Minulla on oma ylpeyteni. Sitä hyvin tavallista lajia.
Minä en haluaisi, että minun ylpeydestäni ja yksityisimmistä
asioistani keskusteltaisiin julkisesti tai ”avoimesti”. Se on minun juttuni, ei muiden.
Kun minä olin pieni, meidän luokalla oli tyttö, jonka
kirjoitus oli kauheaa töhryä. Se oppi kyllä, mutta minä en tiedä, oppiko se
tyttö ikinä esimerkiksi virkkaamaan tai neulomaan. Opettaja sanoi, että sen
pitää antaa töhrätä, kun nykyään kuulemma ei saa enää poisopettaa vasenkätistä.
Sille voi tulla puhevika. Vanhoina hyvinä aikoina se olisi pantu ruotuun.
Entisaikaan aikuiset kyllä saattoivat puhua seksistä ja
muusta sellaisesta, mutta ne kuiskailivat ja vihjailivat tai olivat hiljaa.
Sillä oli puolensa. Yksityisyyttä kunnioitettiin.
Helppoa ei ollut, kun joskus tihkui julki, että se ja se
hakkaa vaimoansa tai kiusaa lapsiansa ja ryyppää perheen rahat.
Turvalliseen
kotiin ja vakaisiin ihmissuhteisiin kaikilla on oikeus. Kotietsintöjä ja
tarkastuksia saa tehdä vain poliisi ja sekin luvan perästä. Hyvä niin.
Minä olen tehnyt työtä kaikenlaisten ihmisten kanssa ja
meillä on sujunut ihan hyvin, vaikka yksityiselämässä on oltu erilaisia. Minä olen ylpeä kaikista kavereistani.
Puhutaan jo välillä jotain muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti