Kiinnekohtia – muistoja

On esineitä. Ja esineitä. Monta, joiden parasta ennen päivä oli jo, loppuun käytettyä. Sellaisia, jonka arvo ja merkitys ovat muilta salattuja. Silti arvokkaita.

Katselen, kosketan varovasti. Avaan varovasti taitteisiinsa kellastuneen liinan, kiillotan hellästi hopean pintaa. Kosketus, joka joskus oli arkea, on pyhä muisto jostakin kaukaisesta, pois menneestä. Jos katselet minua tällä hetkellä, näet, mutta et tavoita ajatusteni ydintä. Se on vain minun, sillä ne, jotka voisivat jakaa tunteen, ovat tästä todellisuudesta kaukana.

Elämän kiinnekohdat, muistot, ovat tärkeintä pääomaa, josta voi olla kiitollinen. Muistot, jotka kiteytyvät mieleen ja heräävät eloon tällaisina päivinä. En tahdo muistoesineitä, tahdon vain pitää lähelläni ne esineet, joissa muistot asuvat.

Ihmiset, kohtaamiset ja heidän lähellään eläminen ovat kasvattaneet. Enkä enää usko, että vanhempi voisi lapselle voisi opettaa sellaisia elämän arvoja, joita hän itse ei hyväksy tai noudata. Sillä vain hyväksytty ja yhdessä noudatettu normi voi toimia.

Voiko lasta edes kasvattaa, eikö puukin kasva kasvattamatta, siihen suuntaan, jonka tuuli ja maaperä ja valo sille näyttävät. Vanhemman rooli on rakastaa, yrittää suojata tuulelta, olla tukena ja varjona ja huolehtia ravinnosta. Siinä on kyllin, jos tekee parhaansa.

Kasvattaja on vanhempi, sisarus, isovanhempi, mutta yhtä hyvin kasvattaja on naapuri, läheinen, tuttu. Lapsen kasvattamiseen tarvitaan kokonainen kylä – ainakin, jos kylä on arvoiltaan ja arvostuksiltaan riittävän yhtenäinen.

Kylän merkitys tuskin vähenee, vaikka lapsi aikuistuukin, sillä koko elämän mittaisen  matkan me teemme yhdessä toisten kanssa. Sama huolenpito, joka saattelee lasta, tukee vanhusta viimeisellä taipaleella. Elämä on kehä, jolla me vaellamme.

Puhutaan yhteisöllisyydestä, sillä ennen itsestään selville asioille pitää tässä maailmassa on yhteiskunnallisesti hyvältä kalskahtava nimi.

Muistan hymyn, äänenvärin, naurun. Mieleeni on jäänyt tyylitaju, sydämen sivistys, luonteva arvokkuus. Muistan huolenpidon, joka konkretisoitui keittiön pitkän pöydän ääressä, nauruna, jutteluna, tunteena siitä, että kuului joukkoon ja oli hetken osa isoa perhettä. Muistan tuoksun, joka oli aivan omanlaisensa sekoitus puhdistusaineita ja työmatkoilta tuotuja aromeja. Muistan, enkä voi luovuttaa muistojani kenellekään, ne ovat vain minun.

Tänä päivänä olen surullinen, vaikka olen tiennyt, että tämäkin päivä joskus tulisi. Elämää ei voi harjoitella, sitä voi vain elää. Vaikka on ikävä, tästäkin päivästä on lupa olla kiitollinen.

Kun minua ei enää ole, monet rakkaat, kuluneet tavarat muuttuvat pelkiksi kuluneiksi tavaroiksi. Vielä ne ovat muistoja, jotka koen kaikilla aisteilla. Voin vain yrittää kirjoittaa niitä näkyviin, mutta en tiedä, osaanko, onnistunko. Minun on luotettava siihen, että yrittäminenkin merkitsee jo jotain.

Kiitos muistoista, hyvää taivasmatkaa!