Pääsiäisaamun valo

Satelee hiljaisia lumihiutaleita. Hetken maa oli valkoinen, nyt lumi on jo sulamassa. Tulppaanien lehdet nousevat nurmikon pinnasta, tummina, terävinä. Kestää vielä, ennen kuin niistä tulee kukkia, mutta takatalvea ne uhmaavat.

Maisema on paljas, pelkistetty. Maan kumpuileva rytmi pääsee oikeuksiinsa, kun puiden lehdet ja muu kasvusto ei vielä korista kuvaa.

Huhtikuun kevyt lumisade on hiljainen. Se ei rummuta kattoa eikä iskeydy ikkunoiden sadepelteihin. Se putoaa, kevyenä ja kauniina.

Pääsiäisaamun aurinko on jo korkealla, pilvien takana.

Tällaisena aamuna muistan yhtä matkoista tuntemattomien kanssa.

Elettiin Lapin alkavaa kesää. Aurinko oli korkealla, vaikka iltapäivä oli jo pitkällä, pilvisen päivän valo kuin maitolasia. Maisema oli harmaa, lumi oli sulanut vauhdilla ja jättänyt tienpientareen kulottuneeseen ruohoon harmaan pölyn. Kuivat korret olivat lumen alla taipuneet alakuloiseen asentoon. Maan pinta oli vielä tyhjä, uutta vehreyttä ei ollut. Luonto veti henkeä, oli hetken hiljaisuus talven ja kesän rajakohdassa. 

Joku matkalaisista koputti olkapäälle ja kysyi, kuinka jaksan elää tässä kauheassa köyhyydessä.

Köyhyydessä? Miksi juuri tämä hetki tuntui tuntemattomasta ihmisestä köyhältä?

Tuntuiko harmauden, paljaan maan ja taivaan kohtaaminen köyhältä?

Vastasin jotain. Yllätettynä, ehkä huonosti valituin sanoin.

Se, että on olemassa neljä vuodenaikaa, jonkun laskutavan mukaan jopa kahdeksan vuodenaikaa, ei ole ainakaan köyhyyttä.

Pääsiäisaamun valo on enne keväästä, kesästä. Hiljainen lumisade sulaa ja kastelee maan. Kohta on kirkkaan ja keltaisen kevään kultainen hetki.