Yksiksenipä yskiskelen

Otsikko johtaa lievästi harhaan: yskiskelen jo ajoittain vähän vähemmän ja hillitymmin. Melkoisen miesmäistä meteliä tässä on tullut pidettyä. Röhinää ja rohinaa. Uuden vuosikerran kevätflunssa ei ole yhtään ladylike. Ja noin 25 % sen oireista on edelleen olemassa. Annetaan kenelle vaan, ilmaiseksi, jos ei muuten kelpaa.

Alkoiko se siitä, kun pulahdin aamu-uinnille Puulaan? Tai siitä, kun kävin isolla kirkolla ja koskin ovenkahvaa? Ruuhkajunastako tämä jäi liepeisiin? Hengittikö joku kohti kaupassa tai pankissa? Torilta se ei ole, kesätorin aamuna minulla oli jo tämä luomutuote hallussa, osittain piilevänä tosin.

Turha kai pohtia röhvellyksen ja krohinan alkuperää. Pitäisi pikemminkin olla iloinen siitä, että tässäkin iässä ja tällä elämänkokemuksella pystyy vielä elämään vaarallisesti ja altistumaan esimerkiksi kulkutaudeille. Mille muulle sitä voisi altistua? Hauskanpidolle? Korkokengillä kävelylle? Nuotin vierestä laulamiselle?

Ennen vanhaan oli tapana sanoa, että keuhkotautia on helppo sairastaa, sen ku yskii ja köhii ja on vaikjan näkööne. Kakaroita nauratti, taudin kokeneita ei. Nuoruus oli kai jonkinlainen tauti sekin, muistaakseni. Siitä on niin kauan. Ja se parani yllättävän nopeasti.

Kaikki hienot suunnitelmat ja aikataulut on muutama päivä sitten nollattu, tämä tiedoksi. Jos viikko sitten haaveilin, että teen ja jaksan, kutsun kokoon ja virittelen. Nyt haaveilen, että jaksaisin edes nämä välttämättömät. On jäänyt komeron stailaus ja nurkkien puunaus vähemmälle. No, ei ne sotkut ennenkään ole omin lupinsa meiltä minnekään häipyneet.

Onneksi on virtuaalikaverina Saimaannorppa. Muistutamme toisiamme. Molemmat laiskanpulskeita ja hiukan harmaantuneita. Molemmilla kömpelöt liikeradat ja loputon kärsivällisyys, voi vain lojua paikoillaan. Silloin, kun norppa on retkillään, katselen, miten aallot hakkaavat kiveä, linnut vierailevat statisteina ohjelmassa ja sade kirjoo järven pintaa. Yöllä loistaa kuu, mutta mitään muuta ei näy. Norppa päihittää neuvostoelokuvatkin hitaudessa, mutta on loistavaa viihdettä puolikuntoisille mummoille.

Kun kaverit sanovat, älä sure, kyllä se pian ohi menee, kun vaan jaksat sairastaa. Taitavat olla oikeassa, ärhäkkää lajia, mutta talttuu kyllä.

Mitä ihmettä minä sitten käytän perukkeena, verukkeena ja selityksenä, kun on tullut oltua laiska?

Laitan tähän muutaman kukan. Ne ovat jo hiukan uloskukkineita, hajoaisivat varmaan, jos yskisi tai aivastaisi kohti, mutta ruudulla ne säilyvät. 

Tätä nuhanenää ei sitten kuvata.

Pieni kohtaaminen

Tulin kesäkeittiöstä terassille ja sinä olit siinä.  Kyykötit hiljaa ja päästit lähelle. Kylkesi kohoili hengityksen mukana, ihan hiljaa. 
Katselimme toisiamme, sinä nappisilmilläsi ja minä, juuri keittopaikan savuista tulleena. Jäljistä päätellen olit lentää tömähtänyt ikkunaa päin. Voi voi pientä laulajaa. 
Hetken kuluttua terhistyit ja katsoit uudelleen. Katselit, ja nousit vihdoin lentoon.

Näin sinut vielä, kun olit asettunut koivun rungolle lepäämään. Sitten siipesi kantoivat ja lensit vihreään lehtimetsään. 
Koivuissa on jo iso lehti, vaikka juhannukseen on reilu kuukausi. Silloin sinä olet jo iso lintu, toivon niin. Hyvää kesää, tavataan ensi kerralla iloisemmissa merkeissä. 

Askel yli varjon

Elämä hyökyy maisemaan toukokuussa. Puiden vihreys on päivä päivältä runsaampi, aamutuulen havisuttama. Kaihonkukkien sini on peittänyt maan varjot ja kuivuneet lehdet.

Elämän hidas sykli on surullisten ja onnellisten päivien vuoroveden liikettä. Näinä valoisina päivinä sen huomaa. Sielu tavoittaa kohti iloa.

Kuka on virkannut pienen liinan? Se vilkuttaa puhtoisena kuin valkoinen - perhonen, kukka, lintu, muisto?

Surullisten aikojen muistot ovat tehneet pesää tupani nurkkiin, ne varjostavat niitä ajatuksia, jotka haluan tallettaa. Vanhojen esineiden varjot ovat kaivautuneet syvälle, jääneet tilaan. Eivät ne enää mitään lämmitä, niistä saa luopua.

On astuttava oman varjonsa yli, jotta pääsisi eteenpäin. On päästettävä irti niistä menneisyyden palasista, jotka ovat taakka ja hidaste.

1960-luvun isoja kuvioita. Painotekniikka kehittyi, tätä kutsuttiin rohkeaksi. 

Me kiinnitämme elämyksemme tavaroihin. Eikä muistaminen kuitenkaan ole sidoksissa esineisiin, jos kosketus on hiipunut. Kaikki oleellinen pysyy kyllä tallessa. Kölnin tuomiokirkon pienoismalli, joka on paitsi pienoismalli, myös katastrofaalisen huono kynänteroitin, saa jäädä, koska se on pieni ja kompakti, mutta toisia matkamuistoja pidän kädessäni ehkä viimeisen kerran.

Kerään sylillisen valoverhoja ja vanhoja kankaita. Kierrätyslaatikkoon, vaikka lopullisin osoite lienee jätevoimalan uuni. Päätän olla ajattelematta liian pitkälle. Pesen pitsejä, tuuletan, pesen vanhoja kankaita, mankeloin, hyväksyn, hylkään. 

Teen inventaaria kuluneiden, haalistuneiden ja haurastuneiden välillä, vaikka tiedän sen turhaksi: näille ei ole enää uutta elämää minun luonani, jossain muualla ehkä. Joitakin asioita ei vain voi tehdä virtaviivaisesti.

Maailma alkoi avautua. Pakkasin mekot ja esiliinat halpaan matkalaukkuun ja lähdin kesätöihin. Aikuisena ymmärsin, miksi äiti itki saattaessaan.

Päivän työn jälkeen tyhjää on tullut pieni sopukka, pölyä on joka puolella, vaikka olen tehnyt kaiken mahdollisen ulkona terassilla. Kaaos ei taltu, vaan leviää.

Suljen oven ja jätän epäjärjestyksen odottamaan. Kun avaan sen seuraavan kerran, minun on PAKKO. Hyvä.