Jos haluat, että HÄN säilyy ikuisesti samana, ikuista hänet

Kirjoitan tapahtumista, jotka ovat jo tapahtuneet. 

Näyttelyistä, joista kaksi on jo suljettu. 

Valitan, olen kai uskotellut itselleni, etten ole aikaisemmin ehtinyt. 

Kaikki näyttelyt ovat olleet elämyksiä. 

Jos haluat, että HÄN säilyy 

ikuisesti samana, ikuista hänet

1.     Tee hänestä jumalatar, taruolento tai prinsessa

Sinebrychoffin Taidemuseo hemmotteli kävijöitä viime syksyn ja vuodenvaihteen aikaan  Renessanssin kaunottaret -näyttelyllä. Saksalainen mestari Lucas Cranach vanhempi (1472-1553) sai ensimmäisen yksityisnäyttelynsä Suomessa ja esillä oli kauniita naisia – jumalattaria, taruolentoja ja renessanssin prinsessoja. 

Suurimman huomion kohteena olivat maalaukset – näyttelyssä oli esillä myös grafiikkaa samoista aiheista. 

Alastomien kaunottarien katse on suora ja avoin. Ihana, hurskas Lucretia on kuvattu vain hetkeä ennen kuin neito terävällä tikarilla lävistää sydämensä, ilme on vakava. 

Venus – hänkin vain muutama koru verhonaan – hymyilee ujosti, asento tuo mieleen tanssiaskeleen, musiikki voi kohta alkaa. Venuksen seurana on Amor, pieni palleroinen poika. Kuvan aihe on Theokritoksen idyllistä. Amor on hunajavarkaissa ja mehiläiset pistävät arkaa ihoa. Lapsi ihmettelee, miten noin pienten eläinten pistot voivat olla niin kipeitä. Venus opettaa, että yhtä kipeitä haavoja voi Amor tehdä nuolillaan, sillä joskus rakkaus satuttaa. 

Saksilaiset prinsessat ovat pukeutuneet kauneimpiinsa, korut ja hiusverkon koristeet on kuvattu tarkkaan. Leningin jokainen poimu, kauniit kirjotut pinnat, kaikki kohdallaan. Taitava käsityöläinen voisi kuvan perusteella kopioida prinsessan asun, jos saisi yhtä hienoja kankaita. Katse on itsetietoinen, prinsessa suhtautuu katsojiin aatelisen pidättyväisyydellä. 

Lucas Cranach oli omana aikanaan suosittu ja arvostettu taiteilija. Hänen aikalaisiaan ja ystäviään olivat Albrecht Dürer ja Martin Luther, taiteilija oli tuttu vieras hoveissa. Kaunottarien lumovoima ei ole vuosisatojen kuluessakaan vähentynyt. 

Sinebrychoffin taidemuseon renessanssikaunottaret ovat jo matkustaneet muualle, näyttely on suljettu.  Helmikuussa alkaa uusi näyttely, Albert Edelfelt ja Romanovit. Taidemuseon yläkerrassa on kotimuseo, taiteen rakastajien upea koti. Joulun aikaan esillä oli juhlavia kattauksia. 

2.     Ikuista hänen hahmonsa siluettiin

Keravan taidemuseo Sinkka nosti valoon varjokuvat, siluetit. Sirkuskaupungin taidemuseon älykäs valinta, sillä siluetit on mielletty tivolihuvien jonkinlaiseksi alalajiksi – huvipuistokäynnin aikana pysähdyttiin varjokuvan leikkaajan pöydän ääreen ja tuloksena oli, ellei aina ihan näköinen, niin ainakin hyvin imarteleva muotokuva. 

Anu Kauhaniemen maalaama Karuselli - Pariisista. Myös keravalaisella Sariolan tivolilla on karuselleja. 

Sinkka esitteli siluetteja laajemmin kuin ennalta olisi ajatellut. Siksi harmittelen, miksi en tätä aikaisemmin ollut oivaltanut – taidenäyttelyjen suurkuluttajallekin tässä näyttelyssä olisi ollut tarjolla uutta ja mielenkiintoista.

Aineistot oli järjestetty kronologisesti, sisääntulokerros oli omistettu perinteisille silueteille, mukana oli keravalaisilta lainaksi saatuja siluetteja ja tämän taiteen uranuurtajien, Akseli Gallen-Kallelan ja Emil Cedercreutzin töitä. 

Randall Thurston, Somerville, Massachusetts, USA. 

Yläkerran moderni kuvamaailma oli tutkimusmatka mustavalkoiseen taiteeseen. Varjokuvia, mustan paperin taidokkaita leikkauksia. Heike Weberin paperista rakentama lehvästö, valoineen ja varjoineen. Katri Kuparisen suuria töitä, täynnä muistumia vanhan Perheraamatun kuvista, Gustave Dorén puupiirroksista. 

Heike Weber, Köln, Saksa.

Millainen elämys olikaan puupiirroksin kuvitettu Raamattu? Katri Kuparinen muistaa.

Alakerta on täynnä Elefantin hengitystä, Andreas Kocksin lavea leikkaus ei mahdu edes pieneen kameraan, valkoinen paperi harmaalla taustalla, valon leikki. 

Andreas Kocksin Elefantin hengitys ei mahtunut kuvaan kokonaan. 

Ja niin kuin Sinkassa aina, näyttelyluettelo oli ansiokas ja kiinnostava. Sitä on ollut ilo tutkailla vielä kotonakin.  

22.1.2020 avautuu Sinkan uusi näyttely, Olipa kerran. Aune Laaksosen Taidesäätiön kokoelmasta.  Tämä on siis ennakkotieto. 

Näyttely suljetaan 3.5.2020, sitä ennen pitää ehtiä. 

3.      Jos haluat, että kuva elää, ole todellinen, rehellinen, aito 

Näyttelykierroksen helmi tai sensaatio tai ikimuistoinen kohokohta on tietysti Ateneumin Helene Schjerfbeck -katselmus. Kaikki rakkaat, tutut muotokuvat, Toipilas, Tanssikengät, Purjehtija, kaikki. Kaikki ihanat maisemat ja miljööt, vanhan kirkon Ovi ja harmaasävyinen Leipomo, jossa tuoreen leivän kultainen väri. Melkein tunnet tuoksunkin. Kukat, hedelmäasetelmat, maisemat. Alkuperäisinä taideteoksina koskettavina ja ’oikeina’. 

Mestarista on kaikki jo sanottu, jokainen elämän vaihe kerrottu, maalauksia analysoitu, ainakin kaikki oleellinen. Jos jotain on jäänyt – olkoon, jääköön. Ytimessä ovat kuvat, jotka koskettavat sielua. Tinkimättömänä taiteena.

Ranskalainen maisema, varhainen versio ja myöhemmin maalattu toisinto. 

Lapsien seesteiset kuvat, kirkaskatseiset nuoret, elämänsä kauneinta aikaa elävät naiset, elegantit aikuiset daamit tarkkaan hahmotelluissa asuissaan, vanhat naiset, elämän merkitsemät. Näiden maalausten aiheena on elämän koko kaari. Nuoruus, pehmeän ihon aika, mutta myös vanhuuden kauneus, joka voi syntyä vain eletyn elämän jälkeen. Helene Schjerfbeck maalasi koko elämän. 

Näyttelyn mielenkiintoisin sali on tietysti se, johon on koottu taiteilijan omakuvia, kronologisesti järjestettynä. Nuoruuden heleys vaihtuu lähes värittömiin, säälimättömiin kuviin, joissa ikä ja väsyminen näkyy, riipaisevalla tavalla. Samalla, juuri näissä kuvissa on uhmaa ja rohkeutta. Helene Schjerfbeck ei tyytynyt ikuistamaan vain nuoruuden koskematonta kauneutta. 

Keskeneräinen omakuva, yksi koskettavimmista.

Pääsin – tai päädyin – Ateneumin kolmanteen kerrokseen lauantaina, puolen päivän aikaan. Yleisöä oli todella paljon, tasainen virta liikkui verkkaisin askelin kuvien ohi. Omia irtiottoja ei voinut olla, oli kierrettävä samaan tahtiin muiden kanssa. Mietin, voisiko joku uskonnollinen rituaali olla tämän tapahtuman kaltainen. Hiljainen, palvova, keskittyvä ihmisjoukko, toisilleen tuntemattomia, jokainen omaan kokemukseensa keskittyen. Helene Schjerfbeck yhdisti. 

Näyttely jatkuu vielä. 

Käykää katsomassa. Älkää vedotko siihen, ettei ole aikaa.  

Aikaa on, 26.1.2020 asti. 

PS. Sammatin kirkon alttaritaulun on maalannut Adolf von Becker. Sama taiteilija ja taiteilijoiden opettaja, joka yhtenä ensimmäisistä oivalsi Helene Schjerfbeckin lahjakkuuden ja tuki nuorta taiteilijaa. Kiitos siitä!  

Kuvat on otettu pienellä kameralla, ruuhkassa, ilman salamaa (tietysti), mutta ehkä niiden avulla voi löytää paremmat otokset taidekirjoista ja muista lähteistä. Etsimisen iloa ja onnea!