maanantai 22. helmikuuta 2016

Ihania miehiä ja muutakin


Vetreä kolmikko tulee sen viikon aikana useamman kerran vastaan, samoja latuja kun kierretään.
Keulamiehellä on kauhtunut punainen anorakki, jäntevä vartalo, harmaan pipo ja tarkka katse. Kolmikon kakkospaikalla hiihtävä on johtajatyyppi, pukeutunut moderniin urheiluasuun ja vaikka mies on joukon hintelin, ääni on isoin. Hän sanelee ohjeita, mies on sisäistänyt reittikartan ja kuuluvasti käy käskytys. Kierretään vielä yksi lenkki ennen taukoa.


Munkkikahveilla puidaan hiihtovauhtia ja yhteinen konsensus on, että vauhti on kohdallaan. Eipä sitä olisi voinut nopeuttaa, ei viidenkään prosentin verran.
Perää pitää joviaali herra liilan ja vihreän kirjavassa tuulipuvussa ja paljon latuja nähnyt Pirkan Hiihdon nimikkopipo päässä.


Heitetään kohdatessa hyvät päivät niin kuin tunturilatujen ikiaikaiseen etikettiin kuuluu ja kerran, kun kolmikko suhahtaa puuskuttavan mummon ohi, totean, että herrat ne vaan jaksaa.
– Jaksaa jaksaa, kunhan välillä puhaltaa, kuuluu vastaus Pirkkapipon alta.
Ihania miehiä.


Kun eletään aikaa ennen hiihtolomaa, työikäinen väki puuttuu joukosta lähes kokonaan. Pienten lasten kanssa matkustavia perheitä, villin vapaita nuoria, enemmistö ehkä kuitenkin eläkeläisiä. Englantia puhutaan, ämerrikkalaisittan ja britimmin, ranskaa rouhaistaan, venäjän ässät suhajavat. Hollantilainen herra on valinnut hiihtoasukseen tyylikkään, tumman villapaidan. Kerran lumihankeen pyllähdettyään mies on kuin naapurin pihasta karannut lumiukko, ääniefektein täydennettynä. 


Matkanjärjestäjät pitävät huolta asiakkaistaan ja antavat näille käyttöön kelkkahaalarit, hiihdonopettajat paimentavat laumojaan lähiladuilla. 
Meininki on kansainvälistä, mutta meidät kantasuomalaiset juntturat tuntee ainakin siitä, että hiihtoreissullakin ollaan pipo korvilla. Kansainväliseen tyyliin se ei taida sopia.


Lapinkylän ladun varressa törröttää jotain mustaa. Niin kuin puunkarahka tai jonkun lumen alle unohtuneen härvelin kahva. Musta, liikkumaton. Lähempänä tajuan, että, kyllä, se on häntä, musta valkotupsuinen tuuhea häntä. Häntä alkaa vakuudeksi pian heilua, lajille tyypilliseen tapaan.
Pääsen kohdalle ja tuttu vahti nostaa päänsä hangesta, sopulijahdissako oli ollut vai talven hiiriä hätistelemässä. Muutama harkittu ravistus, ja turkki oli puhdas lumesta. Pian kaveri saa vainun toisesta kohdasta ja sukeltaa parhaalla kroolaustyylillä kinokseen. Jähmettyy paikoilleen, väijyy, liikahtaa ja liikkuu taas vauhdikkaammin. Eihän siihen hätään kameraa saa mukaan, ei millään. Parhaat tilanteet ovat aina ohi ennen kuin hiihtävä mummo edes oivaltaa, että tärkeä tapahtuma lipuu kameralla tavoittamattomiin.


Tavataan vahdin kanssa uudelleenkin. Katsotaan nappisilmiin, otetaan kohtaktia ja jutellaan. Hyvin vahdilla menee, kaikenlaiset turistit täällä temuavat, kunnolla ovat ja suksia käy pihassa yhä enemmän. Joskus putoaa maahan herkkupala, emäntä pitää kipon täynnä, elämässä on tuon tuostakin jotain maukasta tarjolla. Eihän tätä matkailutouhua aina jaksa, välillä pitää mennä omaan koppiin ja ottaa tuokio rennosti. Kai se riittää, että on kuulolla. Illaksi ne kaksijalkaisetkin palaavat omiin koppeihinsa.


Kaukaisimmat elämänluukut ovat vielä kiinni. Kätkänlaavulla palaa iloinen tervastuli, utelias kuukkeli kärkkyy kulkijoita lähipuissa, mutta mehusta, hillaletuista tai muista herkuista on siivekkäiden ja siivettömien turha haaveilla. Merkkisenkaltiolla ei edes käydä katsomassa, hiljaista sielläkin ja eikä jyrkkä latu solan kautta ilman tankkausmahdollisuutta ole mikään vaihtoehto.



Marja-Leena on avannut kotansa ja pihatantereella odottavat tarjoilupöydät, muutamat asiakkaat mahtuvat hyvin sisällekin, lämpimään.
Pian on hiihtolomakausi ja kansaa pihapiiri täynnä, penkeillä istuksimassa ja juomaa hörppäämässä. Miten se on, tulviiko Ounasjoki tänä keväänä, kun lunta on saatu reilusti. 
Kalanpaistaja on tuonut jurttansa Etelärinteen alle, availee kauppaansa. Vaaleaa koiraa ei vielä näy, sitä, jonka isäntä kehaisee olevan susien sukua.


Kun oma hiihtovauhti on sitä, ettei sillä voi leuhkia, ehtii katsella ympärilleen. Ottaa kuvia talteen ja purkaa niitä tukikohdan iltapuhteella.
Montako kuvaa minulla on jo Lapinkylän rakennuksista? Tervantummasta tuvasta, pyryn tuomasta lumesta ahavoituneen hirsiseinän uurteissa. 


Lunta on metrin verran ja se kattaa kauniisti rakennukset, asumusten ympärille on kasattu lunta eristeeksi. Kohta ollaan jossain ehkä riskirajoilla ja lappeille kertynyt lumi on raivattava. Ennen sitä, kuvataan kaunista näkymää.
Sammun tupakin on kuvattu moneen kertaan. Mutta hirsiseinän kauneus, harmonia, onko se varmasti tallessa?


Montako kuvaa minulla on jänkhän koivuista, vantterista pikkupuista, joiden rungot kasvavat hitaasti, vaikka ei pituutta? Oksien viivastot piirtyvät valkoista lunta vasten, etäällä on tunturin reuna ja valaistut rinteet. 


Ladun mutkassa huomaan haalistuneen nauhanpätkän, latumerkin, jota latukone tuskin enää noudattaa, väylä on raivattu väljäksi ja talvi jäätänyt pohjan ryhdikkääksi. Paksujen kinosten keskellä on aina virtaavaa, sulaa vettä.


Harmaanvalkoisen pilvipoutaviikon keskelle mahtuu yksi aurinkoinen päivä, loistava valo järven lumilakeuden yllä, siniset varjot ja sauvan kosketuksessa narahtava latu. Illalla taivas on tähtiä täynnä ja revontulet liehuvat vihreinä kylän yllä.







2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Lähelläpä, lähellä liikut, siellä missä minäkin pruukaan käydä pienoista hoitamassa. Sammun tupa siinä.
Törmätäänkö joskus?

-vivian-

Liisa Laurila kirjoitti...

KIITOS Vivian! Ainakin minulle kommenttisi näkyy hyvin! Pitääpä junailla törmäys!