Kuudes sanoilla piirretty kuva

Lönnrotin Miinan Mökin kivijalan luona kasvavat ukkomansikat. 

Kuudes huoneentaulu, 

joka samalla päättää runosarjan, 

on oikeastikin taulu

Oltiin Karstulla, Pohjolan talon hupisalissa. Emäntä esitteli taloa, salia ja kertoi eloisasti esineiden historiaa. Hupisalissa oli iloinen puheensorina, kysymykset risteilivät ja välillä naurettiin kunnolla antiikkikokoelman syntyä siivittäneille sattumuksille. 

Irma Särmäharju oli mukana ja lupautunut lausumaan runojaan. Kun Irma aloitti, aika pysähtyi. Runonlaulajan ääni oli hiljainen, sairauden himmentämä. Jokainen kuuli ja halusi kuulla sanat. Henkeä pidätellen kuunneltiin, ei risaustakaan. Kertomus kotiseudusta piirtyi Irman runojen kautta eläväksi. Runo eli, hetkessä, niinkuin Irman runot usein. 

Irma Särmäharju (1916-1997) oli talonemäntä Sammatin Haarjärveltä. Aikuisena hän löysi sielustaan runoilemisen lahjan ja kirjoitti elämäänsä ja ympäristönsä kertomaa säkeisiin. Viisikymmenvuotislahjaksi hän sai kirjoituskoneen ja saattoi näin sunnuntai-iltapäivinä, kun talon töistä oli lupa pitää vapaata, kirjoittaa muistiin omia runojaan. Niitä, joita hän oli töiden lomassa merkinnyt muistiin. Karjakeittiössä oli aina varalla kynä ja paperia, sanat sai merkittyä muistiin heti, kun ne tulivat. 

Irmasta tuli Sammatin oma runoilija. Kansanlaulaja. Hän puki sanoiksi kiitokset papeille ja seurakunnan työntekijöille, hän kirjoitti runoja Kalevalajuhliin ja pitäjänpäiville. Irmaan luotettiin, häneltä löytyisivät oikeat sanat. 

Haarjärven seutu, Paikkari ja Lammintalo olivat Irmalle pyhää maata. Hän oli monta suvea Lammin talon oppaana, kertoi matkailijoille Elias Lönnrotin viimeisistä vuosista, yksinäisen erämaatalon rauhassa, perheen kohtalosta, joka oli täynnä surua ja luopumista. Kun Elias Lönnrotin aika päättyi keväällä 1884, hän oli toivonut, ettei Lammintalosta tulisi museota eikä pyhiinvaelluspaikkaa. Talo myytiin, irtaimisto huutokaupattiin ja Lammi vaipui vuosiksi hiljaiseloon.

Haarjärveläiset organisoivat yhdessä kulttuuriväen kanssa Lönnrotin koti kuntoon -keräyksen. He entistivät taloa, hankkivat takaisin alkuperäistä sisustusta ja Lammintalon uusi aika museona alkoi. Pidettiin pitopäivällisiä, perustettiin Sampojuhlat ja koottiin varoja. Irma oli kaikessa mukana, laatimassa runomuotoisia kutsuja tapahtumiin, siivoamassa, laittamassa pitoruokia, puhumassa ja lausumassa. Emäntä ja perheenäiti ei ollut tottunut työstä kieltäytymään, hän osasi tarttua kaikkeen, mikä piti tehdä. 

Olen saanut kunnian tutustua Irmaan, toimittaa hänen runoistaan kokoelman Kotiseutu kullan kallis. 

Vaatimaton, hienostunut, aranoloinen nainen alkoi säteillä, kun runoudesta ja runoista tuli puhe. Kalevalamittaan hän kirjoitti Lönnrotin vaiheista, kuvasi Lammintalon ruistalkoita, kuvasi entistä elämänmenoa. Sotavuodet ja jälleenrakennusaika olivat koettelemuksia koko kansalle. Irma sanoi sen kauniisti: mitä elämä ilman murhetta oiskaan, emme takaisin ottais, emme antaisi poiskaan.

Irman perheen kesäpaikka oli Kivimäen kaidan rannalla. Kun voimat alkoivat hiipua, mökkeily jäi. Kauniina kesäpäivänä Irma tuli rantaan ja halusi olla hetken veden äärellä, tuntea järviveden kosketuksen. Aurinkoinen tuokio, kaunis hetki. 


Runomuotoisten huoneentaulujen sarja alkoi Eino Leinosta ja päättyy Irma Särmäharjun runoon Taulu. Mihin muuhun se voisikaan päättyä?

TAULU

Minun seinälläni on taulu,

niin kaunis ja vaihteleva.

Ei kyllästy silmäni koskaan 

sen ihmeitä katselemaan. 

Näen siinä kuin kevät herää,

hiirenkorvalle puhkee puu, 

kuinka korkea sinitaivas 

maan ääriin kaareutuu.

Näen, kuulen kuin kevättuuli

jäät järvestä lakaisee, 

taas vapaana sinilaine

kotirantaan liplattelee. 

Kuinka pellon musta multa 

peiton pehmoisen, vihreän saa

ja kevään laulava kiuru

ylös taivohon kohoaa. 

Näen kypsyvän kesän kasvun,

kukat, huojuvat tähkäpäät,

näen autereen aamunkoiton,

myös rakeet ja tuulispäät. 

Näen syksyn harmaat päivät,

kun aurinko mailleen käy

ja kesäiset laululinnut

maille etelän ennättäy. 

Näen talven säihkyvät hanget

ja kirkkaat kuutamoyöt,

näen myöskin tuiskut ja tuulet. 

pohjan puhurin talviset työt. 

Vaan kun keväiset auringon säteet

takaa metsikön tulvahtaa, 

se tauluni jäiset kukat

saa kummasti leimuamaan. 

Mikä on tämä ihana taulu, 

tämä Luojani muovaama? 

Se on kappale isäini maata, 

se on – KOTINI IKKUNA. 

Irma Särmäharju 

Kuten johdannossa mainitsin, olen kuvittanut tekstit omin lupini. 
Enemmän ideoilla kuin todellisilla tapahtumapaikoilla. 

Viides sanoilla piirretty kuva

Viides huoneentaulu, 

Aale Tynni, maailman runoilija

Aale Tynni (1913-1997) kirjoittaa siitä, millainen on maisema veden äärellä, millaista on kirkkaus, valot ja varjot. Järvi on monen runon elementti, mutta sitä ei aina edes runoissa nimeltä mainita – miksi tarvitsisikaan, ajatusten ytimessä on kokemus järvestä, vedestä. Tässä tekstissä aiheena on Kirmusjärvi, Kirmuistenjärvi, Tarinain lähde.

Kirmusjärven rannalla, Lehtiniemessä, Aale Tynni vietti elämänsä onnellisimpia aikoja, yhdessä puolisonsa Martti Haavion kanssa, yhteisenä tilana ja kielenä runous. Siinä, missä läkkiseppä kulkee niittuista rantaa, Aale Tynnin runoilijaminä peilaa tunteitaan ja tunnelmiaan järven pintaan. 

Aale Tynni on ollut paitsi lyyrikko, myös maailmanrunouden suomentaja. Eddan runot, Tuhat laulujen vuotta, Tulisen järjen aika, Shakespearen sonetit – Aale Tynni on  tuonut runojen maailman suomalaisten lukijoiden ulottuville. Siruja näistä runoista on jäänyt hänen omiinkin säkeisiinsä, niiden maailma on universaali ja samalla läheinen. 

Kirmusjärven rannalla, luisukallion kupalossa, niin kuin Reino Silvanto paikkaa kuvasi, on yksi lapsuuteni uimarannoista. Järveen liukuva kallioranta, Myllykylän yhteinen, jonka kivien sokkeloista löydettiin näkinkenkiä ja rannan kiviä. 

Viime talvena kiersin Kirmusjärven jäälle tehtyä latua ja katselin järveltä päin rantaan rakennettuja taloja ja huviloita, kaislaisia rantoja talviasussaan. Pieni Kirmunen on saanut rannoilleen monta kulttuurihistoriallisesti arvokasta paikkaa. Täällä ovat kirjoittaneet Eeva Joenpelto, Reino Silvanto, Haavion perhekunta, johon Aale Tynnikin kuului. Lokkalan huvilan nimekkäät vieraat, Emännyyskoulun kesien täysihoitolaiset, Hilja Haahti ja Aarne Anttila. 

Ylimyllyn tammi Myllyojan alkupäässä.

Kirmusjärven vedet laskevat Myllyojan kautta Lohjanjärveen, sieltä Mustionjokea pitkin Pohjanpitäjänlahteen. Sammatissa se on ennen antanut voimaa Ylimyllylle ja Alimyllylle, Lohjalla ja Mustionjoen ruukeissa on alkanut suomalainen teollisuus. 

Kirmusjärvi on osa kulttuurimaisemaa.

Myllyojan kuohuja. 

KIRMUISTENJÄRVI 

Aamu, Kirmuinen, 

järvellä leijuu usva,

repeillen, hiljaa kohoillen, 

ja tuuli vie sen pois.

Näen saarten pyöreät kuvat

vedessä hohtelemassa, täydellisesti piirrettyinä, 

ylintä kuusennirkkoansa myöten,

ja rannan tervaleppien alla vesi 

on syvän ja kuultavan vihreää. 

Uikku, pystyn kaulansa taivuttaen, 

sukeltaa, polskahtaa,

ja västäräkki,

pyrstöä viattomasti keikuttaa

laiturilla.

Salmesta alkaa 

viri ja liikkuu laajeten rantaa kohti,

tuuli yltyy, 

laineet läikähtävät ja saavat uudet värit, 

päivän värit: 

helmenharmaan,

lävitsekimaltavan kuin korentojen siivet, 

pintaa viistelevät. 

On ilta: järvi on tyyni

pilvet uivat, lumelta hohtaen,

ja vesi on läikittynyt,

kauniiksi niin kuin Caprin ympärillä:

ruiskukan väriä, orvokin ja ruusun

vieri vieressä, siellä missä 

aurinko liukuu Lammassaaren ohi

vajoten veden ja taivaan rajaan. 

Hämärä kattaa 

kaislat ja kurjenmiekat,

ja tervaleppien alla 

vesi on mustunut. 

Äkkiä yöllä 

taivaan aukko on auki

Ja maidonvalkea loiste 

laineille valahtaa – 

Selene!

Ja puut 

himmeän-harmaat vaahterat 

ja haavat joissa 

päivin on lakkaamaton viuhkan liike 

seisovat hievahtamatta, hengitystään 

pidättäen. 

Menen saunarantaan, 

ja Kirmuinen on valolla täyttynyt allas, 

syvältä-loistava.

Sieluun läikkyy 

aavistus ja valo, 

puheeksi puhkeamaton. 

Eadem nocte 

accidit ut esset luna plena –

kaislat kahahtavat, 

maasta ja järvestä nousee usva.

Aamulla jälleen 

tuulen henkäys halki maiseman: 

elämän hyöky, 

uikku ja västäräkki. 

Aale Tynni  1969

Neljäs sanoilla piirretty kuva

Neljäs huoneentaulu ja akateemikon 

toinen minä

Kertovat, että läkkisepällä on esikuva, kansanmies, joka on asunut lähellä Haavion perheen Lehtiniemeä. Lindblad ei ollut hänen nimensä eikä hän ollut läkkiseppä, seppä kylläkin.

Akateemikko Martti Haavio (1899-1973) oli kansanrunouden tutkija, kansanrunousarkiston johtaja, mutta myös runoilija, alter egonaan P. Mustapää.

Oliko läkkiseppä Lindblad akateemikon vai runoilijan alter ego? Läkkiseppä on persoonallisuus, jonka kaltainen on jokaisessa kunnon kylässä, sellainen verkkainen ja taitava vanhempi herra – vilosoohvi. Halusiko urallaan akateemisiin korkeuksiin yltänyt akateemikko välillä olla kansanmies?

Haavion perheen Lehtiniemi on kauneinta Sammattia. Perheen kesäkodiksi se tuli jo ennen sotavuosia. Sotavuosina, kun Martti Haavio palveli rintamakirjeenvaihtajana, perhe oli talvisinkin Lehtiniemessä sotaa paossa ja lapset kävivät Myllykylän koulua. 

Haavion perhe on ollut mukana sammattilaisten riennoissa, juhlissa ja arjessa. Vapaa-ajan asukkaat, suvisammattilaiset, ovat merkittävä kontaktipinta pääkaupungin kulttuuripiireihin ja päättäjiin, heidän avullaan on saatu moni asia hoidettua joustavasti. Martti Haavion ansioata ensimmäisten vuosien Sampojuhlille saatiin monta arvostettua puhujaa ja esiintyjää. 

Leikkilän tien maisema kertoo talonpoikaiskulttuurista, jossa ihmisen käden jälki ja ihmisen työ näkyy. Peltoja, viljelyksiä, niittyjä, taloja. Kirmusjärven kaislikkoiset rannat. Tuomia, kriikunapuita, pähkinäpensaita, tammia. Paikkoja, joilla on pitkä historia. 

Suvut ja perheet ovat asuneet samoilla sijoillaan vuosikymmeniä, usein vuosisatoja. Joskus on vaikea suunnistaa, kun suuntaviitat edellyttävät paitsi maantieteen, myös historian tajua. Sen ja sen entinen paikka, sen ja sen entisen tuvan jälkeen. Nimiä on aina enemmän kuin virallisissa kartoissa ja ne ovat paljon ilmeikkäämpiä kuin viralliset nimet. Joitakin vuosia sitten saatiin kaikille teille omat nimet, mutta kuka sijoilleen juurtunut niitä käyttäisi, elleivät ne ole samoja kuin perinteiset.

Kirmusjärven niittuista rantaa - talviasussaan. 

Martti Haavion maisema tuntuu tutulta, se on tullut tutuksi paitsi lapsuuden kesistä Myllykylässä, mutta myös lapsuuden rakkaimmista runoista ja kirjoista. Kultainen aapinen ja monta kokoelmaa lastenrunoja, joiden miljöö on lempeä maaseutu. Vihreässä vihtametsässä asuvat Porsas Urhea ja muut satuolennot. 

ELÄMÄN  KAUNEUS

Tämäkin, kuten äskeinen laulu,

on laulu Lindbladin.

Hän menee järvelle kerran,

käy kokemassa merran,

saa hauen ja kaksikin,

ja kävellen niittuista rantaa

hän haukia vitsassa kantaa -

oi aamua sunnuntain!

Oi aamua! Lindblad kulkee.

Miten kaislikko tuoksuukaan!

Hän astuu kiven ääreen

ja uppoo puolisääreen

ja jatkaa vaellustaan,

ja saapas litkuu ja lotkuu

ja Lindbladin lanne notkuu -

oi aamua sunnuntain!

Oi aamua! Pellon luona

on pehko tuomien -

oi haju huumaavainen,

oi kauneus kaikki mainen

on yllä pehkon sen!

Nyt Lindblad tertun taittaa,

koreaksi rintansa laittaa -

oi aamua sunnuntain!

Oi aamua! Lindbladin terttu

on aivan suloinen.

Ei kertoa voi kieli,

miten hyvä on Lindbladin mieli:

hän kulkee laulaen

yli pehmeän ruohomaton,

Oi onni kuvaamaton!

Oi aamua sunnuntain!

P.Mustapää