Vähemmän, yhä vähemmän on tapaamisia tässä maailmassa.
Joukko on hiipunut, ne, jotka vielä ovat, ovat jo matkalla. Moni on jo
tavoittanut taivaan, jättänyt syvän muiston sydämiin. Lippu on nostettu
salkoon, laskettu puolisalkoon, nostettu taas, aivan kuten tänäänkin tapahtuu.
Isät ovat kuin ikipuut. Arvokkaat petäjät, monissa tuulissa karaistuneet.
Harmaiksi honkautuneet, aihkit. Se, joka katselee usein, läheltä, sydämellä, näkee
tarkimmin. Mutta vasta matkan päästä erottaa muutokset, ajan merkit. Oivaltaa
elämän lait.
Tapaavatko he joskus jossain? Kaikki nämä vastuunsa
kohdanneet ja kantaneet, elämänsä matkan parhaan kykynsä mukaan kulkeneet.
Aloittavatko keskustelun siitä, mikä tuli määrittämään elämää ja kohtaloa.
Nostavatko kättä lippaan ja asettuvat muistelemaan, kertomaan. Kulkeeko vanha
presidentti valtiomiesten pöytään vai pysähtyykö tarinalle siihen joukkoon,
jossa ovat jo Unto, Paavo, Eemeli, Kaino, Viljo ja muut, joiden kaikkien nimiä
en muista?
Jälkipolvien on vaikea tietää, mitä kaikkea sodan kokemus
opetti, antoi ja vei mukanaan. Vuodet rintamalla, pelko ja huoli tulevasta.
Selviytyminen oloissa, joissa ihmisen ei oikeastaan olisi pitänyt edes selvitä.
Rakensiko tuo aika luottamusta omiin voimiin ja veljien apuun? Oliko se pontimena,
kun tammenlehväsukupolvi teki myös rauhan töissä kaikkensa.
Miten ihminen, joka on nähnyt paljon kuolemaa, astuu
viimeisestä portista? Onko lähdön hetkessä viimeinen kipu vai sittenkin
vapautus, helpotus?
Kun kokoonnumme seuraamaan tasavallan surujuhlaa, mukana
ovat myös henkilökohtaiset muistot ja tunteet. Niiden läpi suodattuu nykyhetki.
Suru on ikuinen, muistot yhtä ainutlaatuiset ja arvokkaat,
vain mittakaava on toinen. Kuusi vuotta sitten, kevään valoisina päivinä
Mumminmökissä valmistauduttiin saattamaan rakasta veteraania viimeiselle
matkalle, siunauspäiväksi oli valittu helatorstain jälkeinen perjantai.
Onnellinen se, joka saa elää täyden elämän, täydesti.
Onnellinen se, joka saa lähteä arvokkaasti, tyynesti.
