Kolmatta adventtia kohti

Kahden viikon kuluttua ollaan jo joulupäivässä.

Toive valkoisesta joulusta ei suostu sammumaan, vaikka joka aamu ollaan reippaasti plussan puolella. Pohjoisen tumman taivaan alla on pehmeän puuterinen lumipeite, etelän maa on paljas.

Maailman lämpötilakartalla niin Siperiassa kuin Intian kaupungeissakin on kolmekymmentä astetta. Etumerkit vaihtuvat, kun kuvaruudun maapallo pyörii. Me, etuoikeutetut, voimme kokea lämpötilojen ja säiden kaikki vaihtelut, vuodenajat.

Naapuripäiväkodin piha oli illalla täynnä autoja. Takkien alta vilahteli rimpsumekkoja ja parvi pikkupoikia uhmasi äitien ohjeita ja temmelsi leikkitelineissä. Kuraantuivatkohan pyhäpöksyt sittenkin? 

Vieläkö ne harjoittelevat tonttujen ja keijujen laululeikkiä?

Maailman tuulisella sivulla

Tuiskuttaa lunta ja pakkasta.

Maailman pohjoisella puolella

Tähtien valoon saat kulkea.

Maailman talvisella taipaleella

Lumen ihmeet voit kohdata.

Maailman lämpöisissä kodeissa

Talven rauhasta voit nauttia.

Maailman jouluisella polulla

Seuraat tonttujen, keijujen askelia.

Itsenäisyyspäivänä

Päivistä sinivalkoisin, tumman syksyisen talven päivä. 
Suvantokohta keskellä jouluaikaa, paluu oleelliseen. Suomen itsenäisyys on kallis asia, kalleimpina ne ihmiset, joiden työllä itsenäisyys on saatu ja säilytetty. 

Taas nostamme siniristilipun salkoon. Kiitokseksi tammenlehväsukupolvelle, kunniaksi isänmaalle, merkiksi tuleville. Uhrin ansiosta lippu liehuu, niin kertoo salkoon kiinnitetty kilpi. 

Isänmaa elää murroskautta. Hyvinvoinnin on sanottu olevan vaarassa, vaikka hyvää tuskin koskaan on ollut jaossa yhtä paljon kuin viime vuosina. Jakajien kesken ei sopua ole saatu aikaan, taistelu vallasta jarruttaa etenemistä. Syntyy syviä säröjä, joihin on helppo iskeä pelkoa lietsomalla, väärällä tiedolla, kaunalla ja epäsovulla. 

Auttaisiko koeteltu ja koettu talvisodan henki, yksituumaisuus? Olisiko itsenäisyyspäivän sisällössä opiksi otettavaa ja arkeen omaksuttavaa? Yhdessä ja kansakunnan parhaaksi. 

Itsenäisyyspäivän perinteisiin kuuluvat valkoiset kynttilät ikkunalla. Ennen itsenäisyyden aikaa oli tapana sytyttää kynttilä ikkunalle, merkiksi siitä, että taloon oli isänmaanystävien turvallista tulla. 

Tänä syksynä tulijoita on ollut ennätysmäärin, syttyvätkö valot heitäkin varten? Onko tänne turvallista tulla, annetaanko kulkijan levätä, suojellaanko viimalta, tarjotaanko lämmintä ruokaa ja juomaa? 

Tänäkin vuonna osallistumme Itsenäisyyspäivän juhlaan. Arvokkaaseen, tummapukuiseen. 
Mieleenpainuvin tapahtuma on ollut Kaunialan sotavammasairaalan juhla joitakin vuosia sitten. Voimansa ja terveytensä isänmaalle uhranneet veteraanit olivat pukeutuneet parhaisiinsa. Kunniamerkkejä oli jokaisella rinnassa.
Usea tarvitsi saattajaa, monella rollaattori, keppi tai muu apuväline mukana. Ryhtiä se ei lannistanut, eikä silmien teräksistä tahtoa. 
Pukujuhla jäi toiseksi. 

Pieni kertomus pärekorista

Sammattilainen Armas Luhtanen oli ammatiltaan metsätyönjohtaja. Puu oli miehen oma elementti, koko elämän ajan. Luonteeltaan hän oli rauhallinen, tasapainoinen, vanhan hyvän ajan hieno mies.

Isä oli opettanut pojalleen puutöitä ja korien tekemistä, rakkaus käsitöihin oli lapsuudenkodin perua. Kun työkiireet helpottivat, kotipihalle, entiseen saunaan perustetussa  puutyöpajassa alkoi syntyä taidokkaita koreja. Vialliset päreet poltettiin saunan uunissa, vain paras kelpasi mestarille.

Olin hankkinut kauppareissuille Armakselta jämäkän korin. Polkupyörän sarvessa se oli  paljon luotettavampi kuin vaappuva kauppakassi.

Eräänä päivänä – enkä tiedä miksi – olin ehkä kuormannut ostokset huonosti – pyörä tärähti, kori luiskahti kyydistä ja sen sanka hajosi. Oma syyni, kori oli tukeva ja hyvä.

Poikkesin Luhtaselle, kerroin tapahtuneesta ja ostin tilalle samanlaisen korin. Se oli yhtä hyvä, sopivan kokoinen, kaunis ja niin huolellisesti viimeistelty, ettei koskaan tarvinnut pelätä sukanpolvien repeytyvän sen nurkkiin.

Armas Luhtanen oli silminnähden pahoillaan ja halusi risan korin itselleen. Mikä ettei. Muutaman viikon kuluttua tuli sanaa, että kori olisi noudettavissa. Sanka oli korjattu, eikä työstä hyväksytty maksua, mestari pahoitteli edelleen tapahtunutta.

-   - Korin hajoaminen harmitti tunnollista miestä kovasti, muisteli Sirja Luhtanen vieläkin.

-   - Armas tutki koria ja pohti sitä kauan. Hän otti selvää eri puulajeista ja alkoi sen jälkeen käyttää sankoihin pihlajaa, joka on kaikkein sitkeintä puuta. Onnettomuus johti siis laadun paranemiseen.

Armaksen korit ovat minulla edelleen. Ne ovat kuluneet ja saaneet patinaa kylkeensä enkä enää pyöräile kauppaan, mutta edelleenkin ne ovat parhaat.

Lohjan seurakunnan oman lehden, Lohkareen joulunumero on ilmestynyt. 

Lehdessä kerrotaan sammattilaisesta Sirja Luhtasesta, joka harrastaa ikonien maalaamista.

Tämä pieni kertomus on kirjoitettu jutun täydennykseksi, mutta niin kuin toisinaan käy, se ei mahtunut mukaan. Lohkareen sivuille pääset tästä linkistä 

 http://www.lohjanseurakunta.fi/1355-seurakuntalehti-lohkare

Kiinnekohtia – muistoja

On esineitä. Ja esineitä. Monta, joiden parasta ennen päivä oli jo, loppuun käytettyä. Sellaisia, jonka arvo ja merkitys ovat muilta salattuja. Silti arvokkaita.

Katselen, kosketan varovasti. Avaan varovasti taitteisiinsa kellastuneen liinan, kiillotan hellästi hopean pintaa. Kosketus, joka joskus oli arkea, on pyhä muisto jostakin kaukaisesta, pois menneestä. Jos katselet minua tällä hetkellä, näet, mutta et tavoita ajatusteni ydintä. Se on vain minun, sillä ne, jotka voisivat jakaa tunteen, ovat tästä todellisuudesta kaukana.

Elämän kiinnekohdat, muistot, ovat tärkeintä pääomaa, josta voi olla kiitollinen. Muistot, jotka kiteytyvät mieleen ja heräävät eloon tällaisina päivinä. En tahdo muistoesineitä, tahdon vain pitää lähelläni ne esineet, joissa muistot asuvat.

Ihmiset, kohtaamiset ja heidän lähellään eläminen ovat kasvattaneet. Enkä enää usko, että vanhempi voisi lapselle voisi opettaa sellaisia elämän arvoja, joita hän itse ei hyväksy tai noudata. Sillä vain hyväksytty ja yhdessä noudatettu normi voi toimia.

Voiko lasta edes kasvattaa, eikö puukin kasva kasvattamatta, siihen suuntaan, jonka tuuli ja maaperä ja valo sille näyttävät. Vanhemman rooli on rakastaa, yrittää suojata tuulelta, olla tukena ja varjona ja huolehtia ravinnosta. Siinä on kyllin, jos tekee parhaansa.

Kasvattaja on vanhempi, sisarus, isovanhempi, mutta yhtä hyvin kasvattaja on naapuri, läheinen, tuttu. Lapsen kasvattamiseen tarvitaan kokonainen kylä – ainakin, jos kylä on arvoiltaan ja arvostuksiltaan riittävän yhtenäinen.

Kylän merkitys tuskin vähenee, vaikka lapsi aikuistuukin, sillä koko elämän mittaisen  matkan me teemme yhdessä toisten kanssa. Sama huolenpito, joka saattelee lasta, tukee vanhusta viimeisellä taipaleella. Elämä on kehä, jolla me vaellamme.

Puhutaan yhteisöllisyydestä, sillä ennen itsestään selville asioille pitää tässä maailmassa on yhteiskunnallisesti hyvältä kalskahtava nimi.

Muistan hymyn, äänenvärin, naurun. Mieleeni on jäänyt tyylitaju, sydämen sivistys, luonteva arvokkuus. Muistan huolenpidon, joka konkretisoitui keittiön pitkän pöydän ääressä, nauruna, jutteluna, tunteena siitä, että kuului joukkoon ja oli hetken osa isoa perhettä. Muistan tuoksun, joka oli aivan omanlaisensa sekoitus puhdistusaineita ja työmatkoilta tuotuja aromeja. Muistan, enkä voi luovuttaa muistojani kenellekään, ne ovat vain minun.

Tänä päivänä olen surullinen, vaikka olen tiennyt, että tämäkin päivä joskus tulisi. Elämää ei voi harjoitella, sitä voi vain elää. Vaikka on ikävä, tästäkin päivästä on lupa olla kiitollinen.

Kun minua ei enää ole, monet rakkaat, kuluneet tavarat muuttuvat pelkiksi kuluneiksi tavaroiksi. Vielä ne ovat muistoja, jotka koen kaikilla aisteilla. Voin vain yrittää kirjoittaa niitä näkyviin, mutta en tiedä, osaanko, onnistunko. Minun on luotettava siihen, että yrittäminenkin merkitsee jo jotain.

Kiitos muistoista, hyvää taivasmatkaa!