanteeseen sopimattomuus sekä teflon-käsittely, joka estää vaatetta likaantumasta missään olosuhteissa.

Pyylevyyteen taipuvista daameista on tullut treenattuja akrobaatteja ja viime vuosina yhä militantimpia naisia. Tupeeratut pallokampaukset ovat vaihtuneet liehuviin kutreihin, sitten tehtävänmukaisiksi nyrhittyihin hiuksiin ja joskus jopa miesmäiseen sotisopaan.

Ilmiasunne on vaihtunut vuosien mittaan. Aito Bond on minusta edelleen charmikas, pikkuvelmu ja hartiakas. Vähän niin kuin Sean Connery, mutta ei ihan niin ihana kuin kypsän iän Connery. Sitten mukaan tuli ironiaa, vilkettä silmään ja pyhimyksen eleganssia. Äitelähkö Brosnan tuli shakespearelaisen Daltonin jälkeen vai oliko se päinvastoin ja niin edelleen. Kaikkien suittujen ja stailattujen tummatukkaisten sankareiden jälkeen tämä kylmäsilmäinen yrmy. Ja kuin varkain, naisennekin ovat oppineet tappamaan. Enää ei riitä, että vartalo kaartuu kauniisti agentin syleilyyn, nyt on osattava kamppailulajien liikeradat.

James Bondilla on lupa tappaa ja James Bond tappaa. Ironisesti hymyillen, uskomattomissa olosuhteissa, aina, kaikkialla. Yksin tai yhdessä naisensa kanssa. James Bondin aseesta eivät patruunat lopu eikä yksikään luoti harhaudu. Vaikka vastustaja yrittää niittää agentin pois elävien kirjoista loppumattomilla konekiväärisarjoilla, vain Bondin luodit osuvat.

Takaa-ajot ja tappavat taistelut ovat kolossaalista viihdettä, jossa värit leiskuvat, mukaansatempaava musiikki soi ja viattomat sivulliset saavat kärsiä vahingoista, jotka tässä  maailmassa olisivat inhimillisiä katastrofeja. Tappaminen on huvia ja siinä leikissä sadat anonyymit sivulliset ovat menettäneet henkensä, kun suuria roistoja on jahdattu maalla, merellä, ilmassa. Leikisti, tietysti, vain melkein oikeasti.

Voitte pitää minua tosikkona ja huumorintajuttomana ihmisenä. Olette oikeassa. 

Kun seuraan uutisvirtaa terrori-iskun aiheuttamista tuhoista ja kaikesta siitä kärsimyksestä, jonka se on viattomille sivullisille tuottanut, mietin, mihin meitä näillä mielikuvitusleikeillä ohjataan.

Teille, James Bond, teille ja kaltaisillenne satuhahmoille tappaminen on leikkiä ja viihdettä eikä uhreja tai vahinkoja oikeasti koskaan lasketa. Kaikki se, mitä te rikotte ja tuhoatte, on vain rekvisiittaa.

Olen todellakin tosikko ja pessimisti.

Ja huolissani siitä, että kuolema ja tappaminen niin usein ovat vain vauhdikkaan tarinan mausteita, viihteen elementtejä.

Pelkään, että me opimme hyväksymään julmuudet liian helposti.

Toivottavasti olen väärässä.

Kevään kukat ovat pian taas täällä. Toivottavasti maailma muuttuu niiden myötä paremmaksi. 

Suodatin

Hiljaisen viikon lumisade muuttaa maisemaa, maalaa maan valkoiseksi, peittää pälviä ja kuraisia laikkuja. Sade on suodatin taivaan ja maan välillä, se pehmentää ääriviivat ja taltuttaa liian varhain pintaan rynnistävät värit. Keltaisen, krookusten sinisen. Kaikki on utuista.

Monessa elämässä on kestosuodatin, himmennin, aina päällä, rajoittamassa, kahlitsemassa. En minä oikeasti, mutta kun minä. Kyllä minä muuten, mutta kun.

On todellisia vaikeuksia ja vastuksia, joiden läpi tai yli pääsee vain ylivertaisella sisulla. Invaliditeetti, vamma, isättömyys, vieraus. Todella isot asiat eivät ole kepeästi heitettyjä puheita vaan pohdinnan paikka, kasvun paikka.

Mutta mitä pitäisi ajatella silloin, kun ihmisellä on valmiina kestoselitys kaikkeen, mikä elämässä ei mene tarkalleen ohjekirjan mukaan. Minä en koskaan saanut, meillä kotona sanottiin aina, minun perheeni ei antanut lupaa, en minä ole saanut oppia.

Ja millainen olisi elämän ohjekirja? Käytöksen kultainen kirja, jossa määritellään isäntäväen ja palkollisten asema, naapurien kanssa seurustelu tai väitöskaronkan istumajärjestys? Seitsemän veljestä, jossa jukuripäät oppivat yrityksen ja erehdysten kautta maalaisyhteisön säännöt ja kulttuurin? Joka naisen niksikirja, joka opettaa pulan ja puutteen riivaamille perheenäideille konstit ja temput, joilla elämästä tulee oikean näköistä ja tuoksuista, sisällöstä viis?

Epäoikeudenmukaiseksi koettu elämänkäänne ottaa vangikseen, polttaa röyhkeästi kaiken energian, jolle olisi paljon tarpeellisempaakin käyttöä. Kateus syö voimaa, jarruttaa ja kuihduttaa. Elämänkohtalosta tulee valhe, elämänvalhe. Kun minun ei koskaan ole sallittu…

Todellinen taistelija uhmaa kohtaloa ja uskaltaa nähdä koko kuvan. Todellinen taistelija osaa nollata tilanteen ja aloittaa uudestaan. Mitä siitä, mitä lapsuudesta puuttui. Aikuisena voi ottaa vahingon takaisin, opiskella uutta, luoda oman perinteen. Sanoa itselleen: tämä on minun elämäni, minä teen näin, sama se, mitä ennen oli tai ei ollut. Elämä on tässä, ei sitä tarvitse koko ajan selittää, vaan elää.

Toisto haalistaa. Monta kertaa pesty vaate menettää värejään, liian usein selitetty laiska selitys vie voimaa sen uskottavuudelta.

Keltainen opettaa. Se odottaa jo, pientareen leskenlehdissä, narsissien nupuissa, auringossa. Leskenlehti tietää, ettei se ikinä ole nähnyt lehteä ennen kuin sen on pitänyt puhjeta kukkaan, narsissi asuu kaukana kotoa. Mutta niissä on sitä ihanaa uhmaa, joka saa ne kukoistamaan ja uhmaamaan takatalven lumisadetta ja oikukasta kevätsäätä.

Uhmaa elämään, ystävät! Värejä, ei vaisua selittelyä.