Tasa-arvoinen avioliittolaki toteutui.
Kun naisparien ja miesparien oikeuksista on keskusteltu,
mallina ja mittana ovat olleet heteroparit – ne norminmukaiset, hyvät ja
oikeat.
Samaan aikaan toisaalla: liian moni tuttu on kertonut eroavansa,
eronneensa, ajautuneensa erilleen. Perheet, joissa kaikki on vieraan mielestä
kohdallaan, hajoavat. Hyvät, oppikirjan mukaiset ja esikuvalliset heteroperheet
säröilevät ja kipuilevat. Julkisivu on kunnossa, kunnes se romahtaa.
Tuskin näillä tasa-arvoisilla sen helpompaa on. Mutta ennen
suhteen virallistamista ja vahvistamista pari on kokenut niin monta
ennakkoluuloista ja suvaitsematonta kommenttia, niin monta epäkohteliasta
kysymystä ja katsetta, että suhteen vahvuus taatusti on punnittu. Solmitaanko
tasa-arvoiset liitot pitemmän harkinnan ja suurempien ulkoisten paineiden
jälkeen? Tasa-arvoiset liitot voivat tietysti hajota siinä missä muutkin liitot,
tuskin nekään ikuisia ovat. Mutta ovatko ne harkitumpia?
Pitäisikö heteroliittoon pyrkivienkin joutua perustelemaan
ja vakuuttelemaan, että tosissaan ovat ja että rakkautta on varmasti riittävän
monta yksikköä? Pitäisikö avioon aikova heteropari karkaista ja koeponnistaa
tietyllä määrällä nurjia katseita ja kalseita kommentteja, ennen kuin naimalupa
heltiäisi? Olisivatko liitot silloin harkitumpia, lujempia?
Aikuisten ihmisten rakkaus on aikuisten ihmisten välinen
asia. Sukupuoleen katsomatta. Heteroliittojen sänkykamarisalaisuudet ovat yhtä
yksityisiä kuin muidenkin liittojen. Joskus salaisinta on se, että salaisuuksia
ei ehkä olekaan.
Mihin ihminen toisessa ihmisessä rakastuu, millaisia
piirteitä oppii rakastamaan? Mikä on se tunteiden kudelma, josta ei pääse enää
irti? Huumorintaju, äly, kauneus, tapa liikkua ja puhua? Yhteinen kokemuspohja
vai uuden, ennen kokemattoman viehätys? Erilaisuuden ja samanlaisuuden
tasapaino. Kuinka suuri rooli tässä kaikessa on sukupuolella ja kuinka suuri
muulla yhteenkuuluvaisuudella? Mikä osa ihmisten välisestä kemiasta on se, jota
lakien ja säädösten avulla on mahdollista säädellä?
Vanhanaikaisena ihmisenä kannan huolta lapsista. Kaikenlaisissa
liitoissa. Se, millaisia aikuisia on perheessä, ei ole ehkä sittenkään niin
ratkaisevaa kuin se, että aikuiset ovat luotettavia ja lujia. Niin lujia, että
pystyvät ottamaan vastaan elämän kapeikot, vastoinkäymiset ja kaikkien uhmakausien
kuohunnat.
Meidän suuriin ikäluokkiin kuuluvien kotitaustat ovat olleet
keskenään paljon samanlaisempia kuin nykyisten perheiden. Kodit olivat
vaatimattomia tai vielä vaatimattomampia, karumpia kuin nykyään. Silti, harva
kai joutui kotiaan häpeämään. Avioeroja oli vähemmän, salatun kivun ja epäsovun
määrää en tosin uskalla arvailla. Usein pysyttiin yhdessä lasten takia. Että
lapsilla olisi hyvä.
Tässä maailmassa tarvitaan koteja, jotka ovat kuin linna.
Sellainen linna, jossa lujat seinät kestävät kaikki myrskyt ja jossa on
turvallista olla, kasvaa ja ottaa askelia ulos maailmaan. Koteja, joissa on
vakautta ja vapautta oikeassa suhteessa. Vanhempia, jotka uskaltavat hyväksyä
sen, että vanhemmuus on vanhemmallekin kasvattava kokemus. Lopullinen
aikuistuminen.
Haluaisin, toivoisin, tahtoisin että keskustelu
tasa-arvoisista liitoista hiljenisi. Haluaisin, että alettaisiin keskustella ja
toimia lapsenarvoisten liittojen puolesta.
2 kommenttia:
Asia josta kirjoitat olisi pitemmän pohdiskelun paikka. Jotakin on myös itse koettua, jopa kahdessa sukupolvessa.nyt mielipiteeseeni ja vastaukseeni tämä ruutu on liian pieni.
Lapsen etu voi joskus olla ero, eikä eläminen helvetillisessä perheessä, jossa kulisseja pidetään yllä "lasten ehdoilla."
Näin ajattelee keuhkokuumeesta toipuva
-vivian-
Oikeassa olet - pohdintaa suuntaan ja toiseen tarvitaan. Ja joku ero on ollut hyvä, joku toinen tarpeeton.
Haluaisin, että liitoista puhuttaessa puhuttaisiin enemmän lapsista eikä aina vain aikuisista.
Lähetä kommentti