Kaamoksen kainalossa

Kaamoksen kainalossa, -22°C, pakastuvaa.

Pohjoista kohti ajettaessa valo alkaa hiipua pian puolimatkan jälkeen. Iltakolmelta on jo melkein pimeää.

Taivas tummuu ja kuu nousee horisontin yläpuolelle, kultainen jättiläinen, virheettömän pyöreä ja hehkuva. Matkan edetessä se nousee ja valaisee hiljaisen, siniseen yöhön hiljenevän tunturimaan.

Kaamos on taittumassa, kaikkein tummin jakso on ohi. Luvattu on, että aurinko kipuaa vähitellen yhä korkeammalle horisontin yläpuolelle, kokonaan näkysälle se asettuu hetkeksi vuoden ensimmäisenä päivänä.

Päiväsydän on valoisa, vaikka ei vielä kirkas. Aurinko käy kurkistamassa maisemaa, nousee horisontin tuntumaan, mutta nousu pysähtyy ja lasku alkaa nopeammin kuin nousun ehtii tajuta. Iltapäivällä kolmen aikaan alkaa olla pimeää ja yöt ovat samettisen tummia, vain muutaman asumuksen muutama valo.

Taivas on täynnä värejä, hehkuvaa oranssia, kirkasta kultaa, siniturkoosia taivasta, viileän siniharmaata. Valon paetessa pilvet värjäytyvät purppuraan, majesteettisiin sävyihin, sitten oranssiin hehkuun ja lopulta on vain kalpea kajo.

Vaikka ihmissilmä tavoittaa sinisen sävyt, kultaisen oranssin vivahteet, kamera ei ole yhtä hienostunut tai tarkka tallentaja. Kun aurinko on korkeimmillaan, hangen pintaan heijastuu kultaisia nauhoja, valon juovia ja aurinko saa koivunoksien pienet jääpuikot kimaltamaan. Kamera ei niitä tallenna, monet otoksista ovat paljon tummempia ja himmeämpiä kuin kirkkaimman tuokion muistikuvat. Pitääkö kuvaa säätää muistojen näköiseksi vai onko kameraan tallentunut aidompi tulkinta?

Lunta on jo melko paljon, mutta metsän puut laaksopaikoissa, siellä missä latu-urat odottavat, ovat vielä lumettomia. Ladut on ajettu luistaviksi, mutta tuulisena päivänä metsätaipaleella uriin lentää neulasia ja männyn parkkia, suksi tökkää tuon tuostakin esteeseen, on viisainta hiihtää varovaisemmin, ennakoiden. Jos matka päättyisi kovaan reunavalliin… 

Matkalla tavataan kulkijoita, vaikka vielä on hiljaista. Vaihdetaan kuulumisia, ainakin tervehdykset, puhutaan väylän kunnosta ja suksien luistosta. Tuntematonkin on täällä tuttu, sillä jonakin päivänä voit tarvita juuri tuon äsken kohtaamasi matkalaisen apua. Tunturin etikettiin kuuluu tervehtiminen.

Kun noustaan rinnettä korkeammalle, tykkylumi valtaa alaa ja kesäretkiltä tutut puut poseeraavat talvipuvuissaan, runsaan lumikuoren peittäminä. Ne ojentelevat oksiaan, taipuvat ja taivuttelevat, alistuvat painavan kuorman alla.  

Kätkätunturin rinne muuttuu asteittain yhä valkoisemmaksi,  laki hohtaa täysin valkoisena. Joka kerta, kun katson tunturia, muistan hetket Unikeonpäivänä muutama vuosi sitten. Vihkivalojen paikka, luonnon oma kirkko lähellä taivasta on puettu valkoiseen, liturgiseen juhlaan.

Rinteen puut ovat saaneet roolipuvun ja ne ovat kuin pohjoista kohti vaeltavia dinosauruksia. Jos dinosauruksia on ollut, ovat ne varmaan nämäkin kiveliöt kolunneet.

Ihmisen työn jälkeä riittää huipulle asti. Hissejä, valoja, vanha palovartijan tupa, väyliä ja teitä, kahvila ja hotelli kaikilla herkuilla. Ellei niitä olisi, olisi paljon vaikeampaa kavuta korkealle maisemaa katselemaan. Ellei niitä olisi, näillä tämän maankolkan kansalla olisi paljon kapeampi ja kovempi leipä jyrsittävänään. 

Matkailu on teollisuutta ja oikein hoidettuna se tuo työtä ja hyvinvointia kaikille, luonnon kärsimättä. Rinteen kirkkaat valot ovat kuin timantit. Joku lähempänä Alppien rinteitä asunut ihmetteli joskus, miksi meillä valaistaan rinteet. Tulkoon kaamokseen, nähköön.

Talvi on satua ja puiden alla erottuu peikkojen ja maahisten jälkiä. Sadun puut kattavat maan pintaa, korkeana holvistona. Jokainen oksa kantaa tarinaansa, vuosikymmenten tuolta puolen. Kaamoksen kainalossa on hyvä levätä, pysähtyä ja kuunnella hiljaisuutta.

Huomenna maisema on taas toisenlainen. Huomenna ehkä otan siitä uudet kuvat. Vaikka kamerani ei valoa samalla tavalla tajuaisikaan.