sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Pohjakosketuksia


Jos olisin valinnut otsikkoni jenkkimaan bisnesoppaiden mukaan, viesti kuuluisi varmaan näin: tee työtäs laulellen, hyräily voi ehkä joskus riittää, ainakaan älä lakkaa hymyilemästä.

Jokaviikkoinen positiivisuusannos korostaa venymistä, jaksamista, hymyilemistä ja hyvää todistusta lähimmäisestä. Eikä ole pahitteeksi, jos siinä samalla voi fiksusti innovoida, uudistaa työtään ja tehdä itseään positiivisesti tykö. Viisi sanaa, joita ei koskaan saa sanoa, kolme sääntöä, joita ei pidä unohtaa, kymmenen kultaista ohjetta.

Konsulttisedät tietävät ja jakavat tietoaan. Jos olet aina raikas, rakastettava ja raadat muita enemmän… kukapa tietää. Eräänä aamuna heräät ja olet konsernin kallispalkkaisin johtaja. Ihanuutesi on huomattu, taitosi tunnustettu ja niin edelleen. Ja niin he elivät elämänsä onnellisina, hymykramppi kasvoillaan hamaan loppuun asti elleivät sitä ennen kuolleet tai simahtaneet äkilliseen burnoutiin.

Arki antaa toisenlaisia pohjakosketuksia

Muistatteko pikkupomon? Sen, jolla oli KIIRE. Aina niin kiire. Joskus teki mieli vaihtaa kadun toiselle puolelle, kun konttoripäällikkö porhalsi terhakassa etukenossa kokouksesta toiseen. Jos osuit kohdalle, saatoit saada varttitunnin esitelmän siitä, miten herralla itsellään oli niin kiire, niin kiire, taaskin ja tänäänkin – ei sekuntiakaan aikaa… Miten tavallisen arkisen kiireen voikin niin hekumallisen monisanaisesti kuvata ja kokea? Ja miten jostain aina löytyi aikaa sen kertomiseen?

Kuka uskoo, että jonkun erilaisen asian osaajana voisit täydentää oman yksikkönsä osaamistasoa. Eihän tuollaisen toisintaitajan tekemisiä voi kontrolloida? Mistä se oikeasti tietää? Jos se osaa jotain muuta kieltä kuin huonoa englantia, kuka pystyy valvomaan, että se puhuu oikeasta asiasta? Onko se ihan vaan ilkeyksissään opetellut muita juttuja kuin muut ihmiset? Vähitellen sitä alkaa oivaltaa, että ongelma ei ehkä olekaan osaajan osaaminen, vaan työtoverin heikko itsetunto. Onko siihen lääkettä?

Muistatko kollegan, jonka muisti jäi edelliseen työpaikkaan? Siellä tehtiin näin, miksi täällä ei tehdä samoin. Siellä kyllä osattiin hoitaa, tehdä, palkita – miksi et sitten mene takaisin.
Kaikilla muistin vangeilla on elinkautinen. Kun muistin jättiläiset laskeutuvat keinutuoli-ikään, he purkavat aktiivisuutensa, katkeruutensa ja kaikkitietävyytensä yhdistysten hallituksiin. Eikä muisti lopu eikä pomo pääse pomotuksestaan. Ennen meillä aina… Miksi mitään muuta tehtäisiin nykyäänkään – miksi muuten kukaan ei ole kiinnostunut näin mukavasta vapaaehtoistyöstä…

Nerous voi olla hyvin selektiivistä. Ei kuulu minun tehtäviini. Ei kuulu minulle. Ei näissä palkkaluokissa, ei kiitos. Jos se on tärkeää, mikset hoida itse. Sitä paitsi minun esimieheni on MM, ei siis NN.

Siinä ajassa, jonka spesialisti käyttää reviirinsä ja ainutlaatuisuutensa puolustamiseen, tyhmempi olisi hoitanut joutavan pikkuhomman pois päiväjärjestyksestä. Eihän se minulle kuulu, mutta kun se ei oikeasti ole mistään  poiskaan. Normaali asioiden hoitaminen ei valitettavasti aina ole hohdokasta, joskus se on silkkaa työtä, silkkoa sisältä.

Arjen pohjakosketuksista huomaa kasvaneensa aikuiseksi. Ei ole alaa tai ammattiryhmää, joka ei niistä kärsisi eikä paikkaa, jossa niistä pääsisi kokonaan eroon. Ei niin kauan, kuin asioita tekevät ihmiset. Laiskat, lahjattomat, loistavat, leijonat ja kyyhkyset. Ne, jotka aina tienneet, että äidin esiliinan alla on turvallista. En minä, mutta kun nuo muut. Kuka korjaisi peilin, siinä on vikaa.

Oikeilla ohjeilla pysyy pinnalla, vai pysyykö?

Todella menestyvät ja vaikutusvaltaiset ihmiset eivät koskaan tee näin tai sano noin tai valitse väärin. Heidän takaraivossaan takoa nalkuttavat viisi sääntöä, kaksitoista ohjetta ja kymmenen kieltoa. He pukeutuvat oikein, syövät hallitusti, osaavat olla empaattisia, sympaattisia. Heillä on menestyvä puoliso, kaunis koti, kohtuullinen golftasoitus, kauniit lapset, jotka tietävät, kuinka saa ja kuinka ei saa. Elämä hymyilee.

Konsulttisetien ohjeet ja esimerkit ovat iltasatuja aikuisille, illuusio paremmasta elämästä, jonka totuudellisuuden saa kyseenalaistaa. Vaikka joku nämä sadut totena julkaisisi.

Satuolennot eivät koskaan karauta kiville. Ei ikinä.

Oletko oman elämäsi Barbie? Tiedätkö, Ken olet?
Ehkä elämä satuolentona ei edes olisi hauskempaa.


Otsikkokuvassa kanavan portteja Reininmaalta. Jotta pohjakosketuksia ei tulisi, tarvittiin monimutkaista tekniikkaa. 

Ei kommentteja: