Vuoksi ja luode, ajatusten vuorovedet

Illalla ennen unta pohdin erilaisia kohtaamisia. 

Mieleen nousi muistikuvia ja muuan tunne kaukaa opiskeluvuosilta. 

 

Olin kesätöissä Pohjanmeren rannalla, hiekkaisella, tuulisella saarella. Siellä satoi, paistoi, tuuli, myrskysi tai oli suloinen, lempeä tyven – joskus kaikki säät saman vuorokauden aikana. Elämää säätelivät kuun kiertoa seuraavat nousu- ja laskuvedet. Vuoroveden vaiheista kertova kalenteri oli paikallisille asukkaille almanakkaa tärkeämpi elämän opas, sitä seurasivat lomalaisetkin. 

 

Meri löi saaren pohjoiseen rantaan vahvoina aaltoina. Nousuveden aikaan virtaus kävi rajuna rantaan. Uimaliikkeitä saattoi olla vaikea tehdä, mutta kun uskalsi aaltoihin, sai virkistävän, suolaisen kylvyn. Vesi oli viileää, mutta pyörteissä liikkuessa veri alkoi kiertää. Iholle jäi suolakerros, se oli suihkutettava pois. 

        Laskuveden aikaan pintavesi tuli hiekalle matalammin kuohuin, viattoman näköisenä, mutta pinnan alla väijyi voimakas virtaus, joka vei pohjalle ja syvänteisiin. Sinä kesänä koulupoika jäi virtauksen vangiksi. Uiminen oli kielletty – mutta pieni Peter oli uhmannut kieltoja, surullisin seurauksin. Hyvävoimaiselle aikuisellekin laskuvesi saattoi olla vaarallinen, sitä osattiin varoa.  

 

Saaret olivat aikojen saatossa kasvaneet irti mantereesta, tuuli ja vesi olivat muovanneet hiekkaa. Vieläkin ankarat syysmyrskyt saattavat siirtää dyynejä, rikkoa rakenteita. Saarten ja mantereen välillä on matalan veden alue, suojassa ankarimmilta tuulilta. Laskuvesi paljastaa rannikon tuntumassa meren pohjan, sen kasvit ja eläimet, kavala pohjavirta vaanii saarten toisella puolelle. 

 

Minulla ei ole enää käyttökelpoisia kuvia siitä kesästä, vain muistikuvat. Vaalin niitä. 

On ihmisiä, joiden kohtaaminen on kuin kuohuvaan mereen astuisi. Keskustelun laineet lyövät korkealle, vahvat mielipiteet sinkoilevat. Repliikit ravistelevat ajatuksia, mielipiteet sekoittavat niitä. Kuviot järjestyvät uudelleen. On pidettävä puolensa, otettava omien ajatusten kanssa tukeva asento. Pidettävä oikeiksi tietämiään ajatuksia pystyssä, selviydyttävä. 

 

Jälkeenpäin tietää taas eläneensä. Aivomyrsky on nostanut ajatukset pintaan, eloon. Kannat ovat vahvistuneet, mielipiteet testattu. Tietää ja tuntee olevansa voimissaan. Mieleltään villi ja raisu radikaali, uhmaikäinen, vaikka hiuksissa on harmaita raitoja ja kasvoissa juonteita.  

 

Ei ole tärkeää, ollaanko aina samaa mieltä. Tärkeää on, että osataan olla rakentavasti eri mieltä, tuulettaa ajatuksia. Tasapaksu, tapahtumaton, loputtomasti myötäilevä latteuksien vaihto, voisiko sellainen virkistää? Draamaa ei synny, jos henkilössä ei ole särmää, mutta särmikäs persoona ei aina ole helpoin mahdollinen kumppani. 

 

Milloin sielun valtaa laskuvesi? Milloin pohjavirta alkaa viedä ajatuksia tummiin syövereihin: minua ei kiinnosta, en tiedä enkä haluakaan tietää, tiedän tarpeeksi, enää en tahdo. Tai toisin sanoen: kyllä minä tämän tiedän, älä yritä edes. En jaksa innostua, tätä samaa kaikki. 

 

Maailmassa, jossa kaikki on arvaamatonta ja ennakoimattomassa liikkeessä, ei kukaan varmuudella voi tietää, missä pohjavirrat ovat ja minne ne vievät. Väärän tiedon, valheiden, pahansuopaisten ajatusten pohjavirrat. Tekee mieli kääntää selkänsä ja käpertyä, sillä pohjavirrat voivat viedä mukanaan, vahvimmankin. Myös sen, joka mielestään osaa varoa. 

 

Mietin välillä, pitääkö aina jaksaa kiinnostua, lukea ja kuunnella. Onko viisasta mennä kaikkeen mukaan, yrittää. Yrittää ymmärtää ja selvittää maailmaa itselleen lukemalla, kuuntelemalla, katselemalla. Tehdä parhaansa, vaikka kaikkea tietoa ei koskaan pysty täysin omaksumaan. Jonkinlaista taistelua se ehkä sittenkin on. Pohjavirtaa vastaan. 

 

Kun myrsky nousee, sitä vastaan on taisteltava. Luotettava siihen, että on korkeampi voima ja siinä turva. Pyydettävä apua, kun virta vie syvyyksiin. Luotettava, suuremman käden suojaan. 

 

Voimia. 

Kuvat ovat kotirannoilta, syksyn tunnelmia. 

Tätä se taas on

 

Tämä tunne on déjà-vu. Harvoin olen tuntenut itseni näin paljon pula-ajan lapseksi, energiakriisin aikalaiseksi, laman kansalaiseksi. 

 

Pula-aika ja jälleenrakennuksen aika ei tosin ollut ankeaa, ei ainakaan lapsille. Se oli kaikille samanlaista: yhtä lailla resupekkoja oltiin, rikkaat ja köyhät. Kaikkea ei aina saanut, kukaan ei saanut. Tyydyttiin siihen, mitä oli. 

    Se, mitä oli ja mitä sai, oli arvokasta. Jokaisesta uudesta esineestä osasi myös iloita ja kauniisti kiittää. Vähitellen elämä vaurastui, hitaasti. 

     Pula-aika oli kädentaitojen aikaa. Tehtiin itse, korjattiin, uudistettiin, joskus oli uuttakin työn alla. Kukaan ei sanonut, että ostamalla saa helpommin, sillä aina ei voinut ostaa. Ja jos jotain kaupassa oli, hinta oli korkea. Piti säästää, säästää, säästää. 

      Säästäminen jäi päälle.

     

Oliko energiakriisi seuraava pula-aika? 

     Sähkön ja polttoaineiden hinta nousi pilviin ja taas kehotettiin nuukailemaan. Sammuttamaan turhia valoja, alentamaan lämpötilaa, pesemään täysiä koneellisia. Suomi oli vaurastunut ja mekin vähän siinä mukana. Ikiomassa perheessänikin oli jo joitakin kodinkoneita, nyt piti ohjeiden mukaan järkeistää niiden käyttöä. Kodinkoneet olivat yksinkertaisempia, niiden käyttö oli suoraviivaisempaa.  

      Viranomaiset antoivat kuluttajille säästöohjeita. Jotkut säästötoimet olivat pakollisia, niitä oli kuuliaisen kansalaisen tarkkaan noudatettava. Ohjeet ja säännöt kertoivat myös siitä, ettei päättäjillä aina ollut käsitystä siitä, mitä tavallisen ihmisen elämä on. Ehkä meihin, kunnon arkisuomalaisiin ei oikein uskallettu luottaakaan.    

      Energiakriisi oli selitys ja veruke vaikka minkälaisille toimenpiteille. Elämä jämähti, hetkeksi kaikki kehitys pysähtyi. 

      Energiakriisin jälkeen elämä vähitellen liukui takaisin uomiinsa. Tuli uusi normaali, johon sopeuduttiin. Säästettiin, säästettiin. Joka ei ollut aikaisemmin oppinut, oppi nyt. Olisiko järkevä, rohkea kulutus saanut pyörät nopeammin vauhtiin? Säästämisen vastakohta on tulojen kasvattaminen. 

      Nuukailu jäi päälle. 

1990-luvun lama taisi olla seuraava? Vai oliko se joku niistä pörssiromahduksista? Vai oliko se joku muu vastoinkäyminen, kulkutauti, epidemia, pandemia?

       Mitä sähköisemmäksi uutisvirta muuttuu, sitä ankarammin ja tiuhemmin kaikenlaiset kriisit meitä uhkaavat. Sillä vain todella raju shokki kerää tarvittavan määrän klikkauksia. 

       Parempi siis varmuuden vuoksi pihistellä. 

 

Tilanne on nytkin ankara ja uhkakuvat todellisia. Energiasta tulee pula ja vaikka ei tulisikaan, kaikki hinnat nousevat, sillä välilliset kustannukset kertyvät kaikkialla. Valtio ottaa velkaa ja yrittää tukea. Kuinka pitkä muisti äänestäjillä on? 

      Kuluttaminen pelkistyy välttämättömään: kun hinnat nousevat, muuhun ei edes ole varaa. Kuluttajan pitää olla loputtoman hintatietoinen, valistunut, tiedostava, ahkera, nokkela. Sillä taas me säästämme, vaikka aina ei edes tiedä, mikä säästäminen oikeasti on taloudellista. Säästäminen on taas ajankohtaista ja neuvojia riittää. 

Vanhoista konsteista voisi olla apua, vaikka niitä neuvoja enää harvemmin kuulee. Kun tupa viileni, kiskottiin villasukat jalkaan ja puettiin toinen villapaita. Jos makuuhuoneessa oli koleaa, otettiin toinen peitto avuksi ja käperryttiin lähekkäin. 

      Lisättiin puita pesään ja keitettiin soppaa kellarin antimista. Parsittiin ja paikattiin. 

      Eläkeläismummo ei enää pysy ajan tasalla. Nuukailu on jatkuva olotila, eikä se hetkeen taida unohtuakaan. Parempi olla varovainen ja kituuttaa, ihan jo varmuuden vuoksi. 

       Säästäminen, niin juuri... tätä se taas on. 

 

 

KIELIOPPIA JA SANASTOJA

 

Puhuimme lyhyistä ja pitkistä kielistä. Siis siitä, millaista kieliohjelmaa itse kullakin oli koulussa ollut. Havaintomateriaalina oli vanha kouluvihko. 

 

Viisas lukija ymmärtää, että muistelimme ystäväni kanssa aikaa, jolloin kielten opetus tavoitti vain oppikoululaiset. Lukija hoksaa myös, että seitsemäskymmenes syntymäpäivä on meille keskustelijoille kaukaista historiaa.

Odotappas, kun tulet tähän ikään! 

 

Mahdollisuus oppia vieraita kieliä oli yksi perusteluista sille, että neljännen luokan kevätjuhlan jälkeen puin päälleni vaaleankeltaisen kesämekon ja lähdin pääsykokeisiin. Perusteluja oli muitakin, sillä oppikoulu oli perheelle iso juttu, myös taloudellisesti. 

Kokeista en muista niin paljon, piti kirjoittaa ja laskea. Kun hyväksyttyjen nimet teipattiin yhteiskoulun lasioveen, olin listalla!  Äitiä taisi vähän jännittää lukukausimaksuja ja muita kustannuksia, mutta niistä selvittiin. 

 

Kun oppikoulu alkoi, alkoi myös kielten opiskelu. Ensin ruotsi, toinen kotimainen. Sitten saksa tai englanti, jossain koulussa jopa ranska, näin kerrottiin. 

Kieliä lukea paukutettiin koko keskikoulun ajan. Sitten siirryttiin lukioon ja valikoima monipuolistui. Lyhyt englanti pitkän saksan kaveriksi, vaihtoehtoisesti lyhyt saksa pitkän englannin kylkeen, kielilinjalaisille vielä latinaa tai ranskaa, joskus myös venäjää. Lyhyitä ja mikrolyhyitä kieliä. 

 

En edelleenkään tiedä, mitä opetuksen suunnittelijat olivat oppikoulun kieliohjelmaa suunnitellessaan ajatelleet. Mitä meistä piti tulla? Tarvitsiko sodanjälkeinen tasavalta tiedemiehiä ja oppineita naisia, opettajia, lääkäreitä, insinöörejä? Epäkäytännöllisiä haaveilijoita, esoteerisen runouden suomentajia? Kansainvälistä uraa ei ehkä edes osattu ajatella vaihtoehtona. 

Tavoitteita en siinä touhussa tarkkaan osannut edes ajatella, yritin vain selviytyä kieliopin sokkeloista ja sanastoista. Pitkää kieltä pitkän kaavan mukaan, tarkasti, aikanaan lyhyttä samalla tieteellisellä asenteella, vaikka kaikkia hienouksia ei ehkä ehditty. 

 

Yhtään sellaista ihmistä, joka olisi puhunut äidinkielenään muuta kuin suomea, en lapsena tuntenut. Hienot rouvat puhuivat joskus keskenään ruotsia, kun halusivat, ettei palvelusväki ymmärrä, eikä niitä puheita muutenkaan sopinut kuunnella. Ruotsi oli Sisä-Suomessa salakieli. 

 

Joskus tehtaan insinööri lähti messuille Eurooppaan, otti mukaansa sanakirjan ja viritti kameraan musta-valkoisen filmirullan. Myöhemmin saatiin diafilmiäkin. Matkustaminen oli niin harvinaista herkkua, että insinööri kirjoitti matkakokemuksistaan seikkaperäisen kertomuksen yhtiön henkilöstölehteen. 

 

Tavallisten ihmisten lomamatkat olivat vaatimattomia sukulointeja. Kun autokanta 1960-luvun puolivälissä alkoi kasvaa, perheeseen hankittiin pikkuauto (isompaan ei ollut varaa), pakattiin jokainen kolo varusteita täyteen ja huristeltiin hiekkateitä setien ja serkkujen luo, majoituttiin vinttiin muhkuraisille flokkipatjoille, vanhan viltin alle. Hotelliin ei ollut varaa eikä uskallusta, korkeintaan soputelttaan tai retkeilymajaan. Ruotsissa käytiin, kansipaikoilla, laivalla kääntymässä, sataman liepeillä maata tavoitellen. 

Ulkomaiden valloituksesta tuskin edes osattiin haaveilla, ennen keihäsmatkojen aikaa. Kun tehtaan keittäjä oli tehnyt ensimmäisen etelänmatkansa, hän sai kertoa siitä kaiken, kaikille. Joku kysyi, missä siellä oikein nukuttiin. Että oikein hotellissa, eikös se ollut kamalan kallista? 

 

Ehkä opetuksen suunnittelijat eivät osanneet kuvitella, mihin tavallinen koululainen vierasta kieltä tarvitsisi, tarvitsisiko ollenkaan – ellei sitten kirjojen tai muiden aineistojen lukemiseen, kirjeenvaihtokavereilla kirjoittamiseen. Ja jos puhetta vaativa tilanne vastaan tulisi, olisi kai kaikkein tärkeintä, että oppilas osaisi sanoa sanottavansa virheettömästi, kielioppi piti hallita. Ääntäminenkin oli vähemmän tärkeää. Vai oliko ylioppilastutkinto ainoa päämäärä? 

Paljon myöhemmin tajusin, että kuuden pisteen virheet olivat yleensä niitä, jotka kaikkein vähiten haittaisivat viestin ymmärtämistä. 

 

Me koimme muutoksen. Uskomattoman, hiukan pelottavankin. Ja kun ikää oli riittävästi, kun maailma alkoi olla auki, me lähdimme. Piikomaan, hotellihuoneita siivoamaan, tiskaamaan, sairaalaan apulaisiksi. Kesämekot ja sandaalit halvassa matkalaukussa, pää täynnä unelmia ja haaveita. Vanhemmat huolestuivat, mutta se ei estänyt lähtemästä. 

 

Joskus eksyttiin, joskus sählättiin, mutta perille tultiin. Opittiin tervehtimään, hoitamaan asioita, puhumaan, pitämään hauskaa. Koti oli kaukana, kotiin ei voinut soittaa, äärimmäisessä hädässä ehkä sähköttää, kirjoittaminen ja korttien lähettäminen sentään onnistui. Oli selvittävä ja kyllähän me selvisimme. Olivatko ne tienneet sen? 

 

Maailma oli vielä viaton ja turvallinen. Pieni olut oli huumeista vahvimpia. Taskuvarkaita piti varoa, mutta tyrmäystippoja ei mainittu missään. Naiivi katse ja vaatimaton olemus herättivät sympatiaa, ei katalia taka-ajatuksia. 

 

Silti, olisivat ne koulussa voineet jonkun arkisen repliikinkin opettaa. Ulkomailla ei kovin luontevasti pärjää, jos osaa sanoa ’minulla on mustepullo’, kun pitää saada juotavaa tai syötävää. Ei, vaikka olisi osannut lausua sanat mahdollisimman virheettömästi. Jos lyhyen kielen tarkoitus olisi ollut auttaa selviämään arkisista tilanteista – olisiko muutama perusfraasi kannattanut opettaa? 

 

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että ensimmäinen kesä ulkomailla oli ratkaiseva: kun oli pakko puhua, oppi puhumaan, unohtamaan kielioppivirheiden pelon, oppi huomaamaan sanonnan ja tervehdykset. Sen jälkeen oli helpompi yrittää. Vähitellen puhuminen ja ymmärtäminen alkoi sujua. Vaikka hiukan eksyisi sanoissaan, maailma ei siihen kaadu. 

 

Me koimme ja näimme, millaista muualla oli, mutta oivalsimme myös, mikä kotona oli paremmin. Aika moni asia, sittenkin. 

 

Pitkästä kielestä tuli aikanaan ensimmäinen kansainvälinen työkieli, kakkoskieli jäi vähemmälle, kolmas, ultralyhyt, muuttui vähitellen yhä tärkeämmäksi ja ajoi vähitellen muiden ohi. Puhumisesta tuli arkea. 

 

Eläkeläisparlamentti totesi, että kaikki kunnossa. 

Hyvin meidän kävi. Kaikesta huolimatta. 

 

Pitäisikö tämän ajan lasten mahdollisuuksista olla kateellisia? He kuulevat vieraita kieliä jo pienenä. Matkustaminen ei ole enää mikään utopistinen, vieras asia. 

Yhteydenpito kotiin ja kavereihin ei ole sidottu rajoihin tai kalliisiin maksuihin. Koulussakin on oppilaita, joiden ensimmäinen kieli ei ole suomi, vaan joku ihan muu. Se, että pääsee luontevasti kokeilemaan taitojaan, alentanee puhumisen kynnystä. 

 

Väittävät, että pienet kielet katoavat. Oikein lyhyet kielikurssit ovat monelta mielestä kadonneet. Pelätään, että oma kieli rapautuu, kun puheesta kaikkialla maailmassa tulee anglismeilla ryyditettyä puuroa. Suuret kielet jyräävät pienempiä? 

Toisten kielien osaaminen ei sellaisenaan merkitse äidinkielen tappiota. Jos äidinkieltä ei arvosteta, heikoilla ollaan. Opetetaanko koulussa enää oman kielen ja kulttuurin kunnioitusta? 

 

Koulustakin on jotain tarttunut mieleen: ’Jag har fått Vapensmeden, vilken intressant bok jag har länge önskat mig’.  ’Die Axt, die Bank, die Braut, die Brust…’

Kansainvälisen smalltalkin alkeita? 

 

 

 

Taidekeskus Salmela 2022 – kuvia ja mielikuvia

Helena Vaarin työ Postitalon yläkerrassa

 Tätä näyttelyä piti pohtia. 

Vai oliko se niin, että elämää pitää aina välillä pohtia? 

Tänä suvena Salmelan taide oli – taas – kokemus. 

 

Taidetta ei kai kukaan osaa katsoa puhtaana, kaikesta ylimääräisestä riisuttuna kokemuksena. Ajatukset ja mielikuvat sekoittuvat taiteeseen, syntyy omia kuvia. 

Ehkä juuri se saattaakin olla taiteen tehtävä. 

Tero Laaksonen: Unikko

Tero Laaksonen: Valkoinen ja musta leijona

Runsaus ja pelkistys ovat pääroolissa Tero Laaksosen töissä. Vahvoja värejä, hehkuvia väripintoja ja aiheiden runsaudesta poimittuja, tarkkarajaisia yksityiskohtia. Pidän Unikosta, ihastun mustaan ja valkoiseen Leijonaan, hämmästelin Vanhaa gobeliinia. Vanhojen lautasten fragmentin omaiset kuvat, vaaleasta taustasta nousevat unen kuvat. Nautin taitavasta siveltimen jäljestä, huolellisesta viimeistelystä. Nautin siitä, että kaikkea ei alleviivattu. 

Marc Chagall: Omakuva 

Pääsalista kuljetaan käytävän läpi Jan Nevan töiden äärelle. Matkan varrella on Marc Chagall, jonka kuvitustöitä on ollut tänä suvena enemmän esillä Vuohijärvellä. Marc Chagall lienee yksi maailman suosituimmista taiteilijoista, lempeän viivan mestari. Aiheet ovat otoksia kirjallisuudesta ja mytologiasta, juutalaisen tarinaperinteen tai venäläisen kirjallisuuden tuntemus avaisi kuvien muotokieltä vielä enemmän.  

Jan Neva: Taivasmatkalla

Jan Neva: Elämän voima 

Jan Neva: Hyljätty puutarha 

Jan Neva: Poisnukkuneet 

Jan Neva on arvostettu muotokuvamaalari, monien laadukkaiden henkilökuvien tekijä.  Salmelassa on työn alla Tuomas Hoikkalan kuva, mies ja saksofoni. 

Salmelan näyttelytiloihin hän on tuonut maisemia, puiden muotokuvia, tunnelmia. Jan Neva maalaa öljyväreillä alumiinilevyille, kiiltävä kuultava hopean sävy luo teoksiin sakraalin ulottuvuuden, joka johtaa muistoihin. 

Vanhojen kirkkojen maalauksissa ja mosaiikeissa pyhimykset leijailevat kattorakennelmien taivaissa, korkeuksissa, kullanvärisellä taustalla, matkalla kirkkauteen. 

 

Tunnelma tavoitti taivasta myös Jan Nevan maalauksissa. Poisnukkuneet olivat läsnä – näin tulkitsin – ullakon vaatetangolla ja hylätyn vuoteen painaumissa. Samaa menneen ikävää henki vihreäkattoisen Hyljätyn talon kuva: syksy harmaus, alastomat puiden oksat, talo, talo maiseman sylissä syttyy viimeiseen syyshehkuun.

 

Maalausten lomassa Ukri Merikannon veistokset – julkisista tiloista tuttuja, mutta myös tuntemattomammat, täysin purjein etenevät laivat. Hiottua, pelkistettyä, oleellista. 

Tuulikki Pietilän grafiikkaa ja Laila Pullisen veistos 

Tuulikki Pietilä: Mykonos

 

Tuulikki Pietilä (muumien maailmasta tuttu Tuutikki) esittäytyy grafiikan töillään. Melkein – vain melkein – tuntuu, että näyttely on jopa liian runsas jopa Salmelaan. Paljon grafiikan lehtiä, toinen toistaan taitavampia. Ripustus on runsas ja ruuhkainen, työt täyttävät seinät, kolme riviä korkeussuunnassa, seinän mitan vaakatasossa. Töitä, joista lähes jokaiseen haluaisi keskittyä tarkemmin. Silti, juuri tämän tekijän työt ovat kiinnostavia. 

 

Millainen mielikuva minulla on ollut Tuulikki Pietilän taiteesta? Vai oliko minulla edes tarkkaa kuvaa hänen taiteestaan, vain aavistus graafikon taidoista, muutaman runokirjassa olevan kuvan varaan rakennettu. 

Hieno tuttavuus, johon toivoisi vielä palaavansa. 

Esa Riippa: Toscana

Riku Riipan veistos, Esa Riipan grafiikkaa

Riku Riipan veistoksia 

Päärakennuksen yläkerran toinen puoli on varattu Esa ja Riku Riipan töille. Esa Riipan grafiikka kutsuu maisemiin lempein värein ja hallituin sommitelmin. Kuvia, joiden lähellä viihtyy ja jotka saavat muistot elämään. Suomea ja Italiaa, tunnelmia veden äärellä. Näyttelysaliin tuovat rytmiä ja tunnelmaa Riku Riipan veistokset, pelkistetyt ihmishahmot. 

 

Ennen Domanderin alueelle siirtymistä pysäyttävät Tuomo Saalin salaperäiset vuoristot yksinäisine kulkijoineen. Muitakin edellisten vuosien tuttavuuksia on mukana Salmelan pienemmissä tiloissa ja käytävillä, iloisia jälleennäkemisiä. Rafael Wardi on vahvasti läsnä tänäkin vuonna. 

 

Domanderin alueella näyttely jatkuu Apteekkitalon ja vanhan Postitalon tiloissa. Näyttelykierros on tapana päättää pistäytymällä aitoissa ja Palvelijan asunnossa.  

Juliana Hyrri

Apteekkitalon ensivaikutelma on värikäs, räiskyvä. Juliana Hyrri maalaa unenomaisia interiöörejä, joissa varjot on häädetty kaukaisin nurkkiin. Värikkäitä esineitä, kukkia ja valoa: joku on juuri lähtenyt, jättänyt huoneen.  

Monta astetta rauhallisempi on Tuomo Rosenlundin ja Johanna Pohjanvirran kuvamaailma. Pigmenttivedoksia, joissa yhdistyvät valokuva ja piirros. Olisi mielenkiintoista tietää lisää taiteilijaparin työskentelystä ja työnjaosta: kumpi tekee herkät piirrosviivat, kenen kamerasta ovat kuvat. Miten yhteinen kuva syntyy? Kuka löytää aiheet, kumpi täydentää niitä? Onko yhteistyö niin hiottua, ettei sanoja edes tarvita? Dialogia, jonka puheenvuorot jäävät arvoituksiksi. 

Anniina Vainionpään tulkintaa Kuun vaiheista 

Anniina Vainionpään grafiikka on ensikatsomalta pelkkiä muotokuvia, hellästi hahmoteltuja tutkielmia naiskasvoista.  Lähempää tarkastellen löytää yksityiskohtia, hiusten kaarteisiin kätkeytyvät linnut, kukat, perhoset. Työt ovat värikkäitä, lempein sävyin työskenneltyjä, mutta mukana on myös koskettavia aiheita. 

Kuun vaiheiden mukaan nimetyn teossarjan voi ajatella kuvaavan taivaallisen kuun kiertoa – samalla se tuo mieleen naisen elämän keskipäivää hallitsevan rytmin. Euforiset päivät, vaiheet, jolloin mieluiten hiipuisi näkymättömiin, jaksot, jolloin voima palaa. 

 

Kaisa-Tuulia Tuomen kukkatutkielmat, monikerroksiset, kiehtovat 

Milloin kukkien kauneus päättyy? Kaisa-Tuulia Tuomen maalauksissa kukkien elämä jatkuu. Lakastuminenkin on kauneutta. Kaisa-Tuulia Tuomi kuvaa niittyjen ja pientareiden kukkia, luontoa. Maalausten värimaailma on ainutlaatuisen kaunis, niissä näkyy luonnon vuorovaikutus, sävyjen vaihtelu.

Vanheneminen kovertaa muotoja, huuhtoo pois värejä, saa energian hiipumaan. 

Ihminenkin lakastuu, haurastuu, kuihtuu kuin kukka.  Vanhenemisen kauneus voi olla julmaa: kun se tulee omalle kohdalle, sitä voi olla vaikea hyväksyä. 

Silti, ehkä juuri nämä kukat opettavat katsomaan vanhenemistakin  ymmärtävin silmin. 

Asta Caplan on tuttu jo aikaisemmilta kesiltä. Taidokkaasti maalatut kukat, interiöörit ja asetelmat tuovat mieleen menneen maailman. Teekutsuja, hillittyä seurustelua, kauniista esineistä nauttimista. Interiöörejä, joiden rakenne tuo mieleen kartanon arkkitehtuurin: huoneen ovista avautuu näkymä seuraaviin huoneisiin. 

Kontrastina näiden kolmen taiteilijan töille toimii Joel Sieversin räväkkä värimaailma. Kubismiin viittaava kuvamaailma, vahvat värit – asetelmat, joiden muotokieli tuo mieleen Picasson ja aikalaiset. Näyttelytila on täynnä räjähtävän voimakkaita värejä – kontrastina edellisille, harmonisille kuville. Värien ilotulitus! 

 

Kaisamaisa Erämies ja vanhat valokuvat. Kehykset ovat oleellinen osa työtä. 

Kaisamaisa Erämies on Salmelan kesän 2022 nuori taiteilija. Hänen muotokuviaan on ollut näyttelyssä aikaisemminkin, mustavalkoisin ja ruskein sävyin piirrettyjä hahmoja, muotokuvia juhlavissa kehyksissä. Vanhojen juhlavien kuvien rinnalle on tullut perhealbumin otoksia muistuttavia kuvia, muistumia ajalta, jolloin valokuva ei ollut ihan jokapäiväinen asia. 

Kaisamaisa Erämiehen kuvamaailma on tuttu, uusi lähestymistapa tekee siitä mielenkiintoisen. Mikä on kaunista, mikä rumaa? Mitä näistä ihmisistä tuli? Keitä he ovat? 

Samuli Alosen taide saa hyvälle tuulelle

 

Samuli Alonen on yksi Salmelan kuvanveistäjistä – hänen postitalon seinälle ripustetut, kuparilevystä rakennetut työnsäkin ovat sekä veistoksia että tauluja, metallien yhdistelmät luovat voimakkaan kolmiulotteisen vaikutelman.  Seinällä olevien töiden lomassa, lattiatasossa seikkailevat valloittavat linnut. Vartalo on kiveä, muut osat pronssia, ilmeet hilpeän hupaisia. 

Joku siipiveikoista on napannut kotilon nokkaansa, toinen pyöräyttänyt munan: näiden veijareiden kanssa voisi olla hauskaa. Linnut elävät omaa elämäänsä, kalamiehen unelma, mahtihauki omaansa. Hienoa taidetta ja viimeisteltyä kädentaitoa. 

 

Postitalon yläkerrassa voi tutkia Helena Vaarin taidetta. Tekstiilitaiteilija, arvostettu kirkkotekstiilien tekijä kuvittaa elämän onnellista puolta. Taiteilija leikittelee materiaaleilla ja väreillä, punoo yhteen nappeja ja ripustaa nappien ketjut rukinpyöriin. Lopputulos on taianomainen, kuin vesiputous. 

Helena Vaari on tehnyt tauluja kirjomalla – käsittääkseni ompelukoneella – tikkauksin luodut pinnat ovat kuin maalauksia tai hienolla kynällä piirrettyjä linjoja. Näitä töitä voi katsella kaukaa ja tutkia läheltä. Upeaa käsityötä ja koskettavia kuvia, samaan tapaan kuin joskus vanhoissa maalauksissa: maisemasta löytyy uusia maisemia, yhä uusia yksityiskohtia. Taide ja ammattitaito tasapainossa. 

Salmelan kierros päättyy apteekkitalon takapihalla oleviin aittoihin, Nina Ternon veistoksiin ja arvoituksellisiin valoteoksiin muissa aitoissa. Palvelijattaren asunnossa on Essi Peltosen naishahmoja, nuoria neitoja omaan maailmaansa uponneina.  Reheviä värejä, paksulla värillä siveltyjä. 

 

Johanna Häiväojan veistos

Taiteilija pelkistää maailmaansa, karsii yksityiskohtien runsaudesta esiin oleellisen. Kaikkea ei aina tarvitse kuvata, oksan kaari tavoittaa kokonaisen lehvistön idean. Tarkentamattomat kohdat antavat tilaa ajatella, liittää niihin omia kuvia, tunteita. Kun työ on valmis, taiteilija on tavoittanut päämääränsä, pysähtynyt, prosessi on hetkeksi valmis. Ehkä työ jatkuu seuraavalla kankaalla, seuraavan veistoksen parissa? 

 

Näyttelyn rytmi ja rakenne on harkittu. Maalausten lomassa veistoksia, ikkunat avoinna maisemaan, välillä siirrytään talosta toiseen. Salmelassa viihtyy, pikakäyntikin on tuntien mittainen. Juuri niin pitää ollakin: kuvataiteelle omistettu aika ei koskaan mene hukkaan. 

 

Taidekeskus Salmela sulkee elokuun puolivälissä ovensa. Ensi kesänä ne taas avautuvat. Iloksi. Onneksi. Inspiraatioksi. 

 

 Tämän blogin kuvat ovat kirjoittajan. Ne on otettu tavallisella pikkukameralla. Kuvissa taulujen mittasuhteet ovat kärsineet, neliöistä on tullut suunnikkaita. Olen halunnut näyttää koko taideteoksen, koko kuvan ja siihen kuuluvat kehykset. Kaisamaisa Erämiehen töiden oleellinen osa ovat kehykset, mutta kaikki taiteilijat ovat valinneet omien töidensä kehykset - tai kehyksettömyyden. Siksi en ole korjannut teosten rajauksia.  Löytämisen iloa!