Ihania miehiä ja muutakin

Vetreä kolmikko tulee sen viikon aikana useamman kerran vastaan, samoja latuja kun kierretään.

Keulamiehellä on kauhtunut punainen anorakki, jäntevä vartalo, harmaan pipo ja tarkka katse. Kolmikon kakkospaikalla hiihtävä on johtajatyyppi, pukeutunut moderniin urheiluasuun ja vaikka mies on joukon hintelin, ääni on isoin. Hän sanelee ohjeita, mies on sisäistänyt reittikartan ja kuuluvasti käy käskytys. Kierretään vielä yksi lenkki ennen taukoa.

Munkkikahveilla puidaan hiihtovauhtia ja yhteinen konsensus on, että vauhti on kohdallaan. Eipä sitä olisi voinut nopeuttaa, ei viidenkään prosentin verran.

Perää pitää joviaali herra liilan ja vihreän kirjavassa tuulipuvussa ja paljon latuja nähnyt Pirkan Hiihdon nimikkopipo päässä.

Heitetään kohdatessa hyvät päivät niin kuin tunturilatujen ikiaikaiseen etikettiin kuuluu ja kerran, kun kolmikko suhahtaa puuskuttavan mummon ohi, totean, että herrat ne vaan jaksaa.

– Jaksaa jaksaa, kunhan välillä puhaltaa, kuuluu vastaus Pirkkapipon alta.

Ihania miehiä.

Kun eletään aikaa ennen hiihtolomaa, työikäinen väki puuttuu joukosta lähes kokonaan. Pienten lasten kanssa matkustavia perheitä, villin vapaita nuoria, enemmistö ehkä kuitenkin eläkeläisiä. Englantia puhutaan, ämerrikkalaisittan ja britimmin, ranskaa rouhaistaan, venäjän ässät suhajavat. Hollantilainen herra on valinnut hiihtoasukseen tyylikkään, tumman villapaidan. Kerran lumihankeen pyllähdettyään mies on kuin naapurin pihasta karannut lumiukko, ääniefektein täydennettynä. 

Matkanjärjestäjät pitävät huolta asiakkaistaan ja antavat näille käyttöön kelkkahaalarit, hiihdonopettajat paimentavat laumojaan lähiladuilla. 

Meininki on kansainvälistä, mutta meidät kantasuomalaiset juntturat tuntee ainakin siitä, että hiihtoreissullakin ollaan pipo korvilla. Kansainväliseen tyyliin se ei taida sopia.

Lapinkylän ladun varressa törröttää jotain mustaa. Niin kuin puunkarahka tai jonkun lumen alle unohtuneen härvelin kahva. Musta, liikkumaton. Lähempänä tajuan, että, kyllä, se on häntä, musta valkotupsuinen tuuhea häntä. Häntä alkaa vakuudeksi pian heilua, lajille tyypilliseen tapaan.

Pääsen kohdalle ja tuttu vahti nostaa päänsä hangesta, sopulijahdissako oli ollut vai talven hiiriä hätistelemässä. Muutama harkittu ravistus, ja turkki oli puhdas lumesta. Pian kaveri saa vainun toisesta kohdasta ja sukeltaa parhaalla kroolaustyylillä kinokseen. Jähmettyy paikoilleen, väijyy, liikahtaa ja liikkuu taas vauhdikkaammin. Eihän siihen hätään kameraa saa mukaan, ei millään. Parhaat tilanteet ovat aina ohi ennen kuin hiihtävä mummo edes oivaltaa, että tärkeä tapahtuma lipuu kameralla tavoittamattomiin.

Tavataan vahdin kanssa uudelleenkin. Katsotaan nappisilmiin, otetaan kohtaktia ja jutellaan. Hyvin vahdilla menee, kaikenlaiset turistit täällä temuavat, kunnolla ovat ja suksia käy pihassa yhä enemmän. Joskus putoaa maahan herkkupala, emäntä pitää kipon täynnä, elämässä on tuon tuostakin jotain maukasta tarjolla. Eihän tätä matkailutouhua aina jaksa, välillä pitää mennä omaan koppiin ja ottaa tuokio rennosti. Kai se riittää, että on kuulolla. Illaksi ne kaksijalkaisetkin palaavat omiin koppeihinsa.

Kaukaisimmat elämänluukut ovat vielä kiinni. Kätkänlaavulla palaa iloinen tervastuli, utelias kuukkeli kärkkyy kulkijoita lähipuissa, mutta mehusta, hillaletuista tai muista herkuista on siivekkäiden ja siivettömien turha haaveilla. Merkkisenkaltiolla ei edes käydä katsomassa, hiljaista sielläkin ja eikä jyrkkä latu solan kautta ilman tankkausmahdollisuutta ole mikään vaihtoehto.

Marja-Leena on avannut kotansa ja pihatantereella odottavat tarjoilupöydät, muutamat asiakkaat mahtuvat hyvin sisällekin, lämpimään.

Pian on hiihtolomakausi ja kansaa pihapiiri täynnä, penkeillä istuksimassa ja juomaa hörppäämässä. Miten se on, tulviiko Ounasjoki tänä keväänä, kun lunta on saatu reilusti. 

Kalanpaistaja on tuonut jurttansa Etelärinteen alle, availee kauppaansa. Vaaleaa koiraa ei vielä näy, sitä, jonka isäntä kehaisee olevan susien sukua.

Kun oma hiihtovauhti on sitä, ettei sillä voi leuhkia, ehtii katsella ympärilleen. Ottaa kuvia talteen ja purkaa niitä tukikohdan iltapuhteella.

Montako kuvaa minulla on jo Lapinkylän rakennuksista? Tervantummasta tuvasta, pyryn tuomasta lumesta ahavoituneen hirsiseinän uurteissa. 

Lunta on metrin verran ja se kattaa kauniisti rakennukset, asumusten ympärille on kasattu lunta eristeeksi. Kohta ollaan jossain ehkä riskirajoilla ja lappeille kertynyt lumi on raivattava. Ennen sitä, kuvataan kaunista näkymää.

Sammun tupakin on kuvattu moneen kertaan. Mutta hirsiseinän kauneus, harmonia, onko se varmasti tallessa?

Montako kuvaa minulla on jänkhän koivuista, vantterista pikkupuista, joiden rungot kasvavat hitaasti, vaikka ei pituutta? Oksien viivastot piirtyvät valkoista lunta vasten, etäällä on tunturin reuna ja valaistut rinteet. 

Ladun mutkassa huomaan haalistuneen nauhanpätkän, latumerkin, jota latukone tuskin enää noudattaa, väylä on raivattu väljäksi ja talvi jäätänyt pohjan ryhdikkääksi. Paksujen kinosten keskellä on aina virtaavaa, sulaa vettä.

Harmaanvalkoisen pilvipoutaviikon keskelle mahtuu yksi aurinkoinen päivä, loistava valo järven lumilakeuden yllä, siniset varjot ja sauvan kosketuksessa narahtava latu. Illalla taivas on tähtiä täynnä ja revontulet liehuvat vihreinä kylän yllä.

Hyvää Ystävänpäivää

Hyvän ystävän kunniaksi voi vaikka raapustaa sydämen.

Hyvän ystävän tunnistaa siitä, että yhteys pelaa ja viestintä toimii.

Hyvän ystävän kanssa elämä maistuu!

Hyvää Ystävänpäivää, ystävät!

Antoisaa Lukurauhan päivää, lukijat1

Vähäiset veljemme

Mies kulkee kylänraitilla. Askel ja ryhti ovat tutut. Mies kulkee, niin kuin on kulkenut joka päivä. Välillä hiljaa, välillä mielipiteensä meille ääneen kertoen. Sitkeä sissi, keskellä ankaraa elämää. Saatat jopa tunnistaa hänet tai jonkun hänen kohtalotovereistaan, sillä ne vahvimmat eivät aina säily kokonaan ehjinä.  

Oleellista ei ole, kuka hän on. Oleellista on, että tämäkin veljemme on osa yhteisöä. Me kiusaannumme joskus ankarista sanoista ja suutumme häiritsevän äänekkäästä olemuksesta. Me tunnemme sääliä ja myötätuntoa, mutta emme oikein tiedä, miten pitäisi toimia. Ja kaiken aikaa tämä vähäinen veljemme sinnittelee, kulkee tietään. Hyvinä hetkinään hän on hieno, isänmaallinen ihminen, joka osaa arvostaa elämän aarteita. Jonakin päivänä hän tulee ja puhumme tärkeitä, joskus luottamuksellisia, sitten on taas pitkä jono toisenlaisia päiviä ja ajatuksia.

Kun olin pieni tyttö, minulla oli Tammen kultaisia kirjoja. Siinä, jonka nimi oli Onnellinen perhe, esiteltiin nelihenkinen perhe, isä, äiti, poika ja tyttö. He asuivat kauniissa ja tilavassa talossa ja viikonlopun vapaa-aikaansa he viettivät auringossa,  meren rannalla. He ajoivat sinne autolla, levittivät huopansa tyrskyjen lähelle ja ihanan päivän jälkeen perhe ajoi kotiin eikä hymy ikinä väistynyt heidän kasvoiltaan.

Minä olin vaatimattoman perheen ainoa lapsi, meillä ei ollut lapsuusvuosinani ollut autoa eikä minulla isoa veljeä, vaikka se olisi ollut toiveeni. Ollapa isoveli! Kovin moni muukaan asia ei mennyt niin kuin kuvakirjassa.

Kuvakirja oli peili, johon toisinaan vertasin elämääni. Eihän meidän hyvä ja rakastava perheemme siinä vertailussa pärjännyt. Mutta ensin piti aikuistua, että ymmärsin, miten hyvä meillä oli. Sain monta hyvää evästä elämään, monta kuvakirjaakin, miksi pysähdyin yhteen ainoaan?

Vähäinen veljemme on peili, meille aikuisille. Katsomme häntä ja jos uskallamme katsoa, näemme omat ennakkoluulomme, omat pelkomme ja sen, kuinka kaukana toisen ihmisen todellisuudesta voi olla.

Yhteisö huolehtii hänestä karulla tavallaan. Hänelle ei tehdä pahaa. Hänen taustansa ja vaiheensa tunnetaan. Hänellä on paikkansa, ja jos avun tarve on todellinen, apua myös järjestyy. Veljeä ei jätetä, mutta kovaa tietä hän joutuu usein kulkemaan, yksin. Elämä ei muistuta kuvakirjaa, mutta elämää se silti on.

Vähäisiä veljiä on vaeltanut rajan yli maahan. Emme tunne heidän taustojaan, emme tiedä juuri mitään heidän motiiveistaan. Väsyneet, yksinäiset, ankarien vaiheiden ja koti-ikävän riivaamat miehet. Sopeutuminen on alkamassa eikä taida olla realistista odottaa, että ongelmalle saataisiin nopea ratkaisu.

Maahanmuuttajat puhuvat kieltä, jota emme ymmärrä. Heidän vaiheistaan me emme tiedä mitään emmekä me aina edes osaa kysyä oikeita kysymyksiä. Ajatusmaailma on erilainen, ulkoasu ja piirteet poikkeavat. Millaiseen kuvaan todellisuudesta he meidän elämäämme ovat peilanneet?

Maahanmuuttajilla on oikeus saada apua, mutta mitään kestävää ei synny, jos ihmisen on jatkuvasti elettävä kokonaan riippuvaisena toisen avusta. On ehkä helpompi ottaa vastaan pienokainen ja äiti, heidän kanssaan me osaamme. Mutta pieni lapsikin haluaa nousta omille jaloilleen, päättää itse menemisistään, miksi ei siis aikuinen. Uhma, tahto ja itsenäisyys on selviytymisen edellytys.

Kuinka nämä veljet selviytyvät tässä maassa, joka voi olla tylyn ankara omilleenkin, joskus tahtomattaankin? Osaavatko he tulkita oikein täkäläisten juron tavan olla lähellä? Pelottaako heitä se, joka meidän sielujamme lääkitsee: rauha, yksinäisyys ja hiljaisuus?

Löytävätkö nämä kulkijat oman polkunsa? Kuinka he jaksavat kohdata ennakkoluulot, joista osa toki on perusteltuja ja aiheellisia, mutta iso osa pelkkää verhottua pelkoa. Me epäilemme, he epäilevät ja hiljaisuus ja etäisyys kasvavat.  

Arkipyhiä ajatuksia

Neljä erilaista vokaalia, yhtä monta konsonanttia. Sana on taitava kiteytys, tiivis ja vahvasti ajatuksia manipuloiva. Voisi jopa antaa tunnustusta sen muodostajalle, ellei lopputulos olisi niin mielenvastainen. Arkipyhä.

Mikä voisikaan olla arkipyhän synonyymi? Riesa, kivi kengässä, haitta, turhake.Samantapaisia sanoja sinkoilee ajankohtaisessa keskustelussa: pakkolaki, haittavero, uhkakuva – sikanauta ja Mauri Sariolan lanseeraama hiuskampa jäävät tässä leikissä häntäpäähän, siis peränpitäjiksi.

Kirkkovuoden tärkeisiin tapahtumiin, tietäjien saapumisen ja lähetystyön juhlaan, loppiaiseen sekä Kristuksen taivaaseenastumisen päivään, helatorstaihin on liitetty arkipyhän käsite. Arkipyhiä eivät ole pitkäperjantai, toinen pääsiäispäivä,  Vapunpäivä, juhannusaatto, itsenäisyyspäivä tai jouluajan päivät, vaikka ne osuvatkin välillä arkipäiville. Mikä tässä on loogista?

Arkipyhä on sana, jossa maistuu ensin arki ja työnteko, lopun pyhä ei ole pyhyyttä, vaan jotain ylimääräistä. Arkipyhä on virtaviivaisen ansaintalogiikan tiellä, harmillinen ja näennäisen ylimääräinen vapaapäivä. Se katkaisee työrytmin ja voi jopa houkuttaa työntekijää nauttimaan pidennetystä viikonloppuvapaasta.

Alkuaan on varmaan ollut tavoitteena antaa ihmisille mahdollisuus viettää pyhää, kokoontua jumalanpalvelukseen ja hiljentyä. Jumalanpalvelukseen osallistuu yhä harvempi, joten vapaapäivää ei tämän logiikan mukaan tarvita. Ja jos kirkossa käyminen olisi tärkeää, voitaisiin jäljitellä katolisten maiden käytäntöä, jossa arkipäivään osuvissa aamupäivän palveluksissa käydään, mutta iltapäivällä ollaan taas työn ääressä. Se, että pyhäpäivä katkaisee arjen ja antaa luvan palautua ja kerätä voimia, ei ole keskustelun aihe.

Pyhäpäivä ei ole ainoastaan vapaapäivä. Uskon, että ihminen tarvitsee elämänsä rakennusaineeksi pyhää. Uskontoa, kulttuuria, perinteitä, taidetta. Elämänilon siemeniä ja syvien ajatusten aiheita. Niissä kulttuureissa, joissa uskonnolla on luja rooli, ymmärretään pyhän tärkeys. Vaikka pyhä ei olisikaan kaikille sama.

Kirkon pyhäpäivistä keskusteltaessa on myös puhuttava kirkon roolista. Se, että kansa ei vaella sanankuuloon, ei ole yksin kansan vika. Maailmassa, jossa ohjelmaa ja ajankulua on runsaasti tarjolla kaikkina vuorokauden tunteina, yhteinen hetki kirkossa ei ole ykköslistan menovinkki. Ei ainakaan silloin, kun päivän ohjelmasta annetaan vain niukimmat mahdolliset tiedot. Ellei maksettuun lehti-ilmoitukseen mahdu, mahtuisiko seurakunnan verkkosivulle enemmän tietoa ja taustaa? Mikä on päivän aihe, kenen sanat ja musiikkiesitykset saavat aikaan yhteisen flow-kokemuksen? Onko erityisen pyhän kunniaksi luvassa jotain erityistä? Koskettaako hiljaisuus, tavoittaako ihminen rauhan ja tyyneyden, syntyykö ja syttyykö tunne? Suhtautuuko palvelija tehtäväänsä yhtä intohimoisesti kuin esiintyvä taiteilija?

Pidän itseäni hyvin arkisena ihmisenä. Olen oppinut siihen, että kun arjen saa uomiinsa, pyhät ja juhlatkin järjestyvät. Eläkeläisenä – aivan samoin kuin aikanaan freelancerina – teen toki kaiken omalla ajalla, samalla korvauksella kaikenmerkkiset päivät, keskustelu näistä eduista on minun osaltani onneksi ohi.

Arjessa voi olla pyhääkin. Kun lapsenlapsi saapuu hoitamaan isovanhempiensa sydämiä, asettuu tutulle paikalleen ja aloittaa leikkinsä, pyhä on lähellä. Pienen ihmisen iloinen liverrys, kertomukset satuolennoista, pikkuinen pilpatus ja nauru – niistä leijailee sieluun kultaista enkelintomua, yksinkertaisen isovanhemman arkea valaisemaan.

Asiat eivät ole yksinkertaisia, siinä niiden viehätys.

Hakotukki, lujan arjen elementti.