Prysselinpitsiä

Olen miettinyt tätä jo muutaman päivän. Ensimmäisen kerran asia tuli mieleen kesäkeittiössä, jonka nimi on Cuisine Noir. Tämän instituution valistuneimmat lukijani tietävätkin. Cuisine Noir on syvimmältä ytimeltään musta keittiö, jonka keskiössä porisee avotulella kiehuva nuotiokattila. 

Keittiö ei ole koskaan nähnyt Belgiaa tai Ranskanmaata eikä sen liepeillä kukoista haute cuisine. Mutta jos jotain kansainvälistä pitää paikassa olla, nimi on kai se kaikkein helpoin juttu. Mielikuvituksettomia nimiä on tienvarret mustanaan, heitetään kehiin vaikka aakkosten ensimmäiset kirjaimet ja se on siinä. Mutta se on jo eri juttu.

Kuumaa vettä tarvitaan aina, sen tietävät kaikki, jotka ovat katselleet vanhoja eläviä kuvia. Kun emännällä poltot tihenevät, lapsenpäästäjä komentaa isännät ja rengit keittämään vettä. Kätevä tapa häätää joutavat äijäntuhjakkeet pois tieltä. Ja ainahan kuumaa vettä saa  huushollissa olla.

Olen ottanut tavaksi, että jokaisena mökkiaamuna, melkein heti heräämisen jälkeen, sytytän pihakeittiöön ikuisen tulen. Se palaa, sopivasti hoivattuna, aina siihen iltapäivän hetkeen asti, kun kuumaa vettä ei enää tarvita.

Eikä vesikattilaa koskaan jätetä tyhjänä odottamaan aamua. Puutkin ladotaan valmiiksi. Kun tulitikku leimahtaa, onkin enää vain ajan kysymys, milloin vesi kiehuu. Asialla on käytännöllinenkin puolensa. Vettä täynnä oleva astia pysyy paljon paremmin paikallaan tuulessa kuin tyhjä. Kokeilkaa vaikka muoviämpärillä, ellette usko.

Mutta, takaisin asiaan. Jos Prysselin kaavailut toteutuvat, kesäkeittiössäkin pitää jatkossa keittää jollain muulla tuliaineella kuin kirveskäsitellyillä puilla. Mustan nokikylkikattilan nostaminen pois nuotion päältä on lähes mahdoton, tuskin edes siisti homma. Mutta saattaa olla, että kesäkeittäminen itsepilkottujen klapien turvin/turmin onkin äkkiä yllättäen saastuttavaa puuhaa ja turmelee luonnon.

Totta, keittiössä on välillä savuista. Mutta savu haihtuu, tuuli vie sen ja sitä voi väistää.  Kaikkein kovimmalla tuulella ei tulta edes tehdä. Kaikki keittiön ympärillä olevat puut ovat elinvoimaisia ja terveitä. Kaikki keittiön tarjoomuksilla ruokitut ihmiset ovat edelleen hengissä. Tuntuu melkein, etteivät puut savusta edes piittaa. Kasvaa rehottavat, vaikka ehkä vähän pelkäävät sitä päivää, jolloin ne kaadetaan ja pilkotaan ja heitetään tulen ruoaksi.

Sanotaan, että meilläpäin otetaan kaikki prysselinpitsit ja nypläykset liian kirjaimellisesti eikä osata rennosti laistaa toteutuksesta tai oikaista direktiiviä. Moittikoot vaan, mutta minulla on suunnitelma sen varalta, että Cuisine Noir olisi uhattuna.

Jos herra prysselinherra päättää kieltää keittiöni energianlähteet, tulkoon itse paikan päälle kertomaan ja selvittämään kantansa. Minä sitten kerron omani.

Mutta ennen kuin päästän byrokraatin irti ja jakamaan ilosanomaansa, olen ajatellut tarjota tulokahvit, lämmittää rantasaunan (puilla) ja kylvyn jälkeen tarjota aterian – suoraan mustasta keittiöstäni. Pitää varmaan kysellä kavereilta, olisiko kylällä saatavana ruokajuomaksi  kunnollista kotipolttoista, finnish wine, special moonshine, tai onko turvauduttava pitkäripaiseen.

Seuraavana aamuna, päänsäryn hellitettyä, voisi olla aiheellista perehtyä syvällisemmin bioenergiaan. Pokasahalla runko nurin ja palasiksi, hienovaraisempaa jaottelua varten on vajassa hyväteräinen Pohjan pitäjässä suunniteltu ja valmistettu kirves. Yhden puun voimme keittiömme ja kaikkien maailman mökkikeittiöiden hyväksi kyllä uhrata. Kun byrokratian edustajan voimat uupuvat, annetaan elvytystä saunassa, järvessä ja ruokapöydässä. Julmureita emme ole, olkaamme siis valistajia.

Tulentekoa on syytä myös harjoitella. Siinäpä seuraavaksi päiväksi tekemistä. Olen ymmärtänyt, että pykälänikkareilla on päreet tai oikeammin sytykepaperit kainalossa. Siitä vaan, livekokeiluun. Ellei tyhmä idea omia aikojaa leimahda liekkiin, voidaan kokeilla tulitikuilla. Voin opastaa tai olla opastamatta, savunhallinnassa nimittäin.

Aikaisintaan kolmantena päivänä voidaan sitten ottaa puheeksi direktiivit ja muut prysselinpitsit. Jos se sitten enää olisi ajankohtaista.

Tässä suunnitelmani. Se on naiivi, yhtä yksinkertainen kuin itsekin olen ja poliittisesti epäkelpo. Niinhän tosin on suurin osa elämästäkin on, ihmisten väliset tapahtumat eivät tapahdu poliittisen ulottuvuuden, vaan inhimillisyyden ehdoilla. Ja kirjoitus kertoo aina tekijästään, joskus jopa enemmän kuin itse aiheesta.

Tuntuu yhä enemmän siltä, etteivät ne herrat siellä hallintohimmelien korkeuksissa ihan tarkkaan tiedä, mitä, mistä ja missä aikahaarukassa tai mittakaavassa puhuvat.

Byrokraattien kiusaaminen ja kurmottaminen voisi vaihteeksi olla hauskaa. Ne kun tekevät sitä samaa meille, ihan yhtenään.

Vuoroin siis vieraissa, toivottavasti.

Tunnelma ennen iltaa

Veden vapaus on rajaton, rannasta rantaan väreilee valo, toistaa taivaan ja rantojen ääriviivat. Tuulen hengitys näkyy ulappaa kirjovina raitoina. 

Rannan paljaat puut ovat grafiikkaa, abstrakteja piirustuksia, luontoäidin riimukirjoitusta, elämän rakennekaavioita. Kaiken toistaa uskollinen vesi. 

Oksa oksalta puu kurottaa kohti taivasta, yhä sirommin viivoin. Kun silmut kasvavat kesään, vihertyvät, ääriviivat muuttuvat.

 

Nuotiokattila pääsee hoitamaan tehtäviään: hiiltyvät puut luovuttavat monien kesien aikana varastoimansa lämmön.

Kiertokulku toteutuu, kun järven viileä vesi kuumenee luonnon energialla.

Vene on työnnetty vesille. Soutaja näkyy pisteenä ulapan tuolla puolen, lähenee ja rapsahtaa kotilaituriin. Kevät on korkattu, pian se muuttuu kesäksi.

Tuuleen

Kannan vuodevaatteet ulos tuultumaan. Ne saavat olla kunnon tovin, kerätä itseensä paljon, paljon raikasta kevättä. Auringossa, tuulessa ja valossa ei ole kiire.

Ilma on täynnä linnunlaulua, tuoksuja, alkavaa vihreyttä. Levitän kosteat pyykit naruille, keinumaan tuulessa, auringossa. Saan sylin täyteen raikkautta, kun muutaman tunnin kuluttua kerään puhtaat ja kuivat liinavaatteeni pois. Kevään ensimmäinen tuulessa kuivattu pyykki on aina yhtä riemastuttava asia, kaukaisen ikuisuuden päässä on aika, jolloin ilta ehtii ennen kuin mikään on ehtinyt kuivua valmiiksi.  

Kevään ensimmäinen tuulikuiva pyykki. Kevään ensimmäinen ateria terassilla. Kevään ensimmäinen ilta, jolloin voi istua ystävien kanssa parantamassa maailmaa juuri niin kauan kuin on valoisaa ja asiaa riittää. Kevään ensimmäinen, eikä vielä pitkään aikaan se syksyinen, jolloin pitää paeta sisälle kylmän, sateen tai pimeän takia.

Maiseman värit ovat ainutlaatuiset. Kulottunut keltainen pelto, jonka musta multa kohta kynnetään esiin, metsät, joissa lehtipuiden vihreys on vielä läpikuultava, arka aavistus. Rantaa reunustava kaislikko ja järven puhdas sinisyys, heijastus taivaasta.

Eivät kaikki keväät ole yhtä keveitä. Joskus ei ole edes ehtinyt huomata, miten päivät pitenevät ja valo voittaa. On ollut huolta ja pelkoa, työtä, kiirettä. Katse on pysynyt maassa, viikosta toiseen.

Ja sitten, jonakin päivänä valon voima on voittanut ja sen on kyennyt tajuamaan. Ajatukset ovat saaneet siivet, siipien alla on voimakas tuuli, joka kantaa.

Unien askeleet hajoavat kevättuuleen. Ne, joiden kulku oli keveää. Ne, joiden edellä kulki ahdistava, pelottava. Ne, jotka eivät edes toteutuneet, ne, joita valveilla odotin. Ne taivaalliset, rankan päivän jälkeiseen syvään uneen uponneet.

Annan tuulen viedä mukanaan kaiken sen raskaan ja merkityksettömän, jota en huomisen painolastina kaipaa. Annan tuulen tulla ja puhdistaa. Teen työt, jotka ovat kevättöitä ja tärkeitä ja tarpeellisia.

Ihmisen väsymys on hyvää silloin, kun sen voi levon avulla voittaa.