Kulkurien matkassa

Kaikkialla niitä oli. Villejä otuksia, vähän kesympiä, kokonaan kesytettyjä. Luontonsa karaisseita ja luonteensa perille päätyneitä. 

Yksin ja yhdessä, laumoina ja yhä tihenevinä laumoina. Levossa ja liikkeessä. 

Jakarandapuiden alla oli varjoisaa, valo siivilöityi sinisten kukkien läpi. Maassa vilistivät sisiliskot, välillä niilläkin oli täysi työ paeta. 

Pedoista suurimpia vaikka ei ehkä vaarallisimpia olivat viatrix germanicus tai profugus britannius sekä jopa homo vagantus sueciosus. Turisticus fennicukset turisivat jossain keskenään. Erilaisia yksilöitä vilisi eri puolilla saarta.

Pyylevinä, hikisinä ja polvihousuihin ja järkeviin jalkineisiin pukeutuneina villit kansoittivat toreja ja tienlaitoja. Niitä koottiin aitauksiin ja sieltä ne vilkuttivat alkuasukkaille.

Vaikka kuinka olisi päättänyt valvoa ja vahtia, välillä väsytti. Vanhalla muurilla, puolivarjossa oli hyvä ottaa rennosti ja nauttia siestaa. Mitä siitä, jos toiset kulkurit eivät maan tapoja hoksanneet.

Valppauteen oli syynsä. Joku saattoi pudottaa palan suustaan ja kädestään tai toisenkin, piti kulkea ja vaania, olla valmiina, kun tilaisuus tulee.

  

Lajitoverin kanssa oli helpompaa, välillä saattoi piiloutua varjoon, kun toisella oli päivystysvuoro.

Yksin oli syytä toimia itsenäisesti. Valvoa katua ja pitää silmällä liikennettä. Valita paikka, jossa kukaan ei pääse livahtamaan ohi.

 

Parhaat tähystyspaikat ovat tietysti niillä, joilla on siivet. Voivat asettua oksalle ja varoittaa ohikulkijoita.

Kaikenlaisia kulkijoita. Kameroilla ja ilman. Olisiko ne pitänyt jotenkin huomioida? Kaikkiko? Rajansa kaikella! Madeirallakin. 

Lapsi on lapsi ja juuri se on ihanaa

Caesar von Everdingen: Pyhä perhe.

Perhekunnan pienin viettää syntymäpäivää. Vielä riittävät yhden käden sormet ikää ilmoittamaan, kaikki muut tarvitaan, paitsi peukku. Sopimuksen mukaan päivänsankarin kuvia jaetaan vain perheen kesken.

Syntymäpäivää on odotettu riemukkaasti. Sä saat tulla – en mä kutsu sua – tuuksä kanssa – tuuthan varmasti - mummin muistoissa elpyvät omien lasten leikkikouluvuodet, samanlainen kaupankäynti ja tykkäämisen säätely on edelleen vallalla. Lapsen syntymäpäivä on oma suuri juhla, josta saakin iloita. Paljon onnea ja siunausta, toivottavat isovanhemmat. On lupa rakastaa, ehdoitta ja täydesti. Kiitos siitä.

 

Caesar von Everdingen: Nainen lämmittelee käsiään.

Sinebrychoffin taidemuseossa on vielä muutaman viikon avoinna hollantilaisen mestarin Caesar von Everdingenin (1616–1678) näyttely. Taiteilija, joka oli Rembrantin aikalainen, jäi kuuluisamman mestarin varjoon ja on nyt noussut uuteen maineeseen, 400 vuotta syntymänsä jälkeen. Esillä on parikymmentä teosta, noin puolet taiteilijan elämäntyöstä, kattava ja korkeatasoinen katsaus siis.

Barokki-näyttelystä, katsokaa kuinka lapsi tavoittelee lampaan turkkia. Lorenzo Lotto. 

Niin von Everdingenin näyttelyn kuin vuodenvaihteen aikaan Kansallismuseossa olleen Barokki-näyttelynkin helmiä ovat lapsikuvat. Lapsi on usein Pyhän perheen pieni Jeesus, mutta mallina on tietysti ollut joku taiteilijan lähipiiriin kuuluva pienokainen. von Everdingenillä ei omia lapsia ollut, mutta sukulaisperheestä saatiin malleja.

Pieni Jeesuslapsi on lapsi siinä missä nykyajan tenavatkin. Utelias, vilkas, vain hetken aloillaan viihtyvä. Olipa aikaa viisisataa vuotta tai vähemmän, lapsi on aina lapsi, onneksi.

Sinebrychoffin kokoelman aarteita. Giovanni Bellini. 

Mitä toivoisin pienelle päivänsankarille? Iloa ja onnellista elämää, turvallisuutta ja terveyttä. Toive toteutuu varmaan helpommin nykyään kuin ennen, tai ainakin me uskottelemme itsellemme niin, kaikkien tehokkaiden apuneuvojen katveessa. 

Tärkeintä lienee sittenkin läsnäolo ja syli. Lämmin syli, johon leikki-ikäinenkin voi turvautua.

Bramantillo. 

Rakka, sielunmaisema

Mieleen nousee kuin ruuhkassa, muistoja ja mielikuvia. Tämä on elämys.Silmissä tuntuu kyyneleitä. Kuinka joku on voinut uskaltaa ja jaksaa näin paljon.Kiitos, että olet jaksanut, kiitos.  

Taidehallin näyttely on juuri avautunut, kun avaan oven. Sisällä on jonoa, melkein koko ahdas eteinen täynnä. Aikuisia ja aikuisempia naisia, muutama mies, odotuksen läikät daamien poskilla. Sitä ikäluokkaa, joka juo kahvinsa Hallakupista ja tuntee kaikki Pentikin astiat ja muut tuotteet. Missään muussa kupissa kahvi ei pysy yhtä kuumana kuin siinä, aikuisten kesken tämä tiedetään. 

Anu Pentik on tuonut pohjoisen maailman Helsinkiin, tehnyt Taidehallista teoksen. Kaksi vuotta vaatinut uurastus saven ja metallin kanssa on tuonut loistavan tuloksen. Taiteilijan pitkäjänteisyys ja tonnikaupalla savea, alkuvoimaa. Kierrän näyttelyä vastapäivään, Korkean taivaan salista kohti Kivistä maata ja Värikästä paratiisia. 

Metallilankoihin pujotetut tuhannet valkoiset hiutaleet ovat aivan samanlaisia kuin se lumisade, johon viime Lapin matkalla ajoimme. Lähes läpitunkematon valkoinen verho, jonka keskeltä bussit ja isot kuorma-autot sukelsivat varjoista esiin, kuin liikkuvat kivitalot. Pelotti niin, ettei uskaltanut nauttia täysillä näyn taianomaisuudesta. Nyt sen saa tehdä, ilman vaaraa. 

Anu Pentik on loihtinut tilaan aidon lumisateen. Seinille kiinnitetyt valkoiset siivet suojaavat kulkijaa, niitä siipiä oli varmaan ilmassa siinä lumimyräkässäkin, joka ei hetkeen unohdu. Lumipilven läpi voi kävellä, astella sen alla, katsella. Valkoinen on täynnä lempeitä, kuiskaavia sävyjä, valoa ja varjoa. 

Kivinen maa saa kyyneleet kihoamaan silmiin. Rakkaa tai rantakiviä, jokainen voi nähdä niissä oman mielensä. Lukemattomat pyöreät keramiikkakivet, niiden värit ja struktuurit – pirunpelto levittäytyy hallin lattialle. Tutkin kiviä – jotka oikeasti lienevät onttoja ja jokainen on yksitellen, yksin käsin tehty. 

Montako niitä on? Onko lukumäärällä muka väliä, kun niitä on niin paljon, yhtä paljon kuin rannalla tai tunturissa? Elämän kuluttamia kiviä. Alkuvoimaa. Värit elävät valossa, joka siivilöityy tilaan Taidehallin kattoikkunoista, tummat kivet ovat kuin veden kastelemia, vaaleimmat kuivuneita, ytimensä paljastaneita. 

Kiviseen maan teemaan liittyvät valtaisat keramiikkavadit, mustat, harmaat, siniset, kiven kaikki värit. Poissa on Pentikin astioiden virheetön muoto ja viimeistely – tai ehkä se elääkin juuri näissä arkaaisissa muodoissa. 
Koristelu on kuin kivikauden ihmisen saveen painamaa, yksinkertaisen ja helpon näköistä, niin kuin suvereeni taide ja taito parhaimmillaan voi olla. Joku toinen olisi hukuttanut muodon ornamenttien viidakkoon, näiden töiden ydin on pelkistys. 

Puheensorina täyttää salin, ihmiset tutustuvat, vaihtavat mielipiteitä, katsovat samaan suuntaan, kaikki  yhtä onnellisen näköisinä. Jokaisella on muistonsa, jostakin elämän polusta. 

Paratiisi on täynnä kukkia. Taidehallin katonrajasta tulee valo ja kaikki terälehdet kurkottavat kohti valoa. Siniset tunturikukat, punaiset unikot, valkoiset kukat. Jokainen huolella muovattu kukka on asettunut omalle paikalleen, suunnannut katseensa kohti valoa. 

Paratiisin kukat kipuavat seinälle, niiden keskellä on tilaa vain muutamalle linnulle. 

Kypsät rypäleet, taidokkaat vadit - ja kierroksen voi tehdä uudelleen, uudelleen. 

Askeleet vievät Kivisen maan luokse. Aurinko on kulkenut lyhyen matkan, valo on taas uusi. 

Joskus, kauan sitten, Pentikin mäellä, siinä pienessä hirsimökissä, vaihdoin muutaman ajatuksen Anu Pentikin kanssa. Taiteilija sanoi, hyvin vakuuttavasti: ”Kun ei Helsingissä ole mitään, mitään kaunista!”  

Nyt on, vielä jonkin aikaa.

Anu Pentikin kädenjälki on esillä Taidehallissa toukokuun neljänteentoista asti.

Syyskuussa 2016 kirjoitin Pentikin kupeista ja näyttelystä Posiolla. Taidan olla fani.