SOME ja asiassa pysymisen taito

Vuonna 1984 Winston Smith eli kaukovarjostimen valvonnassa ja nappaili somaa. Soma oli valtion määräämä pakollinen lääke, alamaisten ahdistusta torjuva, tahtoa kammitsoiva. 

Elämä oli somaa, siitä kirjoitti fantastisesti, mutta lohduttomasti  ankaran fantasian mestari George Orwell. 1984 oli utopia, varoitus. 

Meillä ei ole somaa – ei ainakaan yhtä ja ainoaa pakollista lääkitystä koko kansalle. Meillä on some. Täysin vapaaehtoinen. 

Some on yleislääke, joka auttaa kaikkiin vaivoihin, silmien kautta – ja suoraan aivoihin.  

Some auttaa olemaan olemassa. Hiiohoi! Tässä tulee päivitys, voihan hirvitys, oikein aivopläjäytys! Minä olen olemassa, sillä siis ja siisti, lähetän sinulle ja muutamalle sadalle muullekin juuri nyt viestin ja tiedän olevani olemassa tässä elämässä! Niinpä.  

Some syrjäytti Xerologian. Ei tarvitse tyytyä mustavalkoisiin paperikopioihin ja sisäisen postin väärinkäyttöön, voi sekunnin osissa lähettää kavereille värejä, liikettä, ääntä – vain haju puuttuu (toistaiseksi). Voi täyttää kaikkien kavereiden postilaatikot vanhoilla, ikivanhoilla ja joskus jopa uusillakin vitseillä. Eläköön! Jiiihaaaa!

Some neuvoo, mitä voit tai haluat ostaa. Vastaa arvontaan, osallistu kyselyyn, kommentoi. Samalla tulet silmäilleeksi mainoksen. Etsit uutta lautasta, kun kauppa on kiinni ja kas! Kaikki maailman lautaset tulvivat sivullesi. Siitä vaan, kaupantekoon. Toiveesi olemme jo saaneet tietoomme, taisit luovuttaa ne samalla, kun vastasit kyselyyn tai testiin. Muutama yhteystieto vielä, niin...

Some auttaa levittämään autuuden sanomaa. Minä olen tänään täällä, 30°C auringossa, mutta kukapa sitä varjossa, viini virtaa, pihvi tirisee, meri kimmeltää ja minä olen onnellinen, niin onnellinen. 

Some auttaa jakamaan kurjuutta. Minä olen tänään täällä, 30°C auringossa, yritän löytää varjoa, juomaa kuluu ja paita hiostaa, mikään homma ei suju, kuinka ne siellä etelän mailla näitä helteitä alvariinsa jaksavat? 

Some ravitsee ylemmyydentunnetta. Vastaus vastaukselta, kommentti kommentilta. Älä yritä, minulla menee vielä paremmin. Vai niin, olipas vaatimaton yritys, kyllä minä tiedän, miten pitää toimia. Älä luule, että se on sinun oma juttusi. Ei se ollut, jos sen kerran kaikille tulit jakaneeksi. Oma vika. 

Some ei nalkuta eikä naputa. Mitä sitä turhia yhdys sanoja tai kieli oppi sääntöjä miettimään. Mä kirjotan ja pilkutan mitä mun sormista valuu ja se on ***tu sun oma häpee jos et sä ymmärrä. Kai joku tyhmä ope jostain joskus niuhotti, mut se oli jo kauan sitten ja koko tyyppi oli ihan *******. Eikä tajunnu somesta mitään. 

Some luo minäkuvaa, sinäkuvaa, hänkuvaa. Tänään olin niin ahkera, että. Huomenna olen niin ihana, että. Minä olen niin viisas ja kaunis, että itsekin alan uskoa. Ehkä se on joskus hyväkin asia. 

Some rajaa turhan yksityisyyden pois. Minä olen täällä, Minä-Minä-Maassa. Minun lapseni ovat täällä, me kaikki. Nakuina tai vaatteissa, jaettavissa vaikka koko maailmalle. Ai niin, kiinnostaako sellainen muka jotakuta ulkopuolista? 

Some tuntee sinut, paremmin kuin luulet. On varsin harmitonta ja tavallista tietoa, että ostat maitoa tai lenkkimakkaraa lähikaupastasi, mutta sittenkin? On kaikenlaista tietoa. 

Some antaa mahdollisuuksia. Keskustella, viedä keskustelu pois asiasta, niuhottaa, nipottaa, viisastella ja vesittää. Olla äänessä, esimerkiksi äänessä olemisen takia. Sainpas sanotuksi! Asiassa ja aiheessa pysyminen on katoavaa perinnettä. Niin, on kai niitä, hyviäkin rönsyjä? 

Some on mainio tapa pitää yhteyttä ja viestittää. Ottaa kontakteja ja olla yhteyksissä. Jakaa kuvia ja tunteita. Puhua tärkeistä asioista. Kuvittaa omaa sieluaan ja demonstroida persoonallisuuttaan. Yrittää luoda kuvaa itsestään, vaikka se kuva onkin jo vähän virttynyt. 

Somen käyttäminen edellyttää periaatteita. Minullakin on: kaverini ovat kaikki minulle muutenkin tuttua väkeä. Anteeksi vain, ihanat adonikset! Toinen periaate: yritän muotoilla viestini järkevästi, yksityisyyksiä kunnioittaen. Kolmas, jossa tosin aivan liian usein horjun: yritän etsiä silmälasit ja asettaa ne nenälle ennen kuin kirjoitan päivityksiä tai kommentteja. Muuten tulee pnovireitä – vaikka tulee niitä välillä, vaikka olisi rillitkin päässä. 

Some on utopia. Se ei ole vilpitön, puhdassieluinen eikä ihanteellinen. Käyttäjän on oltava varuillaan ja asennoiduttava kriittisesti. Kaikki ystävyys ei ole pyyteetöntä. 

Aina välillä mietin koko touhun mielekkyyttä ja järkevyyttä. Järjen hippusia saa joskus seulomalla seuloa näkyviin. Ja kannattaako se aina? 

Olen somessa, edelleen. 

En ole sulkenut ovea. 

Huutolaistyttö lämmittelee muurin sopukassa. 

Kuvituskuvat olen poiminut mm. Seurasaaren ja Mikkelin jalkaväkimuseon kesäretkikuvista. 

Kohteena nämä museot ovat täysin viattomia, ainakin mitä sosiaalisen median ongelmiin tulee. 

Taivas kattaa kaiken

Tunturin laella kohtaan taivaan. Se on huikea, korkea, avara ja kaunis. 

Onko taivas kaikkialla yhtä suuri ja sininen? 

Taivas kattaa kaiken. Ruskan kirjomat metsät ja tuntureiden rinteet. Jänkhän, jonka sammal on saanut uuden värin, lämpimän hohtavan ruskean. Vesien hopeiset pinnat. 

Suuret puut tavoittavat taivasta, laaksossa ne kohoavat korskean ryhdikkäinä. Korkeammalla on kumarrettava suuren sinisen korkeuden edessä, annettava tuulen tulla. 

Aika on eikä ole: kuka tietäisi vuosirenkaiden määrän suuren puun ytimessä. Vuosituhannet kerrostuvat maisemaan, kamaraan. 

Ihmisen työ on vain kevyt kosketus pinnassa, taivaan alla. Ruskan maassa on monta kulkijaa. Varttunutta väkeä, nuorempia. Polun toisella laidalla puhutaan lähipiiriä ja koko maailmaa järjestykseen. Toisella laidalla askellus on kepeää, vastaantulijaa tervehditään.

Myötäinen ja vastamäki ovat täällä konkretiaa. Adrenaliinit, endorfiinit, hyvän ponnistuksen tuoma hiki ja voitonriemu, ne nousevat kasvoille, muuttuvat hymyksi. 

Ylhäällä odottaa hetki lepoa, ennen kuin matka taas jatkuu. 

Pilvet kulkevat tuulen mukana, kuin viestit, muistot, toiveet – rukoukset? Pienet pilvet, pienet toiveet ja unelmat, ajatukset. Poutapilvet, valkoisina sinistä avaruutta vasten piirtyen. 

Idän suunnasta nousee sade, kulkee maiseman yli kohti länttä, hetken hämärtää, sitten tumma pilvi lipuu ohi ja valo voittaa. 

Avaran taivaan alla on tilaa pilville, valolle, tunteille, ihmisen sielun ja mielen kaikille väreille ja liikkeille. 

Taivas kattaa kaiken, koko elämän. Ihmisen rakentaman maailman, jumalaisen luonnon, vuosituhantiset tunturit, kiperät polut ja letkeät myötäleet. 

Suuri, valtava taivas. Sininen avaruus, kirkkaus. 

Me, luomakunta, suuremman suojassa.

Taivas. Taivas kattaa kaiken. 

Julkaistu ensimmäisen kerran Keravan seurakunnan Keravan taivaan alla -blogissa 14.9.2019. 

Rytmi

Kysykää – tai älkää kuitenkaan kysykö – entisiltä kavaljeereilta, millainen tanssitaito ja rytmitaju minulla on. Ei niitä ole, tanssiaskelia eikä rytmiä, minä en ikinä oppinut. Turha edes kysellä. Ja ne kavaljeerit, taitavat jo kohta tarvita tahdistinta? 

Elämä on rytmin hakemista, vaihtuvien taajuuksien hahmottamista. Elämä sykkii, niin kuin sydän, levosta kiireeseen, sykettä ja syklejä, laveita kuvioita. Meille tämän toivoisi olevan helppoa, eletäänhän pohjoisessa maassa ainakin neljän, jopa kahdeksan vuodenajan keskellä. 

Juuri nyt kesä pakenee, käsillä on syyskuu sato. Vaalea vehreys tummuu, kellastuu, saa ruskean sävyjä. Silti luonto on täynnä vielä elämää. Kesä on tarjonnut lentonäytöksiä, joissa esiintyjät solahtavat erehtymättömän varmasti pesäpöntön pienestä aukosta sisään ja ulos. Nyt pesät ovat tyhjillään, asukkaat muuttaneet omilleen. Vesilinnut parveilevat ulapalla, matkaseuraa etsien. 

Avaan oven ja kuuntelen pihan tuulta. Kypsien luumujen tuulta, itsepäisen kriikunapuun tuulta, vanhan omenapuun harmaantuneissa oksissa liikkuvaa tuulta, havunneulasten ja koivunsiementen täyttämää tuulta, hiljaa nurmelle varisevaa kesää. Tikka ahertaa pihamännyn oksalla, nakuttaa keskittyneesti kelottunutta puuta. 

Illan tullen leikkivät tähtien kuvajaiset mökkirannassa, veden tummalla pinnalla. Kesä etääntyy, lopulta veden rytmi hiljenee, jään tullessa. 

Välillä näyttää siltä, että vuosi on elämän pienoismalli. Tai siltä, että elämä on kuin pitkä kesä, elämän kierto, vehreistä aluista syksyn lehtien havinaan.

Elämän syyspuolta kulkeva joutuu luopumaan, päästämään irti ihmisistä, rakkauksista, asioista, paikoista. Ne katoavat, hallitusti ja odotuksenmukaisesti, mutta myös odottamatta ja yllättäen. Huomaa, että on asemoitava itsensä ja ajatuksensa uudelleen. Ei enää jonkun olemassa olevan ihmisen tytär tai naapuri, vaan vain minä, itse, omillani. Vastuu siirtyy ja jonakin päivänä on oma vuoroni siirtää vastuu nuoremmille. Vastuu muistoista, perheen hiljaisesta tiedosta, tavoista ja tottumuksista, Vastuu siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Eikä kukaan osaa aloittaa ajoissa, aina huomaa, että jotakin tärkeää on jäänyt kysymättä. 

Syyskesällä palataan kaupunkiin. On iltoja, jolloin sää on vielä lempeä, vaikka ilta pimenee ja tähdet ovat jo jossakin kaukana kaupungin valojen yläpuolella. Kävellään kadulla, kevein kengin, katsellaan valoja, valaistua kaupunkia, joka kohta hengittää talven odotusta. Askeleita asfaltilla. Yöllä voi vielä jättää ikkunan auki, kuulla kadun äänet, tuntea kaupungin tuoksun. 

Jonakin päivänä tulee viima ja sade piiskaa ajatuksia. Mutta sitä ennen, hengitän syksyä. Kuuntelen syksyn rytmiä, talven lähestyviä askelia.

Elämän syke, rytmi, kaikella aikansa. 

Julkaistu ensimmäisen kerran Keravan seurakunnan Keravan taivaan alla -blogissa 8.9.2019. 

Maailma keikahti – ja mitä siitä sitten seurasi

Kaikki tapahtui sekunnin sadasosassa. Olin astunut pehmeän lumen peittämälle kivikovalle jäätikölle, jalka luisti alta, yritin vaistomaisesti työntää kättä eteen... Se oli sitten siinä, se koiran aamulenkki. Onneksi pikkumusta oli jo hoitanut kakkahommat ja pruiskautellut  kavereille tarkoitetut viestit lumipenkkaan. Ensiapuun!

Oikea ranne kipsattiin ja lääkäri kirjoitti sairaslomaa. Hyvä että kirjoitti, kättä särki ja kipsin kanssa tuntui tukalalta olla ja elää. Murtunut ranne ei ole mikään maailmanloppu, mutta keski-ikäiselle tädille se on tuntuva hidaste. 

Keikahduksesta tulisi elämään käänne, kahden uuden polun alku.

Päivystyspolilla odottaessa näkymät eivät olleet näin valoisat.

Ensimmäinen uusi polku 

Viikon kuluttua kipsauksesta olisi lähtö Leville. Mökki oli varattu, junaliput onnistuttu ostamaan, kavereiden kanssa sovittu… Lääkäri antoi luvan matkustaa, mutta en saisi hiihtää. En varmaan olisi osannutkaan. 

Matka sujui, jotenkin. Juna seisoi Pännäisten asemalla pimeyden keskellä hyvän tovin ja tuskin koskaan on mikään tilanne niin paljon pänninyt kuin juuri silloin, makuuvaunussa, nukkuvia matkatovereita kuunnellessa, Pännäisissä. Anteeksi pohjalaiset, mutta rannetta särki lujaa, yölläkin. 

Ladulle ei ollut asiaa, mutta kylälle kyllä, perhe auttoi kengännauhojen solmimisessa. Aurinkoisia talvipäiviä ei kannattanut tuhlata sisällä istumiseen, pieni liike piti jomotuksen aisoissa. Laskettelusauva antoi tukea.

Päätin kysellä välittäjiltä lomaosakkeista. Se olisi takuuvarma ajankulu. Jos kaikki se, mitä lomaosakkeista olin kuullut tai lukenut, pitäisi paikkansa, myös täysin riskitön harrastus. Tuskin ’löytäisin’ mitään. Alku sujuikin suunnitelmien mukaan.  

Kolmantena päivänä minulle esiteltiin loma-asunto, joka vaikutti lupaavalta. Neljäntenä päivänä tapasin rakennuttajan ja pääsin tutustumaan taloon. Yritin kysyä mahdollisimman inhottavia kysymyksiä, tyhmiä kysymyksiä. Laskettelusauva kaverina teki olon kömpelöksi,  pelkäsin koko ajan rikkovani jotain. Kaikkiin kysymyksiini sain hyviä ja järkeviä vastauksia. Talokin säilyi ehjänä. Eihän tässä näin pitänyt käydä. 

Seuraavalla viikolla kotiinpaluun jälkeen teimme kaupat. Pankki auttoi paperisodassa (pankkipalvelua oli vielä siihen aikaan). Allekirjoitin oman osuuteni vasemmalla kädellä. Kaksi virkailijaa todisti horjuvan röhvellyksen nimikirjoitukseksi. 

Jos et usko, kokeile. Kirjoita nimikirjoituksesi oikealla ja vasemmalla ja vertaile. Siis, jos et ole niitä miehiä, joiden puumerkistä ei erkkikään ota selvää, onko se etunimi vai sukunimi vai liekö sana ollenkaan. 

Me olimme vastoin kaikkia odotuksia ostaneet seitsemäsosan paritalon puolikkaasta, valaistun ladun lähellä, kävelymatkan päässä gondoleista ja kylän keskustasta, Me, joiden ei ikinä pitänyt sortua, meistä tuli lomamökin osaomistajia.  

Aluksi oltiin lomilla ja jos hallintavuorolista salli, pitempinä pyhinä Lapissa. Lasten kanssa tai kahdestaan. Kavereiden kanssa tai kahdestaan. Kun lomat loppuivat ja jouduimme eläkeläisinä tekemään kaiken omalla ajalla, vietimme loma-asunnossa kaikki jokseenkin  järkevät lomaviikot. Parhaina vuosina viisi viikkoa tunturissa. Useimmiten kahdestaan. Retkivarusteita kertyi alakerran asukaskomeroon: kakkossukset, hiihtoreppu, varaliinavaatteet, marjaämpäri ja -poimuri.

Muutamana vuotena mietimme, miksi kierrämme samoja Levin latuja talvesta toiseen. Useammin olimme kai kuitenkin onnellisia siitä, että kaikki oli tuttua ja odotuksenmukaista, ladut ja palvelut kunnossa. 

Lappiin matkustaminen on tekniikkalaji. Ihmiselle, joka ei osaa olla varautumatta kaikkeen, se on hikinen haaste. Sää voi olla fantastinen, sateinen, myrskyävä, aurinkoinen, jäätävä, katastrofaalinen tai toivoton. Viikon jälkeen huomaa, että yhdeksänkymmentä prosenttia matkavarusteista on ollut liikaa. Arvatkaa, olenko oppinut…

Lappiin on meiltä noin tuhat kilometriä. Talvinopeuksien aikaan se tarkoittaa ainakin kahtatoista puuduttavaa ajotuntia. Minimitauot, tankkaukset.

Kohtuullisella ajomatkalla selviää, jos saa autopaikan junasta. Yleensä ei saa. Perjantai-ilta on suosituin matka-aika, juhlapyhien autopaikat varataan heti, kun ne tulevat myyntiin. Tai ainakin ennen kuin me tiedämme, miten ja missä pyhät vietetään. Matkalaisia on yhä enemmän, autojunakapasiteetti ei tunnu lisääntyvän samassa suhteessa. 

Matkalla voi yöpyä Oulussa tai Torniossa tai … jos saa hotellihuoneen. Yleensä saa, mutta hinta onkin eri juttu. Lentäen – pienen muuttokuorman kanssa? Liinavaatekassin ja suksien kanssa? 

Kevättalvisella puiston polulla alkoi tarina, joka saattaa pian saada uuden käänteen. Yhdentoista tyytyväisen vuoden jälkeen olemme päättäneet luopua loma-asunnosta Lapissa. 

Asunnossa ei ole mitään vikaa. Huolto pelaa, kämppä on kunnossa, naapurit mukavia. Levi on vireä ja palveleva lomakeskus. Koutamaa on edelleen rauhallinen alue. Keskusta on lähellä - monet uudet lomarakennukset ovat paljon kauempana kylän riennoista kuin meidän tukikohtamme. 

Ehkä miestä on tullut vanhoja? Olemme kyllästyneet pitkään automatkaan, pimeisiin teihin, juniin, joihin myydään vain eioota, puuduttavaan istumiseen. 

Välittäjä lupasi, että Levihovi 4 F on netissä loppuviikosta. Katsotaan, miten käy.  https://www.habita.com/kohde/623590

Tarina, joka alkoi murtuneesta ranteesta noin yksitoista vuotta sitten, saattaa saada uuden käänteen. 

Ja toinen tarina oli? 

Kun soitin ystävälleni Marja Seppälälle ja kerroin olevani kipsissä, Marja tokaisi suorasukaisesti: vasen käsi toimii, kirjoitat Kirkhakkiseen. Ehdit kyllä, seuraavaan numeroon on aikaa. 

Marja – nyt jo edesmennyt – oli paras kotiseutuystäväni. Tehtiin yhteisiä juttuja, puhuttiin ja suunniteltiin. Jos ei tavattu henkilökohtaisesti, meilit sinkoilivat, nettikeskustelut jatkuivat joskus yöhön asti. Jaettiin tietoja ja linkkejä tietolähteisiin, ideoitiin, kerrottiin ajatuksia ja mielipiteitä. Ventiloitiin, vaikka sitä sanaa ei vielä ollut edes keksitty. Marja toimi luotettuna esilukijana ja kommentaattorina.

Marjalle ei voinut sanoa ei. Jotain pystyi sentään tinkaamaan. Pyysin, että saisin itse valita aiheen, käsittelytavan ja tyylin, kirjoittaa niin pitkästi tai lyhyesti kuin haluaisin tai asiaa olisi. Ei tarkkaan määriteltyjä työtekstejä, vaan vapautta. Marja suostui kaikkeen.  

Kirjoitin ensimmäisen juttuni Kirkhakkiseen sananmukaisesti vasemmalla kädellä. Seuraavaa työstäessäni sain jo molemmat kädet käyttöön. Ja sitä seuraavaa ja seuraavaa…

Yhteistyö Kirkhakkisen kanssa on jatkunut. Kiitos, Marja! 

On ollut ilo kirjoittaa. Joulukuun numerossa tavataan. 

Jutun kuvat viikon 37 ruskasta Levillä.

Kirkhakkinen on Lohjan Kotiseutututkimuksen Ystävät ry:n puolivuosittain ilmestyvä julkaisu. Saatavana Lohjalta, ainakin Kahvila Liisasta, kivikirkon naapurista. 

 https://www.habita.com/kohde/623590

Kuuden tunnin työpäivä

Ryhmäkuva, eikö näihin politiikkojen juttuihin sellainen kuulu? 

Juhlapuheessa lausuttu rohkea ajatus lähti lentoon. 

Sanna Marin visioi SDP:n juhlapuheessa tulevaisuutta, joka toisi kaikkien ulottuville kuuden tunnin työpäivät ja nelipäiväisen työviikon. Tavoite on selkeästi sanottu, mutta tuskin se vielä tällä eduskuntakaudella toteutuu, tuskin oli tarkoituskaan. 

Asiayhteydestä irrotettu mielikuva joutui tosikkojen tykitykseen ja vajosi syöksykierteeseen. Vähitellen alkaa onneksi näkyä oireita siitä, että oikea keskustelu aiheesta saattaisi alkaa. 

Elämässä tarvitaan rohkeita näkemyksiä, sillä vain niiden voimalla asiat etenevät. On parempi sanoa ääneen idea, vaikka vain raakile, kuin jättää sanomatta. 

Suomalaiselle työ on pyhä asia. Olen keskustellut elämänkoulussa pitemmän oppimäärän suorittaneiden kanssa siitä, mitä työnteko on ollut, mitä se on nyt. Raskaan ruumiillisen puurtamisen osuus on vähentynyt. Työ on opettanut tekijäänsä, antanut itseluottamusta ja tunteen voimasta. Työ palkitsee, kun omat aikaansaannoksensa voi nähdä ja tuntea. 

Voiko työnsä jäljestä iloita silloinkin, kun se tai osa siitä on kadonnut jonnekin koneiden ja tietokoneiden uumeniin, näkymättömiin? Voi, sillä tietokone on väline siinä missä mustekynäkin. 

Jokainen suunnittelutyötä tehnyt tietää, että muutama tunti intensiivistä ajatustyötä voi jo olla rankka rupeama. Kaikki työnteko ei ole – onneksi – huipputehoilla painamista. Suunnittelija jatkaa taustatietojen hankkimista, tekee testejä, kirjoittaja haastattelee, hoitaa asiakassuhteita, päivittää kirjanpitoa, on yhteyksissä alihankkijoihin, käy lounaalla, juo kahvia ja juttelee kollegoiden kanssa. 

Kuinka tarkkaan päivien pituus täytyy määritellä? Monella työ kulkee alituisesti mukana, kuin varjo, kun alitajunta työstää sisältöjä. Onko työajan määrittely aina edes tarpeellista? Eikö tärkeämpää olisi saada aikaan tuloksia? 

Kenenkään elämä ei pääty työpäivän päättyessä. On huolehdittava läheisistä, perheestä, kodista, omasta jaksamisesta. Leipätyötä voi seurata tehtävä, joka on elämän leipä. Jokaisella pitää olla myös lupa levätä ja palautua. 

Kun puhutaan kuuden tunnin työpäivästä, kuultaako taustalta pelko työn arvon vähenemisestä? Työn arvo on konkretiaa, palkkaa, jonka tekijä saa vastineeksi. Riittääkö lyhyen viikon saldo elämiseen? Minkä mukaan palkka määräytyy? Työn arvoa on myös se tunne, jonka tekijä palkinnokseen saa. Ellei työ miellytä, mikä tahansa tuntimäärä voi olla liikaa. 

Kuuden tunnin työpäivä olisi mahdollisuus esimerkiksi omaishoitajille, vanhemmille, harrastajille, vapaaehtoistyötä tekeville. On monta ammattia, joissa ajatus tuntuu vielä mahdottomalta tai ainakin se on ennakkoluulottomien järjestelyjen takana. Työ, työvälineet ja työnteko ovat muuttuneet eikä muutos pysähdy. Kuinka realistinen visio 24 tunnin työviikosta oikeasti voisi olla? En edes yritä arvata. 

Freelancerina tein pätkätöitä, päivittäin. Kun lapset lähtivät leikkikouluun tai kouluun, aloitin päivävuoron. Kun ilta ehti ja soihdut sammuivat, jatkoin iltavuorossa. Joskus piti ottaa yövuorosta lisää. Tehtävästä riippuen seurasin ajankäyttöä tai merkkimäärien täyttymistä tai tarkkasin sitä, miten ajatus toteutui. Jos oli väljempää, kirittiin kiinni kotityön rästejä. Niitä oli aina. Niitä on aina, kaikilla. Ei meillä koko ajan siivota.

Työssä jaksaa, jos se on kiinnostavaa ja palkitsevaa. Työssä jaksaa paremmin, jos voi päättää ajankäytöstään ja omasta olemisestaan. 

Omana yhteistyökumppaninani on ollut näkymätön kotihengetär. Hilma pesee pyykit, tiskaa ja auttaa joskus ruoanlaitossa. Hilma on tyhmänsorttinen, mutta uuttera. Ei hän kaikkea osaa: kun ajatus koneen ääressä tilttaa, pitää käydä auttamassa Hilmaa. Muutama askel irti aherruksesta tekee hyvää. 

Freelancerin arkea. 

Blogijutun viimeistelyn aikana Hilma tuuletti vuodevaatteet, tiskasi ja pesi pyykit. Kirjoittaja nousi pöytänsä äärestä ja sijasi vuoteeseen puhtaat lakanat. Puhtaat pyykit hujautettiin muutaman tekstikappaleen välissä narulle. Tuuli viimeisteli työnjäljen.

Kirjoittaja on poliittisesti sitoutumaton, koska ei ymmärrä puoluekuvioista mitään. 

Miksi minä olen viihtynyt Sammatin Kievarissa

Olen viime päivinä pohtinut ruokaan ja ruokapaikkoihin liittyviä asioita.

Olen ollut allapäin Sammatin Kievarin sulkemisen takia. Olen yrittänyt löytää syitä ja perusteluja. 

Toivon, että jaksat lukea. 

1. Johdanto:

Matkailijan taukopaikka, tätähän se valitettavan usein on

Liukuovi avautuu automaattisesti, kun astumme sisään. 

Kas, varjoisaa, paikoitellen hämärää. Jopa tällaisena päivänä.

Meitä tervehtivät melkein suoriin riveihin asetetut, täpötäydet rullakot. On näillä ainakin astioita, seisotettavaksi asti. Rullakot peittivät tasaisena rintamana ikkunat, eikä päivänvalo tai kansallismaiseman kauneus päässyt häiritsemään asiakkaita. Kätevää myös siksi, ettei tarvitse pestä ikkunoita, kun niihin ei ylety. 

Kassalla nuori edeskäypä tervehtii, silmäilee ostoksemme, höylää maksukortin, muistuttaa etukortista ja kiittää. Sitten hän jatkaa seurustelua nuoren kollegansa kanssa. 

Kannamme ostokset vapaaseen pöytään. Tulee heti seurallinen ja kansainvälinen olo. Pöydän pinta on täynnä rinkuloita, tuoppien jälkiä ja tahroja. Vuosikertatahroja? Joku on ripotellut ohuen kerroksen hienoa sokeria naapuripöydän pintaan. 

Oli melkein kuin olisi jutellut tuntemattomien kanssa. Kahvi maistuu kahvilta ja pullan hoksaa hämärässäkin pullaksi. Onko joku teistä kahvitellut pöydässä numero 125? Älkää kertoko, kiitos. 

Kahviteltuamme suunnistamme kohti rullakkoa. Vielä löytyy yksi tyhjä rako, tarjottimelle. Nuoret kikattavat kassalla, emme häiritse heitä. 

Missään ei ollut tarjolla riepua, jolla olisi voinut pöydän puhtaaksi pyyhkäistä. Olisihan sekin itsepalvelukonseptiin sopinut?

Eletään mätäkuun aikaa. Seisoneet, likaiset astiat, niiden ruoantähteet ja muut roskat lienevät osa mikrobiologian koetta, jolla tutkitaan, miten pian mätäkuu muuttaa jätteissä muhivat bakteerit vahingollisiksi. Näissä kuppiloissa jokainen kuu on myös mätäkuu. Varmaan tämän kaiken on joku terveystarkastaja joskus hyväksynyt. 

  

Vanha totuus on, että matkalla maistuu huonompikin ruoka. 

Emme tohtineet kokeilla ruokalinjaston tuotteita. 

2. Sammatin Kievari, poikkeus säännöstä 

Ensin se oli koulu, jonka opettaja oli tunnettu taidostaan pitää vallattomimmatkin vekarat järjestyksessä. Sitten siitä tuli helsinkiläisen yhdistyksen lomapaikka. Sitten siitä tuli kievari, Koivikon Kievari. Oivallinen ruokapaikka. 

Kun Juhani Malkki ja Matti Itäranta tulivat Sammattiin, he olivat jo kokeneita ammattilaisia. He tiesivät, että ravintolan tasoon vaikuttaa kaikkein eniten ruoka, sen tinkimätön laatu ja palvelu. Plussaa tuo rauhallinen, kaunis ympäristö, uimaranta ja maalaismaisema. Ollaan idyllissä, ateriahetki katkaisee arjen, rentouttaa. 

Matin ja Juhanin kaudella Sammatin Kievarista on tullut käsite. Synonyymi hyvälle palvelulle ja herkulliselle ruoalle. Sammatin Kievarista on tullut koko alueen muonittaja ja palvelupiste. 

Elijazz 2019 Kievarin terassilla, Jussi Syren and the Groundbreakers

Kievarin lounaspöytä on ilo. Maistuva alkukeitto, raikkaat salaatit, monipuolinen valikoima lämmintä ruokaa. Jälkiruoaksi kuppi kahvia, pyhäpäivinä myös jälkiruoka. Hyvää leipää, vaaleaa tai rukiista. Kelpaa tarjota nirsoimmallekin. 

Erikoismaininnan arvoista on ravintolasalin siisteys. Käytetyt lautaset katoavat nopeasti, pöytiin ei kasaannu likaisia astioita, sali on ruuhkapäivänäkin siisti. Taso näkyy puhtaissa pöytäliinoissa, astioissa, yleisilmeessä. Asiakkaan lähdettyä pöytä on nopeasti valmis ottamaan vastaan uudet ruokailijat. 

Lohjan kaupunki on päättänyt myydä Sammatin kunnalta saamansa perinteikkään vanhan koulukiinteistön. Kievarista mahdollisesti saatavalla myyntivoitolla katetaan pieni aukko Lohjan vuotavassa kukkarossa.  Viis siitä, että myynti ei ehkä toteudu ja vuokratulot menetetään. Viis siitä, että Paikkarin torpan ympärille kehittyvän kulttuurikeskuksen kasvu uhkaa pysähtyä eivätkä alueen matkailukohteet ja yritykset saa kipeästi kaipaamaansa vetoapua Kievarista. 

Sammatin Kievarin nykyiset isännät ovat päättäneet lopettaa syyskuun alussa. Jatkoajoista eivät eläkeiän kynnyksellä olevat yrittäjät enää halua tai jaksa neuvotella. Ymmärrän heidän ratkaisunsa, vaikka se tekeekin mielen surulliseksi. Miksi jatkaa turhauttavaa keskustelua, josta ei seuraa tekoja eikä toimenpiteitä? 

Tuulikki Eloranta kesällä  2019 lauluillassa.

3. Tulevaisuus on iso, apea kysymysmerkki 

Kun Sammatti liitettiin Lohjaan 2009, ilma oli sakeana lupauksia ja tulevaisuudenuskoa. Sammatti, kulttuurikunta ja Elias Lönnrotin kotipitäjä saisi arvoisensa kohtelun ja kaikki palvelut jatkuisivat kuten ennenkin. 

Toiveikkaimmat ajattelivat, että kroonisten talousongelmiensa kanssa kamppaileva Lohja saisi Sammatista kruununjalokiven. Matkailu ja Lönnrotin perinne antaisi nostetta koko kaupungille. 

Sammatti on aina ollut matkailukohde. 1900-luvun alussa Sammattiin tehtiin toivioretkiä, käytiin Elias Lönnrotin jalanjäljillä. Samaan aikaan alettiin rakentaa kesäasuntoja, eniten mökkibuumin aikaan 1960-luvulla. Vapaa-ajan asukkaita on Sammatissa ollut jo kauan ennen kuin matkailusta alettiin puhua elinkeinona. 

Oli luonnollista odottaa, että kaupungin kanssa tätä voimavaraa hyödynnettäisiin tehokkaammin, luotaisiin uutta liiketoimintaa ja aktiviteetteja. Edistyksen asemesta saatiinkin kiristyksiä, säästöiksi naamioituja huononnuksia ja kuristavaa kulukuria. Selityksiä. 

Kukaan ei uskonut, että pudotus tapahtuisi näin pian. Mikään niistä palveluista, jotka pieni Sammatti oli asukkailleen rakentanut, ei enää ole ollut pyhä tai säilyttämisen arvoinen. Ei, vaikka Sammatti on ollut koko Lohjan muuttovoittoisin, halutuin alue.

Kaikesta siitä, mikä yhteisin ponnistuksin oli saatu aikaan, on pitänyt taistella eikä suinkaan aina voitollisesti. Sammatin terveysasema, hammashoito, kirjasto, Kievari ja Kievarin lauluillat, Lohilammen museo, Paikkarin torppa – kaikki palvelut ovat vuorotellaan olleet tulilinjalla ja viivytystaistelu näyttää olevan pysyvä olotila. 

Kunnan tai kaupungin menestyminen kilpailussa tarkoittaa toimivia palveluja ja viihtyisää asuinympäristöä. Entisessä Sammatissa toimi oma terveysasema, vanhainkoti, monta kauppaa ja kaksi pankkia, posti, taksiasema, ainakin nämä. Joku muistaa vielä ajan, jolloin oli oma liikennöitsijä, limonaditehdas ja meijeri. 

Entiseen ei ole paluuta, mutta järkevä palvelurakenne ei näytä enää olevan kenellekään tavoite. Kauppoja on jäljellä yksi, samoin pankkeja. Viimeinen pankki lopettaa kokonaan loppuvuoden aikana. Julkinen liikenne vähenee kesäisin olemattomiin, talvivuoroja vielä on, kiitos koululaisten.

Sammatin Kievari ei ole ongelmineen yksin. Elämä on autoistunut, digitalisoitunut, automatisoitunut. Kaupat ja pankit keskittävät toimintojaan kaikkialla, eivätkä Sammatin ongelmat ainutlaatuisia ole. Kaikkialla muuallakin suljetaan ovia, silmiä ja korvia. Silloinkin, kun olisi viisaampaa avata ja kuunnella asukkaiden toiveita ja yrittää luoda uusia, toimivia palveluja. Tukea paikallisten yrittäjien toimintaa. 

Tavallisista ihmisistä jää nykyään niin monta muistijälkeä kaikenlaisiin järjestelmiin, että ei luulisi olevan mahdotonta selvittää, millaisia palveluja kylällä käytetään ja miten. Ihmisiltä kysymällä selviäisi sekin, mitkä asiat koetaan ongelmiksi ja miksi kaikkien innovaatioiden käyttöönotto ei aina onnistu. Kenellä on rohkeutta ottaa selvää asioista? 

Kunnan päättäjillä ei tunnu olevan tarkkaa ja päiväntasaista tietoa alueensa asukkaista ja yrityksistä. Visioista ja laaja-alaisesta ajattelustakin taitaa olla pulaa?

Sammatin Kievarin toiminta päättyy syyskuun 2019 alussa. 

Sammatin Kievari on palvellut perhettämme loistavasti. 

Olen kiitollinen ja surullinen.

Jutun perustana olevat mielipiteet ja mielikuvat ovat kirjoittajan.