Tänään saimme nostaa lipun salkoon. Sinivalkoisen Suomen lipun.
Saman lipun, jonka isäni osti Suomen itsenäisyyden 50. juhlavuoden kunniaksi tehdystä tarjouksesta. Oma talo ja piha oli vasta suunnitelmissa, mutta se, että pihalle tulisi lipputanko, oli selvä asia. Lipputanko tehtiin oman pihan puusta, huolellisesti viimeistellen ja maalaten. Hyvin ovat kestäneet.
Aikanaan lipputangon kylkeen naulattiin Sotainvalidien Veljesliiton kilpi Uhrin ansiosta lippu liehuu.
Sammatin kirkkomaalla kuuntelimme kirkonkelloja ja seurasimme, kuinka sankarihaudalle laskettiin kukat. Sytytimme kynttilän haudalle ja koruton muistohetki oli ohi. Hetkeä ennen kukkien laskemista saatiin sakea räntäkuuro, sitten taivas taas kirkastui.
Talvisodasta isäni tuli kotiin, jatkosodan loppuvaiheessa hän haavoittui ja pääsi siviiliin vasta sotasairaalasta, pitkän toipumisen jälkeen. Alimyllyn veljessarjasta Väinö Verner ei enää palannut kotiin, vaan kaatui Talvisodan loppuvaiheessa.
Työvuosiensa aikana isäni vastasi usein liputtamisesta. Valkoisen talon pihamaalla oli lipputanko ja siihen vedettiin sinivalkoinen, puhtaasta villasta tehty lippu, jonka peseminen oli taitolaji. Oman kodin lippu on dralonia, helpompi huoltaa, mutta samalla tavalla kauniin himmeäpintainen kuin vanha villalippu oli.
Suomen lippua ei saa nostaa tai laskea liian vauhdikkaasti, vetojen pitää olla tasaisia ja arvokkaita. Pienelle tytölle oli kunnia saada olla mukana, ottaa käsillään vastaan sinivalkoinen kankaan paljous. Aikanaan pieni tyttärenpoika on saanut samalla tavoin osallistua lipun nostamiseen ja laskemiseen, Papan kanssa.
Sodanjälkeisinä vuosina Kaatuneiden muistopäivän liputus toteutettiin vaiheittain: aamupäivällä lippu laskettiin suruasentoon, puolitankoon ja muutaman tunnin kuluttua takaisin täyteen korkeuteen. Liputtamisesta vastaavan oli oltava tarkkana, valvottava, että seremonia tehtiin tarkasti ja ajallaan. Uskon, että sekin oli kunniatehtävä.
Tänään vietettiin koruton muistohetki – toivottavasti myös muistohetki ilman koronaa. Uutiset maailmanlaajuisesta epidemiasta tuntuvat täyttävän kaikki kanavat. Ärhäkkä virus pakottaa hetkeksi luopumaan harrastuksista, viihteestä, matkoista, lomista.
Jäljellä on vielä kaikki välttämätön: toimiva ruokahuolto, puhtaus, terveydenhuolto, sähköinen viestintä… Ei tämä sotaa ole, vaikka jonkin verran poikkeuksellista. Virus voi riehua viikkoja, ehkä kuukausia, mutta eräänä päivänä elämä taas palaa uomiinsa, toivottavasti pienin tai kohtuullisin tappioin.
Jotain jää varmasti voiton puolellekin: luopuminen opettaa, mikä on oikeasti tärkeää ja välttämätöntä.
Talvisodan muistopäivänä voi muistella, miten sodan kokeneet ovat ankarista muistoistaan kertoneet. Kaikki ei ole ollut hyvää eikä helppoa, mutta tieto siitä, että vaikeuksista on selvitty, on antanut uskoa omiin voimiin.
2 kommenttia:
Omana aikanani otettiin tavaksi siunauksen yhteydessä laskea lippu aluksi puoleentankoon. Muistotilaisuuden alkajaisiksi lippu kohotettiin täyteen mittaamansa ikäänkuin merkkinä ylösnousemuksen voimasta.
Juuri näin toimitaan edelleenkin. Vainajan kodin lipputangossa lippu on puolessa tangossa, kunnes se siunaustilaisuuden päätyttyä nostetaan.
Mutta aikaisemmin noudatettu käytäntö, jolloin kaatuneiden muistopäivänä kaikki liput koko maassa laskettiin ja nostettiin, oli hankala. Kunnioittava se tietysti oli. Aika oli muistaakseni kello 10-12, mutta tämä on vain arvaus, ei tarkka tieto.
Lähetä kommentti