Biologisia ja muita pakkolakeja

Talvinopeusrajoituksilla etelästä pohjoiseen kestää puoli vuorokautta. Juna on sesonkiaikaan ollut täyteen varattu jo viikkoja, lentäminen tällä varustemäärällä olisi tehokkainta rahan polttamista. Hotelli ei houkuta. Ajetaan. Onhan sinne tie. Moottoritietä ensimmäinen tunti ja rapiat.

Välillä on poikettava tauolle. Nälän ja janon pakkolakien mukaan. Tuoretta kahvia, suolaista tai makeaa, ruokaa, kahvia, jotain piristävää viimeisille pimeän metsätaipaleen kilometreille. Muutaman metrin kävely parkkipaikalta pöytään, happea kai sekin. Taukoja, mutta kohtuudella, eihän isänmaa ole talvella yhtään sen lyhyempi kuin kesälläkään.

Pääkaupunkiseudun ja tunturien välistä matkaa hallitsevat ketjut. Kahvila, ruokaa, kauppapalveluja, jossain pihanurkassa polttoaineen myyntiä. 

Ketjujen asemaa tuskin mikään horjuttaakaan, sillä suurimman osan vuodesta väylä on apean hiljainen, hallit puolityhjiä, pärjätään minimimiehityksellä. Muutamana huippuviikonloppuna kulkijoita on riesaksi asti, mutta kuitenkin, silloinkin sinnitellään minimimiehityksellä. Juhlapyhät ja koulujen lomaviikot ovat yleisesti tarkkaan tiedossa, mutta taukopaikan pitäjille ne ehkä ovat uutisia.

Kun päivä etenee, kahvi vanhenee keittimissä, pullat kuivuvat ja likaiset astiat kertyvät rullakoihin. Ikkunoista olisi varmaan upeat maisemat, jos täpötäydet rullakot eivät kulissien lailla rajaisi näkymiä. Eikö likaisten astioiden paikka ole aina keittiössä eikä asiakastiloissa? Eipä monopoliketjun tarvitse tsempata, tupa tulee kumminkin täyteen. 

Ruokalistalla on oikeasti kaksi vaihtoehtoa. Hampurilaisateria, usein ketjun oma versio. Sämpylä, pihvi, ketsuppia, ranskalaiset, kolaa. Maun ja tuoksun tietää jo tilatessaan. Mutta miksi ’talon tapaan’ tuntuu tarkoittavan, että mausteista on tingitty ja höysteitä vähennetty? Puisevaa, ehkä terveellistä? Hampurilaista kutsutaan pikaruoaksi, mutta joskus sitä joutuu odottamaan kuin alá carte –annosta. Siis kauan.

Toinen aikarajoihin sopiva mahdollisuus on seisova pöytä. Salaattia, höyrytettyjä pakastevihanneksia, einespyöryköitä, kirjolohta ja jotain, aika usein makkaraa. Sama laatu ja maku, kesät talvet, kellon ympäri. Höyryssä mauttomaksi möhjöksi lilluneet vihannekset, suttuisiksi roiskuneet tarjoiluastiat. Ei vuodenaikoja, ei uutuuksia.

Kun jokainen kantaa käyttämänsä tiskit rullakkoon eikä yksikään henkilökunnan edustaja ehdi pöytiä pyyhkimään, liinoja ja tuoleja oikomaan, tehokkuus on huipussaan, viihtyisyys hiipunut olemattomiin. Kohta kai tiskaaminenkin delegoidaan matkalaisille?

Naturalia (non) sunt turpia 

Jokaista tervettä ihmistä kohtaa päivän mittaan muutaman kerran ns. luonnollinen tarve. Hommassa ei ole mitään sensaatiomaista niin kauan kuin liikutaan kotinurkissa tai työpaikalla. Kaikki me olemme samojen biologisten pakkolakien alaisia.

Oudoissa ympäristöissä helpotuksen signaaleja saa joskus etsiä. Kysellä, kävellä portaita, kulkea ravintolasalin läpi, väistellä väärässä paikassa olevia tuoleja, lattialla lojuvia reppuja, sinkoilevia tenavia, availla ovia ja ah! Helpotus! Löytää se oikea. Tai voih! Tuskaa! Täällä ei vaan voi. Tai sitten, öygh. Kun on vaan voitava. Matkaileva ystävättäreni ottaa kaupungille lähtiessään aina mukaan tukun hotellin vessapaperia. Arvaatte, miksi. Ongelma on kansainvälinen, vaikka ihmisiä on kaikkialla.

Arkkitehtuurille ei ehkä voi mitään, jos talo on jo valmis. Kun koko ajan suunnitellaan uusia kauppakeskuksia ja muita liikkuvien ihmisten pyydyksiä, on varmaan mahdollista suunnitella myös esteettömät väylät vessoihin. Ynnä liiketunnistimella toimiva valaistus, jotta ei tarvitsisi hamuilla pimeitä seiniä.

Jos taukopaikan pihamaalla pönöttää kahdeksan polttoainemittaria, kuinka monta vesieriötä sisätiloissa? Ei, eihän se logiikka nyt niin mene. Joko yksi suttuinen tai kymmenen siistiä. Selkeästi viitoitettuina tai häveliäästi vihjailtuna. Joskus se yksi suttuinenkin on varmuuden vuoksi lukossa. Ajatellaanpa. Jos polttoaine ei ajon aikana katoaisi taivaan tuuliin, vaan jäisi käytettynäkin johonkin säiliöön, millaiset tyhjennyspalvelut niille olisi viritelty?

Moneen taukopaikkaan on rakennettu lasten leikkipaikka liukumäkineen ja pallomerineen, mutta onko pikkuväkeä muistettu vessan puolella? Jossain nököttää pikkupotta, aina ei sitäkään. Ja vessakompleksin kaikki poterot ovat samankokoisia, niin ruhtinaallisen tilavia, että pyylevä mamma juuri ja juuri mahtuu pyörähtämään. Ehkä siksi niissä ei ole automaattihanoja. Nehän laukeaisivat yhtenään, jos käyttäjä liikuttelisi käsiään. Yksikään ei ole niin väljä, että sinne mahtuisi äiti pottapuuhissa olevan lapsensa kanssa, oven taakse suojaan vierailta katseilta. Siksi vessoissa kuullaan äitien ovien takaa laukomia huolestuneita/kyllästyneitä/noloja repliikkejä. No joko saa tulla pyyhkimään?

Ja mikä pakkolaki määrää sen, ettei taukopaikan eriön ovi on usein epäkunnossa. Se repsottaa vinossa, kolisee, lukko on rikki tai niin hankala, ettei sitä tavallisin sormivoimin pysty liikuttamaan. Voipa asiakkaalla olla kiirekin… Kaakeleilla sisustettu tila on kaikuisa ja tietysti, ovien mäiske ja räminä peittää alleen litinät ja lotinat.

Moni ovi on lukossa. Eikö meihin matkalaisiin voi missään asiassa luottaa?

Asiaan kuuluu, että kädet pestään toimituksen jälkeen. Millä? Mihin ne kuivataan?

Minne minä lasken käsilaukkuni pesun ajaksi, kun pesualtaiden ympäristö on roiskunut märäksi?

Paremmissa paikoissa on palautelaatikko. Jos on matkustanut muutaman tunnin ja edellinen taukokahvi etsii vimmaisesti ulospääsyä, tekeekö mieli ryhtyä kirjeenvaihtoon huollon kanssa? Ja jos vessapaperi on lopussa, palautelaatikko ei sillä hetkellä paljon auta.

Käsipyyhekoneen vieressä lukee: Jos pyyhe on loppu, ottakaa yhteyttä henkilökuntaan. Entä saippua on loppu tai paperi tai jos roskis tulvii? Eivätkö ne katsasta ja siivoa näitä tiloja muuten kuin yleisön pyynnöstä? Ja yhteyttä, mihin ihmeen henkilökuntaan? Menenkö tarjoilutiskin ääreen jonottamaan ja kertomaan, että vaikka tässä on jonoa, nyt olisi tarjolla vähän epähygieenisempiä hommia… ja saisinko samalla sen lastenhoitohuoneen avaimen?

Hyvän taukopaikan resepti on äärimmäisen yksinkertainen. Siisti, viihtyisä tila, puhtaat pöydät, tuolit omilla paikoillaan. Kahvi tuoksuu, leivonnaiset ovat tuoreita, sosiaalitilat raikkaat ja siistit. Ikkunasta näkyy maisema, jota matkalainen saa hetken antaa katseen harhailla ja ajatella omiaan. Katonrajassa ei välky mainostauluja eikä musiikki pauhaa. On vain siistiä, puhdasta, tuoretta.

Luonnollisia juttuja, vai kuinka?

Jutun kuvituksena oleva huussi ei liity aiheeseen. Siellä ei ole vesijohtoa, vain yksi ovi, homma toimii biologisesti. Sisustuksena nykytaidejäljennöskokoelma seinällä.

Jänkhällä

Yö on tumma. Pimeys hellii väsynyttä, hiljaisuus lupaa lepoa. Tule kaamokseen, anna unen viedä sielusi mukanaan, lempeään siniseen, jonka syvyydelle ei vertaista ole. Lepää. Tämä tummien öiden aika on sinulle, joka keräät voimia suven loppumattoman valon päivien varalle.

Ensimmäinen kajo on lupaus, joka pian täyttyy. Ensin arkana sarastuksena, sitten valona. Auringon askeleet kohti horisonttia saavat värit leimuamaan.

Nämä kituliaat koivut, nöyrät näreet, ryhmyiset rungot olen kohdannut monta kertaa. Talvi talvelta ne tervehtivät jänkhän väylällä kulkevaa, uskolliset. Puut, joiden ikää en osaa arvata, aina ne tuntuvat yhtä vähäisiltä, vaikka rungot ovat kasvaneet täyteen sitkeää voimaa. Jos elää jänkhällä, ei saa pienistä pillastua. Puiden verkkainen ajantaju haastaa kiireisen hiihtäjän. Jo vain ehdit pysähtyä ja tallettaa hetken sieluusi.

Talven alla on maa, pehmeä sammalmättäinen suo, joka myötäilee jalan alla, tarjoaa auringosta värinsä keränneet marjat ja syksyn ruskassa punertuvan sammalen ja varvikon. Maa lepää, lumen huomassa. Syksyn viimeinen viima on vienyt värit, puhdistanut oksat lumen tulla. Viimeisenä jäätyvät silmäkkeet, virtaava vesi.

Lepäävä, valkoisen lumen peittämä maa. Lumella leikkivät varjot, auringon kimaltavat säteet, kristallit. Valo elää, koko päivän uuttera varjo piirtää hahmojaan, sillä on tarkka suunnitelma. Vanha pihapiiri kuuntelee varjoja, pakkasen ääniä hirsien nurkissa. 

Lumi kimmeltää valoa, sumuisen päivän pehmeissä sävyissä se hohtaa himmeänä, yön tähtien kajossa se katoaa tummaan samettiin. Ikuinen lumi, joka päivä erilainen. Lumilakean pieni asukas on piirtänyt kevyet jäljet hankeen, tassujen painaumista ei tuntematon vieras osaa lukea suuntaa enkä määränpäätä. Elämä näkyy vain, jos malttaa katsoa tarkkaan.

Kun etelä hehkuu tulta, pohjoiseen yltää punertava kajo. Ennen kuin huomaa, valo alkaa uudelleen hiipua, lyhyt päivä kääntyy takaisin yöhön.

Tunturi jänkhän laidalla nostaa päätään ylpeänä, näyttää kaikelle maailmalle hohtavin valoin kruunatun päänsä. Rinteillä sykkii elämä, pimeyttä uhmaava, röyhkeä ja uskalias.

Kaamoksen kainalossa

Kaamoksen kainalossa, -22°C, pakastuvaa.

Pohjoista kohti ajettaessa valo alkaa hiipua pian puolimatkan jälkeen. Iltakolmelta on jo melkein pimeää.

Taivas tummuu ja kuu nousee horisontin yläpuolelle, kultainen jättiläinen, virheettömän pyöreä ja hehkuva. Matkan edetessä se nousee ja valaisee hiljaisen, siniseen yöhön hiljenevän tunturimaan.

Kaamos on taittumassa, kaikkein tummin jakso on ohi. Luvattu on, että aurinko kipuaa vähitellen yhä korkeammalle horisontin yläpuolelle, kokonaan näkysälle se asettuu hetkeksi vuoden ensimmäisenä päivänä.

Päiväsydän on valoisa, vaikka ei vielä kirkas. Aurinko käy kurkistamassa maisemaa, nousee horisontin tuntumaan, mutta nousu pysähtyy ja lasku alkaa nopeammin kuin nousun ehtii tajuta. Iltapäivällä kolmen aikaan alkaa olla pimeää ja yöt ovat samettisen tummia, vain muutaman asumuksen muutama valo.

Taivas on täynnä värejä, hehkuvaa oranssia, kirkasta kultaa, siniturkoosia taivasta, viileän siniharmaata. Valon paetessa pilvet värjäytyvät purppuraan, majesteettisiin sävyihin, sitten oranssiin hehkuun ja lopulta on vain kalpea kajo.

Vaikka ihmissilmä tavoittaa sinisen sävyt, kultaisen oranssin vivahteet, kamera ei ole yhtä hienostunut tai tarkka tallentaja. Kun aurinko on korkeimmillaan, hangen pintaan heijastuu kultaisia nauhoja, valon juovia ja aurinko saa koivunoksien pienet jääpuikot kimaltamaan. Kamera ei niitä tallenna, monet otoksista ovat paljon tummempia ja himmeämpiä kuin kirkkaimman tuokion muistikuvat. Pitääkö kuvaa säätää muistojen näköiseksi vai onko kameraan tallentunut aidompi tulkinta?

Lunta on jo melko paljon, mutta metsän puut laaksopaikoissa, siellä missä latu-urat odottavat, ovat vielä lumettomia. Ladut on ajettu luistaviksi, mutta tuulisena päivänä metsätaipaleella uriin lentää neulasia ja männyn parkkia, suksi tökkää tuon tuostakin esteeseen, on viisainta hiihtää varovaisemmin, ennakoiden. Jos matka päättyisi kovaan reunavalliin… 

Matkalla tavataan kulkijoita, vaikka vielä on hiljaista. Vaihdetaan kuulumisia, ainakin tervehdykset, puhutaan väylän kunnosta ja suksien luistosta. Tuntematonkin on täällä tuttu, sillä jonakin päivänä voit tarvita juuri tuon äsken kohtaamasi matkalaisen apua. Tunturin etikettiin kuuluu tervehtiminen.

Kun noustaan rinnettä korkeammalle, tykkylumi valtaa alaa ja kesäretkiltä tutut puut poseeraavat talvipuvuissaan, runsaan lumikuoren peittäminä. Ne ojentelevat oksiaan, taipuvat ja taivuttelevat, alistuvat painavan kuorman alla.  

Kätkätunturin rinne muuttuu asteittain yhä valkoisemmaksi,  laki hohtaa täysin valkoisena. Joka kerta, kun katson tunturia, muistan hetket Unikeonpäivänä muutama vuosi sitten. Vihkivalojen paikka, luonnon oma kirkko lähellä taivasta on puettu valkoiseen, liturgiseen juhlaan.

Rinteen puut ovat saaneet roolipuvun ja ne ovat kuin pohjoista kohti vaeltavia dinosauruksia. Jos dinosauruksia on ollut, ovat ne varmaan nämäkin kiveliöt kolunneet.

Ihmisen työn jälkeä riittää huipulle asti. Hissejä, valoja, vanha palovartijan tupa, väyliä ja teitä, kahvila ja hotelli kaikilla herkuilla. Ellei niitä olisi, olisi paljon vaikeampaa kavuta korkealle maisemaa katselemaan. Ellei niitä olisi, näillä tämän maankolkan kansalla olisi paljon kapeampi ja kovempi leipä jyrsittävänään. 

Matkailu on teollisuutta ja oikein hoidettuna se tuo työtä ja hyvinvointia kaikille, luonnon kärsimättä. Rinteen kirkkaat valot ovat kuin timantit. Joku lähempänä Alppien rinteitä asunut ihmetteli joskus, miksi meillä valaistaan rinteet. Tulkoon kaamokseen, nähköön.

Talvi on satua ja puiden alla erottuu peikkojen ja maahisten jälkiä. Sadun puut kattavat maan pintaa, korkeana holvistona. Jokainen oksa kantaa tarinaansa, vuosikymmenten tuolta puolen. Kaamoksen kainalossa on hyvä levätä, pysähtyä ja kuunnella hiljaisuutta.

Huomenna maisema on taas toisenlainen. Huomenna ehkä otan siitä uudet kuvat. Vaikka kamerani ei valoa samalla tavalla tajuaisikaan.

Ruokarituaalit eli luopumisen haikeudesta

Joulun alla oli kaikenlaista ylimääräistä hoidettavaa ja huolehdittavaa. Valmistelut jäivät viime hetkeen ja niinhän siinä kävi, että joulun ruokarituaaleista tingittiin. Pöydästä puuttui useampikin sortti, laatikoita ja salaatteja, sillin ostaminen unohtui.

Siihen aikaan, kun joulupöytään istui edellisen sukupolven edustajia, oli kunnia-asiana toteuttaa ruokalista tarkkaan ja tunnollisesti. Aika teki tehtävänsä ja muonitettavien joukko väheni, joulu joululta. Kunniavieraita muistetaan nykyään kirkkomaalla, kynttilöiden sytyttämisen aikaan.

Olinko aluksi pettynyt, kun kukaan ei kysellyt puuttuvien laatikoiden kohtalosta? Harmittiko, kun salaattien vähyyttä ei noteerattu? Kaipasiko kukaan leivonnaisia?

Ykkösherkut tekivät kauppansa aivan kelvollisesti.

Vähitellen pettymys, joka johtui  siitä, ettei kukaan ollut pettynyt, hiipui. Tilalle alkoi tulla vastustamaton voitonriemu. Me selvisimme tästäkin joulusta, vaikka ruokalistaa oli supistettu, me selvisimme paremmin, kun pöperöitä ei ollut tuputettavaksi asti. Meillä on vielä toivoa!

Kyllä minä jouluherkut osaan. Kun äiti oli lähtenyt tuonilmaisiin, vastuu siirtyi minulle. Etsin äidin keittokirjan, talletin tutulla käsialalla kirjoitetun muistilistan ja aloitin emännöinnin. Näinä vuosikymmeninä olen kyllä oppinut, sekä valmistamaan että varioimaan. Minä teen hyvää jouluruokaa. Se maistuu juuri siltä, miltä sen pitääkin. Mutta, sitä tulee aina enemmän kuin riittävästi.

Suurin osa perinteisistä suomalaisista jouluherkuista on hyviä, helppoja ja melko taloudellisiakin ruokia. Laatikoiden aineet ovat edullisia, niiden kypsyttely onnistuu kiertoilmauunissa sujuvasti, valmista ruokaa voi pakastaa tai jopa säilyttää ulkona paukkupakkasessa. Ongelmana onkin se, että kaupan pienimmästäkin lantusta tulee litratolkulla laatikkoa, pieni punakaali täyttää silputtuna isomman kattilan eikä sydämellisiä pikkusämpylöitä kukaan jaksa syödä niin paljon kuin soisi. Jos perheessä olisi kahdeksan nälkäistä – näinhän vanha kunnon Kotiruoka annoksensa on mitoittanut – ongelmaa ei ehkä olisi. Kun perheessä on kaksi tai kolme vähäruokaista tai nirsoa – niin kuin mitoitus nykyään aika usein on – syntyy ongelmia.

Suomalainen joulupöytä ei koskaan ole ollut vakio. Silloin, kun ruokahuolto on ollut vaatimatonta, jouluateria oli vuoden kohokohta. Pöytään kannettiin kaikki, mitä syksyn mittaan oli saatu säästettyä ja säilöttyä, kaikki, mitä ei arkena raaskittu tarjota.

Kun nykyajan emäntä yrittää hillitä tarjontaa joulun alla ja tehdä adventtiajan  ruokalistaa yksinkertaistamalla eroa aattoillan aterian hyväksi, tulos on heikko. Me syömme joka päivä jopa parempaa arkiruokaa kuin isoisiemme sukupolvi juhlissaan.

Joulupöydän antimina ovat olleet harvinaisemmat herkut, erikoisuudet, joita alettiin saada tarjolle, kun höyrylaivat toivat tavaraa siirtomaista ja muualta. Mutta onko enää olemassakaan harvinaisia herkkuja? Sellaista eksotiikkaa, jota ei paremmasta päivittäistavarakaupasta saisi mihin vuodenaikaan tahansa? Kun mämmiäkin saa pakastealtaasta ympäri vuoden.

Perinneherkuilla on arvonsa, mutta niiden keskittäminen yhdelle joulukuun lopun aterialle on järjetöntä. Perinneherkkuja pitää tarjota, eri vuodenaikoina.

Seuraava tämän ajatusketjun haaraumista onkin sitten ankarampi ja vaikeampi. Millaisia muita aikansa eläneitä rutiineja ja rituaaleja meillä on? Mistä muusta me voimme luopua, mistä meidän pitää uskaltaa luopua? 

Tuleva vuosi tuo supistuksia ja leikkauksia. Kaikkea en hyväksy ja suurta osaa en ymmärrä. Saadaanko aikaan todellisia säästöjä ja tehokkuutta? Kuka poliitikoista on niin kaukaa viisas, että osaa tehdä oikeita ratkaisuja ja – mikä ehkä tärkeintä – osaa markkinoida ne edistysaskelina meille pienille veronmaksajille?

Onko supistusten hyväksyminen yhtä takkuista kuin joulupöydän ruokarituaalin saneeraus? Meidän pitää uskaltaa uudistua ja ajatella monta asiaa toisella tavalla.

Helppoa se ei tule olemaan, toivottavasti edes mielenkiintoista ja opettavaista.