15 vuotta sammattilaista teatteria

 

Vaahterateatteri teki sammattilaisten teatteriharrastuksesta jatkumon 

 

Sammattilaisten teatteriharrastus on alkanut yhdistysten iltamista. Omin voimin on esitetty kokonaisia näytelmiä, dramatisoituja sketsejä ja hupailuja. Harrastus hiipui, yhtenä syynä ehkä television tuleminen. 

            Vuonna 2002, Elias Lönnrotin 200-vuotisjuhlan yhteydessä Sampomäellä esitettiin Anna-Mari Kaskisen kirjoittama Paikkarin poika -näytelmä. Näytelmä oli menestys ja se sai myös jatko-osan, nimeltään Vaeltaja. Paikkarin poika kertoi Elias Lönnrotin lapsuudesta, Vaeltaja miehuusvuosista. 

            Näytelmät olivat mittava ponnistus. Vaikka apuna oli teatterin ammattilaisia, sammattilaisten panos niiden tuottamisessa oli ratkaiseva. Samalla huomattiin, miten oivallinen kesäteatterin esityspaikka Sampomäki on.                  

 

Pitkoset saivat sammattilaiset innostumaan teatterista

 

Minna ja Joni Pitkonen muuttivat 2000-luvun alussa kotiseudultaan Keski-Suomesta eteläiseen Suomeen. Joni on sosiaalialan ammattilainen ja Minna musiikkipedagogi, molemmat harrastivat musiikkia. Heillä on musiikkialan opintoja, Joni on ollut mm. tunnetun jyväskyläisen pianonsoitonopettaja Dmitry Hintzen oppilas. 

       Ensimmäinen koti ja työpaikat olivat Espoossa, mutta mieli teki maalle - ja niin Pitkoset löysivät Sammatin, rakensivat perheelleen punaisen talon. Työkuviotkin järjestyivät. 

       Sammatti on ollut hyvä paikka asua, perheen kolmelle tyttärelle on täältä löytynyt jokaisen omaa lahjakkuutta tukeva koulutie. 

       Aktiivisesti kulttuurityötä tekevästä Pitkosen perheestä on tullut tärkeä vaikuttaja Sammatissa ja Lohjan seudulla.  

Aluksi oli kerho 

 

Teatteriharrastus käynnistyi paikkakunnan nuoriso-ohjaajan avustuksella.  Toiminta alkoi vuonna 2006, ensin teatterikerhona, jonka ohjelmistossa oli pienoisnäytelmiä, sketsejä ja muuta ohjelmaa. Esityksille oli tilausta: tätä oli jo odotettu.  Teatterikerhosta tuli Vaahterateatteri, sammattilainen teatteriharrastus oli saanut ryhdikkään jatkon.  

       Ensimmäiset näytelmät oli suunnattu lapsille ja koko perheen joulunäytelmästä tuli pian perinne.  

       Kesän 2007 Taru Vetehisestä oli jännittävä kokemus lapsille – varmasti myös vanhemmillekin. Tädit Vihreä, Ruskea ja Sinipunainen seikkailivat kesällä 2007 Sammatin seurakuntatalon pihamaalla. Pienoisnäytelmän ohjasi Minna Pitkonen. Minnan seuraava ohjaus oli Joulu-Ukon saapas, lapsille sovitettu näytelmä Anni Swanin sadun mukaan. Pienen tulitikkutytön tarinaan on kahtena jouluna eläydytty. 

       Kesällä 2015 Sampomäellä esitetty Mestaritontun seikkailut oli koko perheen näytelmä: lapsille täyttä satua, aikuisille silmäniloa, vauhtia, värikkäitä lavasteita ja eloisaa esitystä.  

       

Komea kehitystarina 

 

Ensimmäinen ammattiohjaajan, Mirva Koivukankaan, kanssa toteutettu näytelmä oli vuonna 2009 esitetty Aapelin Siunattu hulluus, yhteistyössä Pusulan Maamiesseuran kanssa, esityksiä oli sekä Sampomäellä että Pusulan Ahjolassa. 

       Kunnianhimoisempien näytelmäprojektien toteuttamiseen on saatu mukaan ammattilaisia ja lähialueen harrastajia. Ohjaajina ovat olleet myös Johanna Torasvirta ja erityisesti viime vuosina Anna Rimpinen. 

       Dramaturgiasta ovat pääosin vastanneet ohjaajat. Hölmöläiset-näytelmä toteutettiin omin voimin, Eeva Joenpellon Lohja-sarjan näyttämöversioiden työstäminen on ollut  Jaakko Kivistön suurtyö. 

       Vaahterateatteri kokoaa yhteen eri-ikäisiä ja erilaisissa ammateissa toimivia harrastajia.  Työtä tehdään ammattimaiseen tapaan, kesänäytelmän harjoitukset alkavat jo talvikaudella, ensin luetaan tekstiä, sitten harjoitellaan kohtauksia ja viimeisissä harjoituksissa kootaan kohtaukset yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. 

       Teatterityö yhdistää, Minna Pitkonen kertoo toisinaan havahtuvansa siihen, miten innokkaat harrastajat edustavat monia erilaisia ammatteja. Kun harjoitellaan, kaikki ovat näyttelijöitä, taukojen keskusteluissa taustat nousevat esiin. Harrastus rikastuttaa elämää. 

       Vaahterateatteri on ollut myös vakavamman teatteriharrastuksen alku, esimerkiksi teatterin alkuvuosina monissa näytelmissä esiintynyt ja johtajana toiminut Tuomo Laine on laajentanut osaamistaan myös muille teatterin alueille, muun muassa vaativaan improvisaatioon.  

       Nuoret ovat saaneet harrastuksen myötä hyvää esiintymiskokemusta – jota tarvitaan muuallakin kuin teatterissa. 

       Vaahterateatterista on kehittynyt yhä ammattimaisempi ensemble. Taito ja hioutunut yhteistyö ovat näkyneet Puu-Anttilassa talvikaudella esitetyissä näytelmissä. Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut ja Robert Thomasin Yksinäisen miehen ansa ovat olleet tasokkaita, vauhdikkaita esityksiä, joissa jännite on säilynyt loppuratkaisun yllätykseen asti. 

         Eikä pandemiakaan ole voinut estää teatterin tekemistä.  Kesällä 2020, kun koronarajoitukset rajoittivat teatterin tekemistä, Vaahterateatteri esitti – turvavälein –   Välinpitävä-nimisen, vauhdikkaan sketsikoosteen, ilman väliaikaa. 

Suomalaisilla, sammattilaisilla juurilla 

 

Vaahterateatterin näytelmät ovat jännitysnäytelmiä lukuun ottamatta suomalaisia tekstejä, klassikoita. Teatteri on tarttunut rohkeasti myös vaativiin näytelmiin. Kesänäytelmien sarja on ollut hyvällä tavalla erilainen kuin monissa muissa teattereissa, harrastajavoimin on tehty ammattimaista teatteria. 

       Hella Wuolijoen Niskavuoren leipä esitettiin Sampomäellä, mutta se sai yleisön pyynnöstä lisää esityksiä myös Lohjalla, Laurentius-salissa.

       

        Minna Canthin Papin perhe 2019 kunnioitti kirjailijan juhlavuotta. Se osoitti, miten vakava, koskettava draama voi sopia hyvin kesäteatteriinkin. 

       Vaahterateatteri on ammentanut sammattilaisesta perinteestä: Sammattilaisittain-kokoelman sananparsista koottu hulvaton Vävyehrokas oli Sampojuhlien kohokohta 2007. Seuraavana vuonna tunnelmoitiin sammattilaisen runonlaulajan Irma Särmäharjun tekstien maailmassa.

       Elias Lönnrotin elämäntyötä kunnioitti kesällä 2011 esitetty Louhi, jossa aiheena oli Kalevalan Sampo-tarina.  Vahva ja värikäs näytelmä esitettiin Pohjolan pirtissä – joka on Sampomäen näyttämön alkuperäinen nimi.

Eeva Joenpellon kertomusten teatteri 

 

Eeva Joenpelto oli arvostettu prosaisti. Hän kirjoitti aikanaan vain yhden näytelmän, Liian suuria asioita.  Draamaa ja dramaattisia vaiheita hänen epiikassaan on paljon, Eeva Joenpelto on loistava ihmisten kuvaaja. 

       Vuonna 2016 alkoi Joenpelto -näytelmien sarja. Ensimmäisenä Joenpellon pääteoksenakin pidetyn Lohja-sarjan avausosa, Vetää kaikista ovista.  

Seuraavana vuonna esitettiin kakkososa, Kuin kekäle kädessä ja kolmantena neliosaisen sarjan kahdesta viimeisesti koostettu Sataa suolaista vettä. 

       Eeva Joenpellon kertomusten esittäminen niiden alkuperäisten tapahtumapaikkojen lähellä on ollut merkittävä kulttuuriteko. Hännisen perheen kohtalot, Matti Reiman, Marja Kosken ikimuistoinen roolisuoritus Gröönrooskana ovat tärkeitä kulttuuritekoja. 

       Eeva Joenpellon juhlavuoden näytelmä on Tuomari Müller, hieno mies.  Luvassa on ainutlaatuinen kokemus, ajankohtainen ja kiinnostava. 

 

Osa Sammatin kesää

 

Vaahterateatterin kesänäytelmät ovat jo perinne. Niillä on uskollinen yleisönsä, väkeä tulee myös lähiseuduilta. Lohjalta on järjestetty opastettuja teatterimatkoja, Sammatti tulee tutuksi. 

       Teatterin ansiota on osaltaan sekin, että Sampomäen vanha katsomo on saatu uusittua, penkit on korvattu ryhdikkäillä istuimilla. 

       Vaahterateatteri tekee hyvää yhteistyötä toisten sammattilaisten järjestöjen kanssa. Yhteistuumin hoidetaan kahvitukset ja muut.

 

Onnea ja hyvää kesää 15-vuotiaalle Vaahterateatterille! 

Vaahterateatterin produktiot 

2007             Koulun arkea ennen ja nyt 

               Satu Vetehisestä

               Vävyehrokas

               Täti Vihreä, Ruskea ja Sinipunainen 

               Joulu-ukon saapas

 

2008              Tuokiokuvia, runokooste

                      Myötäjäiset 

                      Kolme blondia

                      Amalia

 

2009              Siunattu hulluus

                      Lärvätsalon tanssit 

                      Pieni tulitikkutyttö

 

2010              Ihmisten puheet 

 

2011              Louhi 

                      Hiiden eukon joululahjat 

 

2012              Hölmöläiset

                      Kultainen kuntaliitos 

 

2013              Olipa kerran… 

                      Hölmöläiset  (uusinta ensi-ilta) 

                      Joulu juurakon alla

 

2014              Niskavuoren leipä 

       

2015              Mestaritontun seikkailut

                      Tytyrin kaivosmuseon joulu 

 

2016             Yksiöön en äitee ota 

                      Vetää kaikista ovista 

 

2017              Kuin kekäle kädessä 

 

2018              Sataa suolaista vettä 

 

2019              Papin perhe 

                      Eikä yksikään pelastunut 

 

2020              Välinpitävä 

                      Yksinäisen miehen ansa 

 

2021              Tuomari Müller, hieno mies

 

 

 

 

 

 

 

Jakelutien äärellä

Olin syksyllä, jonakin päivänä koulun jälkeen, käynyt kysymässä, pääsisinkö Lohjan kirjakauppaan jouluapulaiseksi. Sain paikan. Halusin kesällä lähteä töihin ulkomaille, piti olla matkarahaa. Oli siis pakko voittaa ujoutensa ja mennä tiskin taakse. 

 

Arvelin, että jos jostain jotain tietäisin, niin ehkä kirjoista, jonkinlaisena lukutoukkana. Ja kai niitä neliskulmaisia kappaleita olisi helpompi kääriä pakettiin kuin vaikka villasukkia tai kukkamaljakoita tai muita esineitä? Kirjakaupan johtaja oli myötämielinen ja antoi luvan tehdä niin monta tuntia kuin pystyi. 

 

Katselin ja ihmettelin kirjapinoja, yritin selvittää itselleni, mistä kaikissa niissä niteissä oli kyse. Aamupäivät olivat aluksi rauhallisia, ehti lukea takakansitekstejä ja luoda mielikuvia. Takahuoneessa juotiin välillä kahvia ja juteltiin työkavereiden kesken, iltapäivän edellä ruuhka tiivistyi ja kaikilla oli kädet täynnä. 

Kauppalan rouvat kantoivat joulunalusviikoilla lahjapaketteja kotiin, kirjoja lapsille, miehelle, mummoille ja tädeille. Vauhti kiihtyi tasaisesti kohti joulua, kunnes aattona, aamupäivän tunteina kauppa oli hyvin hiljainen ja se tuntui melkein oudolta.

Vähitellen hyllyjen välissä alkoi levitä vieno konjakin tuoksu. Joku isäntä oli kesken kuusenkoristelun ja pikkunaukkailun huomannut, että lahjojakin pitäisi perheelle olla. Äkkiä jotain naiselle sopivaa pakettiin! Äkkiä! Paperia ympärille, naukuvaa muovinauhaa ruseteiksi ja kassalle, kiitos! Onneksi pakkaaminen kävi jo rutiinilla. 

 

Aattona puolen päivän aikaan kauppa suljettiin jouluksi ja oma työrupeamani päättyi. Palasin koulutytön elämääni. 

 

Jonakin joulunalusajan päivänä Eeva Joenpelto tuli kauppaan muutamaksi tunniksi, esittelemään uusinta kirjaansa – Ritari metsien pimennosta - ja signeeraamaan kirjojaan. Joenpellon kumppaniksi kustantaja oli valinnut Simo Salmisen – enkä vieläkään tiedä, miksi. Kassalla oli koko ajan kiirettä, kuuluisa vieras veti kaupan täyteen, ehdin vain hiukan vilkaista Eeva Joenpeltoa, Simo Salmista en ollenkaan.  

Niin hieno ja tyylikäs, vihreä leninki, hiukset taidokkaalla nutturalla, ryhdikäs olemus. Elävä, oikea kirjailija! Katselin, ihailin, sen verran kuin ehdin, sitten tilanne oli jo ohi. 

 

Kirjakaupassa oli Joenpeltoa ja lohjalaiset myös ostivat tutun, asemansa vakiinnuttaneen kirjailijan teoksia. Myyjättäret olivat tutustuneet Kaari Utrion ensimmäisiin kirjoihin ja puhuivat niistä. Laila Hietamiehen aika tuli vasta myöhemmin. Aikanaan opin tietämään, että oli niitä rouvia, joille piti joka joulu ostaa uusi Hietamies tai Utrio. Eeva Joenpellon julkaisutahti oli hitaampi, ihan joka joulu ei uutta kirjaa saatu, mutta naiskirjailijoiden kolmikko piti kauan painosten ykköstiloja. Eeva Joenpellon Lohja-sarja ja sen jälkeen ilmestyneet kirjat olivat todellisia tapauksia, jokainen, mutta silloin en enää ollut joulutöissä kirjakaupassa.   

Miehille ostettiin Mauri Sariolaa tai tummanpuhuvia sotakirjoja, niitä riitti. Kun Ampiaiskesä ilmestyi, kaikki halusivat osansa sensaatiosta ja kauppa kävi. 

 

Kirjallisuudella on tutkijansa ja analyytikkonsa, mutta todellisuudessa moni lukija sai kirjansa myyjättären – me kaikki olimme naisia, ihanasti eri-ikäisiä – suosituksesta. Lehdissä julkaistiin korkealentoisia kritiikkejä, mutta niiden avulla ei aina osannut suunnistaa hyllyjen ja tiskien lomassa. Tämä on sellainen mukava lukuromaani, tämä on jännittävä ja niin edelleen. Joenpeltoa, Iiris Kähäriä tai Sariolaa ei tarvinnut paljoakaan markkinoida, ostajat kokivat heidät lähiseudun tekijöiksi ja moni oli tullut varta vasten omansa hakemaan.  

 

Kirjakauppias kierteli välillä kaupassa, katsoi, että tavaraa oli tarjolla, tarkkasi valikoimaa ja menekkiä, nosti hitaammin liikkuvia niteitä tiskin etureunalle. Aina oli jotain, joka uhkasi jäädä varastoa kasvattamaan. Kirjakauppa on paitsi kulttuurilaitos, myös elinkeino. 

Kirjoja myytiin vain kirjakaupoissa, kirjakerhoja ei vielä ollut. Muina kirjallisuuden jakeluteinä olivat kirjastot ja kaupungeissa divarit. Kirjakaupoilla oli valttinaan kattava näytevarasto ja kiinteät hinnat.

 

Hyvin myyvä kirjailija on aarre kustantajalle ja kirjakauppiaalle. Suositun tekijän kirjasta ei tarvinnut juuri myyntipuheita pitää. Asiakkaalle kuuluisa nimi on suositus, luotettu tavaramerkki. Aina ei tarvitse edes muistaa kirjan nimeä, kunhan tietää kirjailijan nimen. Varmimmin myi se, joka oli listoilla joka vuosi. Huoleton, varma lahja ihmiselle, jonka makua ei tarkemmin tarvinnut aprikoida, kyllä se tästä ennenkin on tykännyt.  

 

Kuinka moni niistä kirjoista on edelleen elinvoimainen ja kiehtova? Mitä entisille menestysromaaneille kuuluu nykyään? Jaksavatko sarjat vielä kiinnostaa? Kuinka kauan sensaatio voi olla sensaatio? Keitä ovat 2020-luvun vahvat ja pitkään suosittuina pysyvät tekijät? 

 

Jokaisella ajalla on päiväperhonsa. Jouluapulaiseltakin haluttiin ostaa uusia, kiehtovia seksioppaita, niitä oli tullut kauppoihin vasta hiljan ja niissä oli kielletyn hedelmän tunne.  Oli välillä vaikea saada selvää, kun joku mutisi kauluksensa suojista, mahdollisimman häveliäästi, haluavansa ostaa Tuoksuvan puutarhan. Se ei ollut kasvioppi. Myöhemmin nämäkin kirjat ja muut elämäntaito-oppaat tulivat reilummin esille, kauppoihin, vähitellen kirjastoihinkin, punastelu jäi historiaan. 

 

Jotain juhlavampaa, arvokkaampaa tuon ajan kirjakaupassa oli. Vain joitakin dekkareita ja pehmeää rouvasväen pornoa, kesyä ja kilttiä. Vai johtuuko mielikuvani siitä, että arvostin kirjoja ja kirjailijoita? Muistikuvissani valikoima oli asiallisempi – tuntuu kuin viihdetähtien elämäkertoja, poliittisia suostutteluyrityksiä, romanttisia käännöskirjoja ja sekalaisia niksikirjoja olisi ollut vähemmän tarjolla. Laadukas kirjallisuus on saanut kilpailijoita, mutta sillä on onneksi yhä arvostusta. Ravistuiko kirjakaupan arvovalta, kun bestsellereitä alettiin myydä tarjoushinnoin marketeissa ja kirjakerhot alkoivat markkinoida suoraan asiakkaille,  vedoten käteviin toimituksiin ja edullisempiin hintoihin? Laajan valikoiman pystyy tarjoamaan vain erikoistunut kirjakauppa. 

 

Suomalaisen kodin kalustukseen kuului yhä kirjahylly, siinä muhkeat tietosanakirjasarjat ja vähitellen yhä useammat yhtenäisiin kansiin sidotut kerhopainokset. Kirjakaupasta alkoi tulla erikoismyymälä. Sähköisen jakelun, äänikirjojen ja tietokoneiden vyöryä ei noina joulunalusaikoina edes osannut kuvitella. Usko painettuun sanaan oli luja. 

 

Kouluajan joululomien jälkeen en enää ole ollut kirjakaupassa töissä. 

Eeva Joenpellon teksteihin palaan yhä uudelleen. 

  

PS.  Kuvien kirjat ovat kirjoittajan hyllystä. Kokoelma ei ole täydellinen, eivätkä kirjat todellakaan ole ensipainoksia. Olisi varmaan mielenkiintoista pohtia, miten kirjojen ulkoasu on vuosien aikana muuttunut.

Kaikki kansipaperit eivät ole tallella, niitä ei aina ole arvostettu, vaikka taiteilijan työtä nekin ovat. Painotekniikka on kohentunut, graafikolla on paljon sanavaltaa, kun pohditaan, miltä kirjan pitää näyttää. Kannet luovat mielikuvia, antavat ensivaikutelman, myyvät. Kun jakelutiet muuttuvat ja myyjiä on yhä vähemmän, myyntipuheet ovat yhä useammin kansien varassa. Luetaanko niitä?

Eeva Joenpellon juhlavuosi 2021 on alkanut. Koronan takia ohjelmaa on jouduttu muuttamaan, seminaari siirtyy syksyyn, mutta kesällä nautitaan Vaahterateatterin näytelmästä Tuomari Müller, hieno mies. Juhlansa Eeva Joenpelto on ansainnut.  

Kirjailijan vuosisata - Eeva Joenpelto 17.6.1921-28.1.2004

Eeva Joenpelto 17.6.1921-28.1.2004

Sata vuotta sitten Suomi oli vasta itsenäistynyt, repivästä sisällissodasta toipuva, köyhä ja maatalousvaltainen maa. Oli säädetty yleinen oppivelvollisuus, espanjantaudin kurimus alkoi vähitellen helpottaa. Kieltolaki teki alkoholista laitonta ja trokaamisesta, ellei ammatin, niin jonkinlaisen kansallisurheilun.  

 

Suomalaisia oli 3,4 miljoonaa, joista kaupunkilaisia noin 16 %. Vuonna 1920 oli syntynyt 84714 lasta, mutta alle vuoden ikäisiä kuoli samana vuonna 8190. Suurin kuolleiden ikäryhmä olivat pienet lapset. Suurin osa suomalaisista kuului johonkin uskontokuntaan. 

Suomessa oli 1124 kestikievaritaloa, niissä kyytihevosia 1993, reservihevosia 1158, Oulun läänissä lisäksi 8 poroa. Rautatieverkko oli jo varsin kattava ja junilla kuljetettiin niin ihmisiä kuin tavaraakin, eniten tavaravaunuihin lastattiin polttopuuta. Autoja tiettävästi oli jo muutama, mutta ne eivät vielä päässeet Tilastollisen vuosikirjan 1922 sivuille. 

 

Sammattilaisia oli 522 miestä ja 584 naista, yhteensä 1106, emäseurakunnassa Karjalohjalla oli 2172 asukasta, joista miehiä 1055, naisia 1117. Lohjalla oli asukkaita 8307, Lohjan keskustan alueesta tuli kauppala vuonna 1926. Vuonna 1997 perustettiin Lohjan kaupunki, johon kuului sekä kauppala että maalaiskunta. 

 

Tilastot pelkistävät elämän numeroiksi. Se maa, jossa ihmiset elävät, kohtaavat kohtalonsa, tekevät työtä, rakastavat ja vihaavat, se elää Eeva Joenpellon kirjoissa. Numerot antavat vain kehyksen, todellinen elämä on tunteita, värejä, kipua ja välillä myös iloa. 

 

Kauppiaan tytär Sammatin Myllykylästä 

 

Eeva Joenpelto syntyi sata vuotta sitten Sammatin Myllykylässä, hänen vanhemmillaan oli kauppa maantien varrella. Eeva oli perheen kuopus, yksinäinen lapsi, sillä vanhemmista sisaruksista kolme oli kuollut jo ennen Eevan syntymää, isoveli Erkki oli sisartaan seitsemän vuotta vanhempi. Lahjakas tyttö oppi varhain lukemaan ja luki paljon, Myllykylän koulusta hän siirtyi Lohjalle. Keväällä 1940 Eeva Joenpelto sai ylioppilastodistuksensa Lohjan yhteislyseosta. Hän muutti Helsinkiin, opiskeli, meni naimisiin ja aloitteli kirjailijanuraansa. 

 

Eeva Joenpelto julkaisi ensimmäisen kirjansa Seitsemän päivää salanimellä Eeva Helle vuonna 1946, viimeinen hänen teoksistaan on Uskomattomia uhrauksia, joka ilmestyi vuonna 2000. Pitkän uran aikana syntyi 26 romaania, yksi näytelmä ja yksi kokoelma kysymyksiä ja vastauksia, naisten lehden palstalla julkaistuja. Ja lisäksi valtava määrä muitakin tekstejä. 

 

Eeva Joenpellon varsinainen läpimurtoteos oli vuonna 1950 ilmestynyt Kaakerholman kaupunki.  Maalaiselämän kuvaus Neito kulkee vetten päällä (1955) oli menestys ja sen jatko-osa Kipinöivät vuodet (1961) toi vahvasti esiin uusmaalaisen mielenmaiseman.  Eeva Joenpellon pääteoksena pidetään vuosina 1974-1980 ilmestynyttä neliosaista Lohja-sarjaa, Hännisen kauppiassuvun vaiheista kertovaa saagaa. 

 

Viidenkymmenen vuoden aikana syntyneet teokset ovat jokainen omalla tavallaan vahvoja kertomuksia, klassikoita. Vuonna 1994 ilmestynyt Tuomari Müller, hieno mies sai kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Vaikka palkinto nosti esiin yhden kirjan, se oli varmasti myös kunnianosoitus pitkälle kirjailijantyölle. 

 

Aika on ainoa mitta, sanoi Eeva Joenpelto joskus. Tämä proosa on kestänyt aikaa. 

 

Voimavarana kotiseutu 

 

Eeva Joenpelto on ollut uskollinen Sammatille.  Hän kirjoitti kesäisin Sammatissa, lapsuudenkodin lähelle rakennettu saunamökki oli hänen työtilansa monien vuosien ajan.  Avioeronsa jälkeen Eeva Joenpelto muutti takaisin Sammattiin, rakennuttamaansa Vares-Kantolan taloon, joka nykyään on kirjailijaresidenssinä. 

 

Sammattilaisessa maisemassa talot, kylien ja niiden ihmisten maamerkkejä, muistojen kiintopisteitä. Sammatti on edelleenkin ainutlaatuinen miljöö, vanhoja taloja ja niiden pihapiirejä on pitäjällä, kaikissa kylissä. Ei kartanoita, mutta vauraita taloja ja niiden lomassa pieniä tupia, ihmisten koteja eri vuosikymmeniltä. Nykyään Sammattia yritetään pelkistää vain yhdeksi Lohjan kyläksi, vaikka jokaisella kyläkunnalla on oma äänensä. Sammatin raitit kertovat historiasta ja tämän historian Eeva Joenpelto tunsi tarkkaan. 

 

Kaikki perinteikkäät talot eivät enää ole elämänsä kunnossa. Niiden olemassaolo on vaarassa, ellei joku pian tule ja pelasta. Maisema muuttuu, mutta Sammatin talot ja niiden pihapiirit muodostavat ihmisenkokoisen ympäristön, jonka toivoisi säilyvän. 

 

Eeva Joenpelto tallensi talojen tarinat ja tunnelmat kirjoihinsa. Hän ei kirjoittanut näköiskuvia, mutta tämä seutu, sen elämänmuoto ja arvomaailma ovat se maaperä, josta nämä tarinat versovat. Ihmiset, jotka talojen pihapiireissä ja niiden saleissa ja tuvissa ovat eläneet, ne hän osasi kuvata uskottavasti. 

 

Kouluvuosinaan Eeva Joenpelto oppi tuntemaan Lohjan ja lohjalaiset, koulutovereidensa elämänpiirin. Kirjojen henkilöt, elämän koulimat ja kolhimat, tunnistaa itsepäisiksi

 rosoisiksi uusmaalaisiksi. Jäykkänä ja pystypäin, kuin maakuntalaulua siteeraten. 

 

Joku voi aavistaa, kuinka jollakin hahmolla olisi elävä tai ennen elänyt esikuva, ehkä useampiakin, vaikka ihmisille annetut nimet ja ammatit ovatkin kirjailijan jakamia. 

 

Ihmisiinsä Eeva Joenpelto oli perehtynyt. Hän tiesi, millaista on kauppiaan, eläinlääkärin, opettajan, johtajan, opettajan, nahkurin, työmiehen tai virkamiehen elämä. Kuvausten taustalla on uuttera taustatyö, paljon haastatteluja ja keskusteluja, havaintoja ja muistoja. Kun kuvausta lukee, kaikki on luontevaa, läheltä katsoen näkyviin kirjoitettua.

 

Eeva Joenpelto ei ole maisemamaalari eikä rakennusperinteen tallentaja, hän keskittyy ihmisiin ja kohtaloihin. Silti talot ja niiden pihapiirit ovat tärkeä kehys, sillä niihin elämä keskittyy. Elämän näyttämöinä ovat uljaat parituparakennukset, niiden ääripäinä ovat tupa ja sali, välissä kamarit ja keskellä porstua. Talojen lomassa ja liepeillä mökit ja pienet tuvat, vaatimattoman väen karummat asumukset. Pihoilla ulkorakennukset, tallit ja vajat, jossain hienommassa puutarhassa syreenipensaista istutettu lehtimaja, kesähuone. Ladossa, heinien alla on paikka, jonne kätkeä aseet tai kanisterit, sillä jokaisella talolla on salaisuutensa, oma uhmakas tapansa ottaa elämältä omansa. 

 

Tulevaisuus on kauppalassa, mutta kauppalan ihmistenkin juuret ovat maalla, maaperässä, joka jokaisella on omalla tavallaan karu tai viljava. 

 

 

 

Eeva Joenpellon juhlavuoden kunniaksi hänen kustantajansa WSOY julkaisee teoksista uusia painoksia. Eeva Joenpellon elämäntyöstä on ilmestynyt kaksi monografiaa. 

Tiina Mahlamäen vuonna 2009 ilmestynyt Kuinka elää ihmisiksi – Eeva Joenpellon kirjailijamuotokuva valottaa Joenpellon teoksia ja analysoi niitä. 

Helena Ruuskan teos Eeva Joenpelto, elämän kirjailija (2015) kertoo kirjailijan elämäntarinaa. 

 

Sammatissa lokakuussa 2016 perustettu Eeva Joenpelto -seura on kirjailijan elämäntyöstä kiinnostuneiden yhdysside. 

Tavoitteena on edistää Eeva Joenpellon elämäntyön tutkimusta ja tehdä sitä tunnetuksi. Seura toimii yhteistyössä Eeva Joenpellon kirjailijatalossa, Vares-Kantolassa asuvien ja asuneiden kirjailijoiden kanssa.  

Seuran toimintaan voi tutustua verkkosivuilla  https://eevajoenpeltoseura.wordpress.com

Jäseneksi ovat tervetulleita kaikki Eeva Joenpellon kirjailijantyöstä kiinnostuneet.  Tarkemmat liittymisohjeet seuran verkkosivuilla. 

 

Tuomari Müller, hieno mies, Vaahterateatterin suven 2021 näytelmä - Elämän käännekohtia, taitavasti punottua tarinaa

 

Harjoituksen alkaessa, vasemmalla ohjaaja Anna Rimpinen. 

Tänä kesänä Sammatin Sampomäellä kerrotaan Tuomari Müllerin elämäntarinaa. 

Ohjaaja Anna Rimpinen on dramatisoinut Eeva Joenpellon vuonna 1994 ilmestyneen ja Finlandia-palkitun romaanin Tuomari Müller, hieno mies Vaahterateatterille. Vaahterateatterin näytelmä on kantaesitys, jonka ensi-ilta on torstaina 17.6.2021 – Eeva Joenpellon satavuotispäivänä. 

 

Ilmestyessään tuomari Müllerin tarina oli ajankohtainen teos. Kun teos valittiin Finlandia-ehdokkaaksi, valintalautakunta kiinnitti huomiota kirjailijan taitoon yhdistää erilaisia asioita. ”Joenpellon säntilliseen tekstiin mahtuu monta punosta.” Kritiikki korosti, miten teos on ”…täyteläinen romaani, Joenpellon parasta laatua.” 

Eeva Joenpellon Finlandia-palkinnosta tulee syksyllä kuluneeksi 27 vuotta, mutta tuomari Müllerin tarina on edelleen koskettava ja ajankohtainenkin. 

Ajankohtaisten teemojen ohella huomio kiintyy nyt kertomuksen inhimillisiin ulottuvuuksiin. 

Marja Koski, vanhempi Meeri Müller.

Tapahtumapaikka on pikkukaupunki jossakin Suomessa – romaanin tekstissä ja näytelmässäkin on muutama viittaus, joiden perusteella tapahtumat voisi paikantaa. Oleellista lienee kuitenkin se, että tämä kaupunki voisi olla mikä tahansa pieni teollisuuspaikkakunta. Jokaisella kaupungilla on omat juonittelunsa ja valtataistelunsa.  

Asioiden hoitaminen 1990-luvun pikkukaupunkeja hallitsi vielä herraklikki, naisilla oli vain harvoin mahdollisuuksia edetä vallan korkeimmille askelmille, mutta 

 

Tuomari Müllerin vaiheista kerrotaan kahdella aikatasolla. Gösta Müllerin luonnetta ja valintoja taustoittaa lapsuuden kuvaus, pääpaino on kuitenkin miehuusvuosissa.  Loppuratkaisu tapahtuu lähellä kirjan ilmestymisaikaa, joka ei ehkä sittenkään ole kovin kaukana nykyhetkestä. Inhimillisen toiminnan lainalaisuudet ovat samanlaiset: rationaalisten päätösten takana vaikuttavat myös tunteet. Eeva Joenpelto on osannut katsoa kulissien taakse. 

Sosiaalinen media ei vielä vaikuta ihmisten elämään nykyajan tapaan, mutta juorukellot pitävät pajatustaan ja kommentoivat ihmisten elämää kaduilla ja kujilla liikkuessaan. Vuorosanat ovat tarkkoja, oivaltavia ja terävän ironian sävyttämiä. 

 

Laajan romaanin aineksista luodaan tiivis kokonaisuus, jossa kiteytyvät Gösta Müllerin elämänvaiheet ja tärkeimmät ihmissuhteet. 

 

Elämä kuluttaa voimavaroja ja murskaa unelmia, annostelee niukasti tunnustusta tai kannustusta. Gösta Müllerin vastavoimana on Martti Tulus, puutarhuri ja lapsuudenystävä. Ystävyys ei koskaan katkea. Martti Tuluksen arkinen, maanläheinen viisaus auttaa ja tukee elämän kapeikoissa. Hän on hieno mies, omalla tavallaan. Mutta onko sisäänlämpiävä pikkukaupunki oikea paikka hienoille miehille? 

 

Eeva Joenpelto kuvaa henkilöitään myös esineiden, yksityiskohtien kautta. Näytelmäsovituksissa nämä ajankuvaa korostavat tavarat antavat kerronnalle lisäarvoa. 

Lohja-sarjan Gröönrooskalla on hopealusikka, virsikirja ja luja aate. Salme Hännisen elämään tulee perintönä sokeriastia, josta kasvaa kokonaisen perhekunnan symboli. 

Gösta Müllerin yksinäisen lapsuuden leikeissä on mukana kiviperhe. 

Meeri Müllerin muotokuvan viimeistelevät näyttävät korvakorut. 

Juorukellot, entisajan sosiaalinen media. 

 

Eeva Joenpeltoa arvostetaan vahvojen naisten kuvaajana. Voimakkaita, elämää kannattelevia naishahmoja tässäkin kertomuksessa on monta. Selviytyäkseen naisenkin on otettava käyttöön voimansa, kovuutensakin. Meeri Müller, pätevä ja organisaatiokykyinen nainen, Gösta Müllerin toinen puoliso, on kertomuksen kuningatar, hänellä on luja ote tapahtumiin, vaikka hän näennäisesti on niistä syrjässä. Meeri Müllerillä on hallussaan tarinan loppuratkaisu.  

 

Kirjailija on tehnyt tarkkaa taustatyötä. Teksti on yksityiskohtiaan myöten hiottua, aikaan ja paikkaan liittyvät yksityiskohdat täsmäävät. Tämän kaiken myös näytelmäversio pystyy välittämään. Sampomäellä on tarjolla mielenkiintoista, ajatuksia herättävää draamaa. 

 

Tuomari Müller, hieno mies on näytelmä suurista, tärkeistä asioista, mutta mikään synkkä kertomus se ei todellakaan ole. 

 

Elämän kertojat ja kannattelijat

Olen elänyt aikuisuuden, ehtinyt eläkkeelle, kokenut suomalaisen arjen vaiheita. Pula-aika, maan ja kansan vaurastuminen, kulutusjuhla ja lopulta lamaan johtanut kehitys. 

 

Minusta on tullut aikalaistodistaja. Kun elämää on enemmän takana kuin edessä, perspektiivi alkaa näkyä. Kehityskulut erottuvat. 

 

Arjessa muistot ja muistelut tulevat vastaan konkretiana. Esineet kertovat elämästä, vaikka niiden piti olla vain esineitä. Esineet ovat pala elämää, juuri ne esineet, joilla on eniten elämää harteillaan. 

 

Kolhiintunut uunivuoka on muutakin kuin vain epäkunnossa oleva astia. Se muistuttaa vieläkin siitä, miten äiti teki ruokaa, täytti astian eri tavoin ja antoi kypsyä uunissa. Näyttöarvo on aikaa sitten mennyt, käyttöarvo loppui säröihin, mutta muistoarvo kompensoi puutteet. Jos vielä, jos sille jotain keksisi, vaikka kukkaruukun suojana käytettäväksi. 

 

Pieni maljakko, johon äiti laittoi ensimmäiset kukat. Leskenlehdet, valkovuokot. Missään muussa ne eivät näytä yhtä kauniilta. Ja kauniin maljakon valinta kertoo arvostuksesta. Lapsen lahja oli tärkeä. 

Lakanoissa on nimikirjaimet, astiapyyhkeiden pellava on pehmeäksi hiutunut, mutta nimikoinnit tallella. Äidin kädenjälki, vaikka äiti on jo kauan ollut tähtien tuolla puolen. Astiat kuivuvat ilman pyyhettäkin, pesukone viimeistelee pesun niin kuumalla höyryllä, ettei iho sitä edes kestä. Pyyhkeet pysyvät tallessa. 

 

Se, mitä kutsutaan kehitykseksi, voi olla jollakin esineelle ankara kumppani. Punainen kattila on menettänyt kylkensä hohtoa konepesuissa. Olisi pitänyt osata varoa, kunnioittaa. Ei luopuminen ole aina vaihtoehto, vaikka se joskus järkevää olisikin. 

 

Muistaa, varoa, arvostaa, kunnioittaa – äidin opetukset Mumminmökin kesäpuuhien lomassa. 

Ne, joita tutut esineet kannattelevat. 

Yksityisiä ajatuksia

Silloinkin, luonto oli heräämässä. 

Hiirenkorvien vihreys sävytti maisemaa. Puissa lauloi ja liversi. 

Valkovuokot kukkivat ja ketunleivät käänsivät kasvonsa aurinkoon.

Kevät vaihtui kesäksi, tarkalleen sinä päivänä. 

Mumminmökistä oli suunnitelma ja tontti. 

Elämässä oli monta uutta aloitusta. 

Elämä opettaisi meitä, vielä. 

 

Kun muodot ja värit loksahtavat täydellisesti toisiinsa ja kuvio hahmottuu, pala on löytänyt kumppaninsa. Palapelin logiikka on yksiselitteinen, vaikka joskus työläs.

Ihmisten kesken täytyy välillä katsella ja sovitella. Aikanaan kuviot hahmottuvat, oivalliset tai epätäydelliset. 

 

Lopputuloksen kannalta ei ole oleellista, millaisia palaset ovat, vaan se, millaisen kokonaisuuden ne yhdessä muodostavat. Elämä muotoutuu elämällä, ei pelaamalla. Määränpään tunnistaa varmasti, kun huomaa, että kaikki askeleet on astuttu. 

Kukaan ulkopuolinen, läheinenkään, ei voi tarkkaan tietää, kuka kenellekin on se oikea. Hyväntahtoisiksi naamioituja neuvoja kyllä riittää, mutta ulkopuolinen näkee vain – ulkopuolen. 

 

Miksi mikään ei ole niin mielenkiintoista kuin toisten ihmisten yksityisin elämä? 

Noloja, raivostuttavia, sivistymättömiä ja epäkohteliaita huomautuksia on maailma täynnä. 

Huomauttelija kertoo enemmän itsestään kuin aavistaakaan, paljastaa kateutensa, pelkonsa ja ahdistuksensa. 

Elämä on yksityistä. Syvimmät salaisuudet on jokaisen lupa pitää salassa. Yhdessä eläminen merkitsee yksityisimmän kunnioittamista. On lupa yksityisyyteen, yhteiseen ja erilliseen. Omaan elämään, myös parisuhteessa. 

Olemme luvanneet olla yhtä myötä- ja vastoinkäymisissä. Vaikeuksien kohtaaminen kysyy voimia, elämän käänteet karaisevat. Onni voi maistua myös kyyneleiltä. Luottamus ja kunnioitus eivät petä, vaikka maailma pettäisi. Luja liitto on voimavara, jonka merkitys kasvaa vuosien aikana. 

Jokainen kantaa mukanaan entistä. Menneestä oppiminen on taitolaji ja jalo ihanne, menneissä rypeminen turhaa. Lempeä unohtaminen näyttää olevan paljon vaikeampaa kuin kitkerä muistaminen.

 

Lapsuuskodissani oli kunniapaikalla isovanhempien kultahääkuva. Mamma ja Pappa, tupansa takakammarissa, onnittelukukkien keskellä, vakavina. Kuva on tallessa, vanha kehys haurastunut, sen olen uusinut.

 

Mammalla on mustan leningin rintamuksessa kunniamerkki, joka hänelle myönnettiin, kun Väinö Verner kaatui talvisodan loppuvaiheessa. Oliko se hänen ainoa korunsa? 

 

Pikkutyttönä katselin kuvaa ja ajattelin, kuinka voi olla mahdollista elää noin vanhaksi, olla naimisissa noin kauan. Pystyisikö sitä edes elämään niin kauan?

 

Myöhemmin olen monta kertaa miettinyt, miten he jaksoivatkaan rakastaa, läpi kaikkien surujen ja murheiden, kovan työn ja ankaran, vaatimattoman elämän. Samaan suuntaan katsoen. 

 

Puut ovat hiirenkorvalla, niin kuin silloin. Nytkö se jo on, vuosipäivä? 

Älkää vielä kysykö meiltä, miten tähän asti on päästy. 

Ei ihmeitä, vain elämistä päivästä seuraavaan. 

Nämä ovat vasta ensimmäiset 50 vuotta. 

Kiitos niistä kaikista! 

Sammatin sisarukset - kulttuuriromaani

Tämä kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Sammattiseuran nettisivuilla huhtikuussa 2021.  Virikkeen kirjoittamiseen antoi seuran tiedottaja Erja Hinkkanen. Sammatti on aina ollut sanankäyttäjien toiviomatkojen kohde. Elias Lönnrotin elämäntyön innoittamana myös Hilja Haahti löysi Sammatin. 

Männistön mökki, jossa Hilja Haahti asui Sammatin kesinään.

Sammatin sisarukset - kulttuuriromaani

 

Ida, Elina ja Tekla viettävät onnellista, aurinkoista kesää 1875 Sammatin Nikulla. Heidän seuranaan on Tilda Holm, ystävätär. Sisarukset ovat orpoja, sillä äiti Maria on menehtynyt keuhkotautiin 1868, sama tauti on koitunut myös perheen tyttäristä vanhimman, Marian kohtaloksi edellisenä vuonna.  Isä, professori ja kamarineuvos Elias Lönnrot työskentelee yläkerran työhuoneessaan, mutta ehtii myös nauttia kesästä Rantatuvan pikku emäntien kanssa. 

 

Sammatin sisarusten tarina alkaa valoisana, viehättävänä kertomuksena. Tytöt ovat herttaisia, he viihtyvät yhdessä, polvistuvat välillä rukoukseen, kaikki on parhain päin. Perheen luona viihtyvät vieraat, isän työtoverit ja perheen ystävät. Elinan sydämen saa sykkimään hurmaava Robert Kajanus, tuleva säveltäjä. Elinan ja Robertin romanssi on aavistuksen oloinen, aluksi enemmän arkaa ihastumista kuin rakkautta. 

 

Hilja Haahden kulttuuriromaani Sammatin sisarukset kuvaa vuosien 1875-1876 tapahtumia Elias Lönnrotin perheen elämässä. Isän ja kolmen tyttären kesä Nikun talossa on onnellinen, tyttärien hyvinvoinnista huolehtivat niin Miina Lönnrot kuin Tantti Peranderkin.  

 

Sammatista on syksyllä palattava Helsinkiin, tyttärien koulun takia. Elias Lönnrot sairastuu, paranee tyttäriensä hoidossa. Koulunkäynti, sivistyneen perheen seuraelämä ja kaupungin kulttuurielämään osallistuminen täyttävät sisarusten päivät. Koululaisten tapahtumissa tavataan niin Robert Kajanus kuin ystävänsä Frans Tamminenkin, nuoret sydämet sykkivät. 

Talven jälkeen lähdetään Sammattiin.  Kesän lopulla perhe muuttaa Nikun talosta Lammin erämaataloon, mutta syksyn tullen palataan kouluun Helsinkiin. Jouluna tullaan taas Sammattiin, Lammin saliin sytytetään pesävalkea ja sinne tuodaan Elinan toivomuksesta korkea kuusi.  

 

Sävyt tummuvat, sillä joulun vietto Sammatissa jää haaveeksi, Elina menehtyy nopeasti edenneeseen kurkkumätään. Tammikuun alussa Elias Lönnrot lähtee Teklan kanssa viemään Elinaa Sammatin kirkkomaahan, Ida jää Helsinkiin potemaan vilustumistaan. 

Elämä jatkuu, hiljainen kaipuu sävyttää olemista. 

 

 

Hilja Haahti, tuottelias kirjailija 

 

Hilja Haahti (11.9.1874–6.1.1966) on julkaissut 55 teosta. Esikoiskirjansa, runokokoelman Oraita hän julkaisi vuonna 1895, yhtenä viimeisistä ilmestyi muistelmateos Nuoruuteni vuodet vuonna 1958. Hilja Haahti kirjoitti romaanien ohella runoja, näytelmiä, suomensi, toimitti omia lastenlehtiä ja avusti lehtiä. Hilja Haahden runot ovat soinnukkaita, taidokkaasti riimiteltyjä. Laajasta kirjallisesta tuotannosta kestävimpiä ovat ehkä juuri siksi virret: tuttu virsi 30 Maa on niin kaunis ja koululaisten aamuvirsi 548 Tule kanssani Herra Jeesus.  

 

Hilja Haahti oli toisen polven kirjailija, hänen äitinsä – ehkä myös esikuvansa - oli Theodolinda Hahnsson, ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut naiskirjailija. Hänen isänsä oli kielentutkija Johan Hahnsson, joka kuoli tyttären ollessa 13-vuotias. Hilja Haahti oli opiskellut Suomalaisessa jatko-opistossa ja hänestä tuli aluksi opettaja. 

 

Leskeksi jäätyään Theodolinda Hahnsson avioitui senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kanssa. Perheen taloudellinen tilanne koheni ja äidin uusi avioliitto mahdollisti tyttärelle opintojen jatkamisen. Hilja Haahti valmistui Helsingin yliopistossa filosofian kandidaatiksi. 

 

Yrjö-Koskisen perheen jäsenenä Hilja Haahti tutustui moniin vaikuttajiin. Nuorena kirjailijana hän oli yhteyksissä mm. Eino Leinon ja Maila Talvion kanssa. Hilja Haahti aloitti kirjailijan uransa jo nuorena, hän löysi kustantajan ja pääsi mukaan kirjallisiin piireihin. Hilja Haahdesta tuli nopeasti suosittu ja menestyvä kirjailija. 

 

Samoihin aikoihin Hilja Haahden kanssa aloittelivat kirjailijoina mm. Immi Hellen, Toini Topelius, Marja Salmela ja Aili Nissinen. Nuoret naiset ottivat paikkansa kirjallisuudessa, kristilliselle, opettavaiselle kirjallisuudelle oli tilausta. 

 

Hilja Haahden sanataiteen perusvire on harras uskonnollisuus. Tohtori Irja Aro-Heinilä tarkastelee Hilja Haahden elämäntyötä vuonna 2005 tarkastetussa teologian alan väitöskirjassaan "Sinä olet viisas tyttö, mutta Jumala on viisaampi": Naisen kuva, roolit ja rooli-ihanteet Hilja Haahden tuotannossa 1895-1966. Aro-Heinilä on käsitellyt Hilja Haahden hengellisiä näkemyksiä laajasti. Hänen uskonnollisuutensa perusta oli vapaakirkollinen hengellisyys.  Kun Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys, NNKY aloitti toimintansa, Hilja Haahti oli innokkaasti mukana. Tyttöjen koulunkäynti ja naisten aseman kohentaminen olivat hänelle läheisiä asioita. 

 

Kristillinen elämänkatsomus, naisen aseman kohentaminen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen olivat nuorelle Hilja Haahdelle tärkeämpiä kuin avioliitto – kunnes elämä päätti toisin. Hilja Haahti solmi vuonna 1906 avioliiton professori Ilmari Krohnin kanssa. Monipuolisena musiikin tutkijana, säveltäjänä ja kirkkomuusikkona tunnettu Krohn oli hiljattain jäänyt leskeksi, hänellä oli edellisestä avioliitostaan kuusi lasta, nuorin vasta vuoden ikäinen. Hilja Haahdella ei ollut omia lapsia, hänestä tuli Krohnin perheen viiden pojan ja Emmi-tyttären uusi äiti ja kasvattaja. Hilja Haahti joutui luopumaan opettajan työstään, hän sai elämäänsä paljon musiikkia. Kirjailijan ura jatkui korkeaan ikään asti. 

 

 

Sammatin ystävä ja kesäasukas 

 

Hilja Haahti vietti 1930-luvulta alkaen kesälomia Elias Lönnrotin Emännyyskoululla, täysihoidossa. Hilja Haahti ja hänen miehensä, professori Ilmari Krohn asuivat Männistön mökin yläkertahuoneissa. Sammatin kesien aikana Hilja Haahti tutustui Elias Lönnrotin elämäntarinaan ja retkeili Lönnrotin maisemissa. Hän osallistui sammattilaisten elämään, myötäeli sotavuosien kohtaloissa.  Runo Syvärin urhoille on omistettu Syväriin hukkuneen sammattilaisen Viljo Maaniemen muistolle. 

 

Emännyyskoulun kesävieraana oli joinakin kesinä myös Aarne Anttila, Elias Lönnrotin elämäkerran kirjoittaja. Hilja Haahti valitsi aiheekseen Lönnrotin tyttärien tarinan ja tutki aihettaan perusteellisesti. Hän on tehnyt arkistotyötä ja perehtynyt tyttärien säilyneeseen kirjeenvaihtoon. Tiettävästi hän myös haastatteli suurmiehen tavanneita aikalaisia, Sammatin sisarusten sivuilla mainitaan ainakin Parvi, Appelsiini ja Gröönruusi. Retkien aikana hänen kerrotaan ihastuneen myös ns. Kupparin mökkiin Lammintien varrella. 

 

Sammatin sisarusten ilmestyessä Hilja Haahti oli 73-vuotias, arvostettu kirjailija.  Kulttuurikodin tyttärenä hän osasi eläytyä 1800-luvun lopun säätyläisperheen elämään ja tapakulttuuriin. Omassa elämässäänkin hän on törmännyt niihin vaikeuksiin, joita opintielle haluavat nuoret naiset kohtasivat. Nuorelle säätyläisnaiselle omaan ammattiin pääseminen ja itsenäistyminen oli vaikeaa, tyttöjen odotettiin avioituvan ja löytävän kutsumuksensa kotipiiristä. Hilja Haahti onnistui hankkimaan ammatin ja hänestä tuli naisasialiikkeen aktiivinen kannattaja. 

 

 

Naisten koulutuksen puolesta

 

Lönnrotin tyttäret kapinoivat – nykylukijan silmin varsin lempeästi – ajan henkeä vastaan ja toivovat pääsevänsä opiskelemaan, mutta vain Ida ehtii aloittaa ammattiopinnot. Kirjan sivuilla keskustellaan opinnoista, esikuvana mainitaan muun muassa Emma Irene Åström, ensimmäinen yliopistokoulutuksen saanut suomalainen nainen. 

Idan kohtalo on traaginen, vaikka hän olikin sisaruksista pitkäikäisin. Yksi harvoista mahdollisuuksista oli opettajan työ. Ida on jo ehtinyt aloittaa opintonsa, kun tuberkuloosi pakottaa hänet luopumaan niistä. Idan tuberkuloosi oli ollut lievä, mutta sairauden pelättiin uusiutuvan, tuon ajan lääketiede piti tautia perinnöllisenä. Ida keskeytti opintonsa ja palasi kotiin.  Hän työskenteli isänsä apuna ja suunnitteli tulevaisuuttaan. Esikuvana Anna ja Eva Ingman, perheystävien tyttäret, jotka ovat muuttaneet Dresdeniin. Vain Ida eli isäänsä kauemmin, tämän kuoltua hän lähti Suomesta eikä enää koskaan palannut. 

 

Sammatin sisarukset on Sammattiin sitoutuneelle ja Sammatista kiinnostuneelle mielenkiintoinen historian kertaus. Hilja Haahden uskonnollinen eetos on läsnä etenkin kertomuksen alkupuolella, hän kuvaa tyttöjen hengellisyyttä tarkasti. 

Hilja Haahti tulkitsee oivaltavasti nuorten tyttöjen ajatuksia ja sielunliikkeitä. Tyttärien luonteenpiirteet – ovatko ne arkistoista löydettyjen kirjeiden avulla sommiteltuja vai kirjailijan mielikuvitusta ­– on kuvattu tarkkaan. Hetkittäin tuntuu, kuin isoäiti kertoisi lastenlastensa vaiheista, hellyydellä, ymmärtäen.

 

Sammatin sisarukset on arkistojen ja antikvariaattien aarre. Tässä kirjoituksessa lähteenä käytetty nide, toinen painos, on ilmestynyt vuonna 1948. Hyvää luettavaa myös nykyaikana! 

Sammatin kirkko