Elämä hyökyy maisemaan toukokuussa. Puiden vihreys on päivä
päivältä runsaampi, aamutuulen havisuttama. Kaihonkukkien sini on peittänyt
maan varjot ja kuivuneet lehdet.
Elämän hidas sykli on surullisten ja onnellisten päivien vuoroveden liikettä. Näinä valoisina päivinä sen huomaa. Sielu tavoittaa kohti
iloa.
 |
| Kuka on virkannut pienen liinan? Se vilkuttaa puhtoisena kuin valkoinen - perhonen, kukka, lintu, muisto? |
Surullisten aikojen muistot ovat tehneet pesää tupani
nurkkiin, ne varjostavat niitä ajatuksia, jotka haluan tallettaa. Vanhojen
esineiden varjot ovat kaivautuneet syvälle, jääneet tilaan. Eivät ne enää mitään
lämmitä, niistä saa luopua.
On astuttava oman varjonsa yli, jotta pääsisi eteenpäin. On
päästettävä irti niistä menneisyyden palasista, jotka ovat taakka ja hidaste.
 |
| 1960-luvun isoja kuvioita. Painotekniikka kehittyi, tätä kutsuttiin rohkeaksi. |
Me kiinnitämme elämyksemme tavaroihin. Eikä muistaminen kuitenkaan ole sidoksissa esineisiin, jos kosketus on hiipunut. Kaikki oleellinen pysyy kyllä tallessa. Kölnin tuomiokirkon pienoismalli, joka on paitsi pienoismalli, myös katastrofaalisen huono kynänteroitin, saa jäädä, koska se on pieni ja kompakti, mutta toisia matkamuistoja pidän kädessäni ehkä viimeisen kerran.
Kerään sylillisen valoverhoja ja vanhoja kankaita.
Kierrätyslaatikkoon, vaikka lopullisin osoite lienee jätevoimalan uuni. Päätän
olla ajattelematta liian pitkälle. Pesen pitsejä, tuuletan, pesen vanhoja
kankaita, mankeloin, hyväksyn, hylkään.
Teen inventaaria kuluneiden, haalistuneiden ja
haurastuneiden välillä, vaikka tiedän sen turhaksi: näille ei ole enää uutta
elämää minun luonani, jossain muualla ehkä. Joitakin asioita ei vain voi
tehdä virtaviivaisesti.
 |
| Maailma alkoi avautua. Pakkasin mekot ja esiliinat halpaan matkalaukkuun ja lähdin kesätöihin. Aikuisena ymmärsin, miksi äiti itki saattaessaan. |
Päivän työn jälkeen tyhjää on tullut pieni sopukka, pölyä on
joka puolella, vaikka olen tehnyt kaiken mahdollisen ulkona terassilla. Kaaos
ei taltu, vaan leviää.
Suljen oven ja jätän epäjärjestyksen
odottamaan. Kun avaan sen seuraavan kerran, minun on PAKKO. Hyvä.
2 kommenttia:
voi, että saat mielenkintoista, pohdiskelevaa tekstiä vaikka mistä! Kuten nyt tästä turhien tavaroiden poistamisesta. Pääsisinpä samaan, nyt en tarkoita kirjoittamista, vaan sitä poistourakkaa. Se on ollut kiusanani vuosia, vaan en vielä ole siihen päässyt käsiksi. En raaski, vaikka tiedän, että en minä eikä perilliseni tarvi 99 prosenttia omistamastani. Vaan lohduttaudun ja kerään rohkeutta lukemalla aina välillä miellyttäviä tekstejäsi...
Kiitos! En minäkään omassa urakassani ole kuin hiukan alkuvaiheessa. Mutta kunhan taas pääsen pölykasojeni kimppuun... Eikä kaikkia ihania muistoja saa heittää pois. Mutta loppuunkuluneet ikkunaverhot eivät ole perheen kuolematonta historiaa.
Lähetä kommentti