”Hän tiesi sen rajat, sen meret,
sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risu-aitoina juoksevat hongistoiset
harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi
painuneet hänen sydämensä syvyyteen.”
Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen neljästoista luku on
yhteenveto, jossa kirjailija kertoo kaikkien veljesten vaiheet monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.
Eeron aikuisuutta kuvaavan jakson kielikuvat ovat mielikuvia, jotka ovat kiinnittäneet
suomalaisen sielun peruskallioon.
Parhaat kuvat ovat niitä, joita ei voi jakaa eikä tulostaa.
Parhaat kuvat ovat vielä sielussa, ottamatta, odottamassa ottamistaan. Parhaat
kuvat ovat painuneet muistiin.
Kesäaamun kirkkaus, terheniset sumunriekaleet tarttuvat
sieluun, kuvaankin. Mutta edellisen yön kirkas kuu, veden pinnassa leikkivät
tähtien kuvajaiset ovat enemmän mielen kuvia kuin kameralla tallennettuja
muistoja. Matka alkaa tästä, raikkaasta vedestä.
Kajaanin kirkossa ystävällinen opas toivottaa
tervetulleeksi, esittelee kotikirkkoaan. Puusta taidolla veistetty jalokivi,
koristeluissaan runsas, väreiltään heleä ja valoisa. Kattorakenteiden puutyö
hivelee silmää. Pietarilaisten kristallikruunujen hehku valaisee tilaa.
Millaista täällä olisikaan, jos lamppujen tilalla lepattaisivat kynttilöiden
liekit ja tuohuksen tuoksu tuntuu.
Pistäydyn rannassa, tervehdin piirilääkäriä, joka yhä vain
katselee – sielläkö on saha ja sahalla mamselli Piponius – vai neidiksikö tätä
kutsutaan? Kiertelen vanhalla hautausmaalla ja etsin Lönnrotin perhehautaa,
tuloksetta. Saldo jää silti reilusti plussalle, kun kyselen tietä saan monta
mukavaa juttutuokiota. Ehtaa kainuulaista puhetta, suoraan sydämen pohjalta.
Vanha raatihuone kaupungin sydämessä on nimetty
Lönnrot-keskukseksi, sinne en pääse kuin puolittain luvatta kurkistamaan, sillä
taloon on tulossa yksityistilaisuus.
Maan halki ajaessa maisema avartuu, avautuu. Aurinko on jo
matalalla, värit lämpimät ja lempeät. Valo saa veden kimaltamaan, vahvistaa
kaislikon ja vehreiden peltojen sävyjä, korostaa kontrasteja. Jossakin sataa ja
pilvimuodostelmien lomassa näkyy sateenkaaren palasia. Maisemassa on kaikki
värit. Niin kuin lapsena kynälaatikossa.
Pohjoisen metsä on selväpiirteinen, aluskasvillisuutta on
vähemmän, aurinko valaisee sammaleisen maan, kirjailee varjoillaan. Tuntuu
kuin olisi väljempi hengittää, kuin taivastakin maan yllä paljon etelää enemmän.
Ja siellä ne ovat, risuaitoina juoksevat hongistoiset
harjanteet. Kemijoen jyrkät rantatöyräät, siintävä vesi. Ilta-auringon valot ja
varjot, varjoista esiin loikkaavat porot, sarvipäät kauneimmassa asussaan. Ja
taas tallentuvat kuvat vain mieleen, ei kameraan.
Kun päästään pohjoiseen, maailma saa rajat. Maailman reuna,
pannukakun laita on sinisistä sinisin viiva jossakin kaukaisuudessa. Reunalle
ovat jääneet tunturit.
”Kaikki liittyi tummaksi, ihanaksi uneksi, ja hiljainen riutumus miesten
povessa tuntui.”