Sicilia est insula

Joskus sieluun tarttuu ja jää kiinni. Yksi koukuista on Etna. Vuori, jonka nimi tulee tutuksi, vaikka sen hahmo on näihin asti vain kuvista tuttu, kuin harmaa kulissi vehmaan maiseman keskellä.

Sylvian joululaulussa häkkilintu laulaa vuoren ylistystä. Ja viini on vaahtovin… mitä se ikinä tarkoittaneekaan. Kansallisbiografian elämäkertatietojen mukaan Topelius matkusti Italiaan vasta vuonna 1876, runon kirjoittamisen jälkeen. Ja silloinkin Firenzeen asti.

Sitrukset antavat monta satoa vuodessa.

Lohjan Yhteislyseon latinan kielen lehtori Katri Harras aloitti lukiokurssin klassisin lausein: Sicilia est insula. In ora Siciliae est Aetna. 

Noinhan se kirjoitettiin? Samoja lauseita olivat tavailleen monet maailman mahtajat, Winston Churchillista alkaen. Lupaus siitä, että latina yhdistäisi ja rakentaisi siltoja, ei vielä kouluaikana täysin todentunut.

Araukaaria, sykähdyttävän graafinen. 

Ennen matkalle lähtöä etsin vanhaa Exercitiaa, turhaan. Kaupungissa sen ei pitänytkään olla, maalta en löytänyt. Kaupunginkirjastossa ei enää niin vanhoja kirjoja ole. Melkein 50 vuotta sitten tarkkaan luettu ohut vihkonen, kielellä, joka jo silloin oli kuolleeksi julistettu. 

Ostin lentokentän kirjakaupasta sanakirjan, mutta eihän se sama asia ole, vaikka hauskaksi opukseksi osoittautuikin. Täytyy löytää se harmaa, nuhjuinen pahvilaatikko, jossa, ehkä…

Naxoksen ensimmäisiä kreikkalaisia, muotokuvat museon vitriinissä. 

Euroopan historian jättiläisiä ovat olleet kreikkalaiset ja roomalaiset. Sisiliaan molemmat ovat jättäneet jälkensä. Giardini Naxos oli kreikkalaisten ensimmäinen siirtokunta Sisiliassa, Syrakusasta tuli vauras kreikkalainen suurkaupunki. Meri mahdollisti kaupan ja liikenteen, meri toi matkalaiset kaupunkiin.

Kreikkalaiset orjat louhivat kiveä teatteria ja muita rakennelmia varten. 

Raunioilla, ajan uurtamilla kivillä kulkeva turisti liikkuu samoilla jalansijoilla kuin Aiskhylos, Euripides tai Platon. Vanhat herrat elävät teksteissään, jotka yhä uudelleen palaavat teattereihin. Rakennelmat ovat säilyneet, sillä Etnan laavavirrat eivät ole Syrakusaan asti yltäneet, menneisyyden muistoja on osattu ja haluttu vaalia.

Taorminan kreikkalainen teatteri, oopperaesitysten paikka. 

Syrakusan kreikkalainen teatteri.

Arkhimedes, matemaatikko ja puolustuslaitteiden kehittäjä käveli Syrakusan kaduilla ja pohti ongelmiaan. Älä sotke ympyröitäni – olivatko juuri nämä matemaatikon viimeiset sanat sapelilla uhkaavalle vihollissotilaalla – emme varmasti tiedä. Monet sanat, kuten monet muutkin suurmiehen elämän yksityiskohdat ovat kadonneet, mutta särmää ja draamaa näissä matemaatikon kuolemaan yhdistetyissä sanoissa yhä on.

Arkhimedeen muistomerkki, keskellä elämää. 

Kreikkalaiset korostivat Sisiliassakin filosofiaa, taidetta ja kulttuuria. Syrakusan roomalaisen teatterin areena on pyöreä, hiekkapohjainen, tehty gladiaattoreiden taisteluja varten. Onko sattumaa, että taiteelle omistetut katsomot ovat säilyneet paremmin kuin pyöreät areenat?

Roomalaisten areena Syrakusassa. 

Kreikkalaisten jälkeen tulivat roomalaiset, tekivät temppeleistä kirkkoja ja pystyttivät rakennuksiaan. Louhittiin auringossa kultaisena hohtavaa kalkkikiveä ja rakennettiin lisää. Työ jatkui siitä, minne kreikkalaisten pylväät oli rakennettu, historia kerrostui. Muinaisten jumalien tilalle tulivat kristittyjen pyhät miehet ja naiset, Syrakusassa erityisesti Pyhä Lucia.

Syrakusan katedraalin jyhkeät pylväät.

Pyhä Lucia. 

Kirkkoisä tähyää taivasta.

Syrakusa, merenkulkijoiden kaupunki.

Etna on kaikkien Sisiliaan matkustavien turistien must. Siellä on käytävä, se on koettava. Autotie ja mahdollinen omatoiminen matkanteko päättyy kahden kilometrin korkeuteen, sen jälkeen jatketaan köysiradalla ja jeeppibusseilla. Ja niin lähtee kulkue kiertämään kraatteria, katsomaan mustaa hiekkaa ja huipun savuisia tuprahduksia.

Jeeppibussilla korkealle. 

Etnan rinteiden maaperä on hedelmällistä, ilmasto suotuisa. Karut, mustanpuhuvat laavavirrat leimaavat maisemaa. Ajan myötä pinta rapautuu, siihen tarttuu kasveja ja vihdoin, sadan vuoden jälkeen maa kantaa satoa. Niin runsasta ja aromikasta satoa, että se saa saarelaiset yhä uudelleen uhmaamaan toimivaa tulivuorta. Laavavirran ytimessä on luja basalttikivi, joka antaa tulivuoren lähellä oleville kaupungeille ankaran ilmeensä.

Kraatterin reunalla.

Tunnelmassa on huolella vaalittua jännitystä, mutta myös aitoa vaaraan varautumista. Huonolla säällä matkan loppuvaihe voi jäädä tekemättä, selkeänä päivänä päästään lähelle kolmen kilometrin tasoa. Äkäinen vuori syöksee savua ja tuhkaa, viskoo kiviä, joskus liekkejä. 

Purkauksen mahdollisuus on aina olemassa, mutta vulkanologit ovat varautuneet ja kertovat osaavansa tunnistaa katastrofin enteet ennen kuin pahin tapahtuu. Viimeisin suuri purkaus tapahtui 2001, senkin jälkeen vuori on näyttänyt voimansa.

Näköala vuorelta.

Hiljainen kraatteri on täynnä mustaa hiekkaa, mineraaleja, avara kuumaisema, joka jyrkänteen takana jatkuu ja päättyy Välimereen. Etnan satoa eivät ole vain hedelmät ja viiniköynnökset. Kyllä nämä bisneksensä tuntevat, kaikissa matkamuistokaupoissa.

Original souvenir!

Rantakaupungin sää on aurinkoinen ja lämmin – kuin toukokuun. Paisteen lomaan tulee yksi sateinen aamupäivä, joka huuhtoo pölyiset kadut puhtaiksi, väläyttää ukkosta ja lientyy vähitellen paisteeksi.

Kun lähdetään ulos sateen jälkeen, näkyy, kuinka tulivuoren laki on muuttunut valkoiseksi. Se, mikä rannalla satoi vetenä, on tullut Etnalle lumena. Lumikerros pysyy päiviä, mutta tuskin se vielä talvikauden lunta on. Tammi-maaliskuussa on hiihtokelejä, rinteet avataan ja maastohiihtäjille on tarjolla noin 20 kilometriä latua.

Taorminan värejä.

Muistinko koskaan kiittää latinanopettajaani? Kieltä opin korkeintaan tyydyttävästi, suurimman vaikutuksen tekivät tekstien takaa esiin nousevat kulttuurin kerrostumat. 

Vasta sitten, kun muuta tietoa ja kokemusta alkoi olla enemmän, aloin löytää latinan sanat, joka on edelleen kuultavat nykykielten sanojen takaa.

Monella matkalla tienviitta, kiveen kaiverrettu teksti tai sana on auennut koululatinan kautta, yllättäviä linkkejä avautuu muistin sopukoista. Ei ehkä varsinaista kielitaitoa, mutta kielen tajua. Sen todisti tämäkin matka, viikon mittainen pistäytyminen turistina Sisiliassa.

Väite latinan kielen kuolemasta on rankkaa liioittelua.

Muistitko nämä?

Sylvian joululaulun toinen säkeistö

Miss' sypressit tuoksuu nyt talvellakin,
istun oksalla uljaimman puun,
miss' siintääpi veet, viini on vaahtovin
ja sää aina kuin toukokuun.
Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään,
ah, tää kaikki hurmaa ja huumaapi pään,
ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi,
sen runsaammat riemut ken kertoilla voi!

suom. Martti Korpilahti 1918

Alkutekstissä on kaksi Etnasta kertovaa säkeistöä,

näin kirjoitti Zachris Topelius vuonna 1853

2. Jag bor i de eviga vårarnas land,
där de glödande druvorna gro.
Cypresserna dofta vid havets strand,
där har jag mitt ensliga bo.
Det flammande Etna, det gnistrar så skönt,
och luften är vårlig och gräset är grönt,
orangernas ånga ur skogarna går,
och ljuv mandolinen som kärlek slår.

3. Cypresserna dofta. Det brusande hav
i silver mot stranden bryts;
vid foten av Etna, där är en grav,
vars sorg uti blommor byts.
Där slumrar en gäst från nordens dal;
och nu är det jul i hans fädernesal.
Vem sjunger din visa, som fordom en gång?
Hör, Sylvia sjunger din hembygds sång!

Jalkapuu

Mediassa on viime päivinä näkynyt kuvia papista, joka raahaa harteillaan jalkapuuta. Tapahtumaan ja sen yksityiskohtiin en halua puuttua, mutta jalkapuu kiinnostaa. 

Millainen oli entisaikojen häpeäpaalu, jalkapuu?

Kuinka siinä oltiin?

Jalkapuu on ollut tärkeä, varmaan jopa välttämätön kaikissa vanhoissa kirkoissa. Reino Silvannon vuonna 1930 kirjoittamassa Sammatti-kirjassa kerrotaan Sammatin kappelin jalkapuurangaistuksista ja niiden täytäntöönpanosta.

Jalkapuu tuotiin hyvissä ajoin kirkon ristikonkille, mistä kirkkokansa tiesi, että rangaistuksen toimeenpano oli odotettavissa. Jalkapuu oli niin painava, ettei sitä yhden miehen voimin voitu siirtää. Ennen jumalanpalveluksen alkua alkoi rangaistuksen täytäntöönpano. Isot rikkomukset sovitettiin kirkkosalissa, pienet eteisessä 'kirkom porstooss'.

"Rangaistavan henkilön toi tavallisesti kuudennusmies tai kuudennusmiehet tai kanttori jalkapuun eteen, tuotu asetettiin selin 3 m 60 sm pitkään jalkapuuhun päin, jonka yläpuolta nostettiin toisesta päästä sen verran, että rangaistavan jalka taaksepäin taivutettuna sopi johonkin koloon. Nämä kolot olivat eri suuria ja valittiin niistä se, joka sopi jalan paksuudelle.  Sitten laskettiin jalkapuun yläpuoli (ylähirsi) alas ja pantiin päästä haalla alahirteen kiinni; toisessa päässä oli sarana. Rangaistava sai istua 40 sm korkealla ja 22 sm leveällä jalkapuulla ja pitää toisen jalkansa vapaana.

Suurempia rikollisia rangaistiin tällä tavalla, joskin hyvin harvoin useampana sunnuntaina.

---

Jos rikos oli pienempi, sai jalkapuussa istuja joskus kärsiä rangaistuksen kirkon eteisessä, jossa seurakuntalaiset näkivät hänet tullessaan ja mennessään eteisen kautta pois. Kerrotaan, että jokunen kuritettava livisti jalkapuusta matkoihinsa. Silloin oli hänellä alunpitäen metku mielessään, sillä jalkapuu ei hellittänyt muuten. Mutta joku rangaistavista keksi sen, että veti suuret saappaat jalkaansa pannen joskus täytettä saapasvarsiin. Silloin hän sai vedetyksi jalkansa ulos saappaasta ja puusta ja saappaan toiselta puolelta jalkapuuta ja painoi tiehensä kirkon eteisestä."

                                           Reino Silvanto: Sammatti, 1930, sivu 121.

Reino Silvannon mukaan viimeiset jalkapuurangaistukset nähtiin vuoden 1850 vaiheilla, joten rikokset lienevät jo vanhentuneet.

Asento, jonka Silvanto kuvailee, on huomattavasti tukalampi kuin se, jota näkee esimerkiksi vanhoissa elokuvissa. Kapealla ristikonkilla tuskin edes olisi ollut tilaa istua jalat suorina. Jumalanpalvelus kesti kauan, saarna oli pitkä ja kuulutuksia – kaikilta elämänaloilta – runsaasti. Vanhan virsikirjan pitkät virret veisattiin alusta loppuun, joten kärsimykselle ja häpeälle tuli mittaa. Seurakuntalaisten velvollisuus oli osallistua sanakuuloon, lukkari tarkasti, että kaikista taloista oli edustaja paikalla. Rangaistus tuli näin tehokkaasti tietoon.

Muihin kuin Silvannon kuvauksiin jalkapuurangaistuksien täytäntöönpanosta en ole törmännyt - tai en ole osannut etsiä. Käytännöt ovat voineet vaihdella eri puolilla maata. Tietääkö joku tarkemmin?

Jalkapuuta säilytetään tapulissa. Pitkään aikaan sitä ei ole tarvittu. 

Pohjoisen tiellä

Ylläksen huipulla riittää näköalaa. 

Matkaa pohjoiseen tehdään tällä kertaa yhden pysähdyksen taktiikalla. Ensin yöksi Kuusamoon, sitten Posion kautta Sirkkaan.

Olen katsellut tietä Kuopiosta Ämmänsaaren kautta Kuusamoon ensimmäisen kerran jo viime vuosituhannella. Maisemat ovat ennallaan. Suora, melkein totinen tie. 

Metsätaipaleita, joiden keskellä ei edes huomaa, miten viivasuora tielinja kiipeää aina vain korkeammalle. Kun pääsee vaarojen tasalle, edessä avautuvat tummat metsät ja kirkkaat vedet. Matkalainen katsoo kauas, sinisiin metsiin, maiseman verkkaiseen rytmiin. Luonto muuttuu karummaksi, aluskasvillisuus pelkistyy, pohjoinen lähenee.

Raatteen tien uhrien muistoksi.

Suomussalmen kohdalla poiketaan valtaväylältä ja ajetaan Raatteen tielle. Talvisodan uhrauksista kertova kivien pelto pohjoisten pilvien alla, hiekkainen tie rajalle. Kellot liikkuvat hiljaa, kertovat tarinaa, jonka ei soisi unohtuvan.

Talvisodan päivät, jokaiselle on kello. 

Raatteen tiellä on koettu isänmaan kohtalon ankarimpia hetkiä. Paikan tunnelma tarttuu kulkijoihin. Hiljaisia askeleita, vaitonaisia katseita, puhetta monella äidinkielellä. Raatteen tie puhuttelee. 

Kivisen pellon lisäksi tien varrella on muitakin muistomerkkejä, entistetty taisteluasema ja pieni museo rajan lähellä. Kaikki siistiä, huolella viitoitettua

Kuusamon jälkeen Posio, Pentikin valtakunta. Ensimmäisen kerran rakastuin tähän paikkaan jo silloin, kun myymälänä oli vielä pieni kelomökki. 

Osa Paratiisi-installaatiota.

Ensimmäisinä kesänä Pentik-mäelle nousi uusia rakennuksia, mutta nyt, vuosien jälkeen huomaa, kuinka huimaa kehitys on ollut –  sen oivaltaa, kun kiertelee myymälässä ja Anu Pentikin töiden näyttelyssä.

Posion keskustakin on muuttunut. Kylän ilmeessä on ryhtiä, väylät ovat siistit, keskustassa jäähalli ja muita palveluja. Taiten hyödynnettyä vaurautta?

Matkan määränpää on Levi ja Sirkan kylä. Kittilän kunnallispolitiikka näyttää satunnaisen vierailijan silmiin lähinnä kummallispolitiikalta, erilaiset intressit, intohimot ja terve järki kolaroivat yhtenään, suma, josta ei tahdo saada selvää. Toivottavasti järki voittaa.

Varovainen sienestää kameralla.

Matkalaiselle Levi on mukava paikka. Tunturin juurella on tarjolla palveluita ja ajanvietettä moneen makuun, Päivi Palosaaren ideoimia ja johtamia persoonallisia ruokapaikkoja. On ostosmahdollisuuksia ja tärkeitä palveluja. 

Koko ajan rakennetaan lisää, pieni ja vaatimaton kylä kasvaa kansainväliseksi matkailukohteeksi. Luonto on lähellä ja läsnä, mutta illalla voi takkatulen vaihtaa värivaloihin ja perinneruokien ystävä saa valita, minkä maan perinteistä kulloinkin nauttii.

Raatteen tien modernissa talvisotamuseossa meidät ottaa vastaan hymyilevä museoemäntä, kerää pääsymaksut, myy esitteet ja käynnistää Elämyshuoneessa esitettävän videon. 

Kun olemme kiertäneet museon, ihailleet muistomerkkiä ja Raatteen maisemaa, sama rouva tarjoilee munkkikahvit Lottakanttiinissa ja kertoo, mitä kaikkea tie vielä tarjoaa. Luontevasti ja kiireettömästi, vaikka asiakkaita on paljon, eri puolilla taloa, museokäynnin eri vaiheissa.

Rakkamaisemaa, keramiikasta käsin muovattua. 

Ei ehkä ole trendikästä puhua naisenergiasta, mutta juuri siitä tässä on kyse. Hyvien emäntien huomassa on helppo viihtyä. Posio on Anu Pentikin valtakuntaa, Levi monelta osalta Päivikki Palosaaren aikaansaannos. 

Luovuuden lisäksi on tarvittu peräänantamattomuutta ja sitkeyttä, yritykset ovat selvinneet lamoista ja taantumista. Valikoimia on tarkistettu, tarjontaa mukautettu kysyntään. 

Poliitikot ovat kiistelleet ja kinastelleet tahollaan, mutta oikeaa työtä asiakkaiden ehdoilla se ei ole pystynyt jarruttamaan. Ladyt ovat olleet oivia katalysaattoreita, heidän ansiostaan paikkakunnilla menee hyvin.

Marjasato oli Kittilän soilla niukka. Hilloja harvakseltaan, mustikoita vain laikuittain, puolukat vielä vihreitä. Kolean kesän viluiset marjat eivät kovin nopeasti kypsy. Hillasoilla on vuorotellen marjoja ja keltaisia lehtiä, vaivaiskoivun lehdissä ja sammaleisessa kamanassa ensimmäiset ruskan merkit. 

Kultaiset, kulottuneet suoniityt, kauniit katsoa, vaativat kulkea. Välillä lähdetään katsomaan maisemia, noustaan huipulle ja tuuleen.

Ylläksen huipulla, maston seinällä...

Räkkä on voimissaan. Äkäiset hyttyset ja muut siivekkäät pikkuötökät käyvät toivorikkaan marjastajan kimppuun hurjasti inisten. Pistoja tuntuu ohimoilla ja kämmenselässä, vaikka suojaksi oli viritetty vaatetta ja suihkutettu kemikaaleja. 

Maastossa samoava marjastaja saa vaatteensa hikisiksi ja kuraisiksi. Jalat väsyvät suota tarpoessa. Päivän aikana tulee kunnollisen, rukiisen leivän nälkä. Sauna rauhoittaa ihon ja ihmisen, on vain uupumus ja uni, tumman yön keskellä.

Väitetään, että sääskistä vain naaraat imevät verta. Taitaa olla pelkkää urospuolisten politikointia ja panettelua? 

Matkalaisen mieleen jää päällimmäiseksi se, miten tarmokas ja aikaansaapa emäntä voi tuoda energiaa koko yhteisölle.