Maan antimet

Ne kypsyvät taas. Maan hedelmät, talven varalle talletettavaksi.

Värit ja valo, joita tarvitsemme syksyn tummina iltoina, talven sydämessä, kevään kalpeisiin päiviin asti.

Ihanat apilat pientareella, matarat ja muut. Karusta kamarasta ponnistava lämmin punainen. Talletan sen, tarvitsen näitä värejä vielä.

Karhean harmaat oksat, hauraat ja lujat. 

Koskettavat metsässä samoilevaa, tavoittavat anorakin lievettä, antavat tukea askelelle, ratisevat jalan alla. Kun tulen talvella takaisin, tuskin tapaamme. Kesemmällä taas. Koeta pysyä pystyssä!

Kirkkaat pisarat lehdillä, kaste tai sade. Taivaan heijastuksia jokaisessa pisarassa, lääkettä kauneuden janoon. Jokaisena päivänä.

Jylhä rakka, pirunpelto. Sammaleen harmaat kukat kiven pinnalla. Ikuinen reitti, jolla on ollut kulkijansa jo ennen ihmisten aikaa. Vaalimisen arvoinen.

Pieni tupa, harmaantunut. Vieläkö porot ajetaan aitaan täällä, vieläkö vietetään ettone harmaiden hirsien suojassa, kamiinatulilla. Joku on jättänyt penkille taljan… 

Kelin aikana lumi yltää lähes laipioon asti, kun hiihdän ohi, en ehkä edes huomaa.

Tupasvillat, valkeat tuulessa, jänkhän ja korven rajan valkoiset viitat.

Hilla, lakka, valokki, muurain, metsän kuningattarella on monta nimeä. Sato on kohta kypsä, vielä muutama valoisa päivä. Päivänpaisteisen polun valo. Suo pitää kulkijan nöyränä, tuskin saan pohjaakaan peittoon.

Tasaiseksi nurmeksi muuttunut rantaniitty, puistoksi parturoitu metsä. Maa, joka kasvaa väyliä, lippuja, tiiauksia. Kahvilan tytön ystävällinen hymy ja iloinen rupattelu. Maa, joka kasvaa työtä ja uusia mahdollisuuksia. Tutun tunturin kupeessa, tutussa tuulessa. Täällä on tilaa kaikille.