Kirkko keskellä kylää

Kylän keskusta on vilkas, ajoittain ruuhkainenkin. Se on kasvanut muutaman vuosikymmenen aikana täyteen kokoonsa. Pieni ekumeeninen Marian kappeli on aivan ytimessä. Olen kuullut – luulen muistavanikin – että pikkukirkko oli aluksi varsin väljästi paikallaan. Nyt sitä ympäröivät rakennukset kaikkialta.

Kappeli on keskellä elämä, ja täynnä elämää. Joka päivä voi pistäytyä kuulemaan opasta, kappelin tarinaa ja usein on tarjolla palveluksia ja tilaisuuksia. Vapaaehtoisoppailla on jokaisella oma persoonallinen tapansa kertoa tilasta ja sen tekijöistä. Vaikka rakennus on nykyaikainen, kaikki tekijät eivät ole persoonattomia.

Vaatimattomalla tavalla kaunis Marian kappeli Levin keskustassa on tärkeä osa hiihtokeskuksen elämää. Korkeassa kellotapulissa on kello, joka ei ehkä rytmitä kylän elämää, mutta jonka signaalit kuuluvat kauas – ja kuuluvat asiaan.

Toinen suksikansan kappeli, johon olen tutustunut, on syrjemmällä. Saariselän kappelin alttaritauluna on säilynyt metsäinen maisema ikkunan toisella puolella. Tummat kuuset ja hongat antavat sävynsä tilalle.

Olen kulkenut sinne, avannut oven, jota ei juuri koskaan suljeta ja keskustellut syvällisiä matkakumppanini kanssa. Paikka, joka ei vaadi kävijältään mitään, voi antaa uskomattoman paljon.

Puinen, paanuseinäinen kirkko keskellä kaupungin kivitaloja katsoo harmaana maisemaa. Kirkon edessä on pieni aukio, aukion laidalla runsas otanta arjesta: kuntokoulu, ravintola, kampaamo, kokoustila, päivittäistavarakauppa ja kauempana moottoritie. 

En tiedä, onko kirkko auki tai ei, kun en ole milloinkaan yrittänyt avata sen ovea, olen vain ihaillut hopeanhohtavaa seinää, kiven ja puun dialogia.

Millaisen merkityksen uuden kaupunginosan uusi kirkko saa, kun vuodet kuluvat? Miten paanuseinät vastaavat ympäristön haasteisiin? Millaisia tarinoita ne kuulevat, mitä saavat todistaa?

Vanha kotikirkko on sekin puuta, lujaa honkaa. Kirkkoa on kohennettu ja korjattu, sekä ulkokuori että interiööri ovat muuttuneet ja eläneet. Kehitys on kasvukertomus, tarina siitä, miten rakennus voi elää ja muuttua vuosien kuluessa. 

Oleellista siinä on paitsi sukujen historia, myös rakennuksen historia. Jokaisella esineellä, jokaisella yksityiskohdalla on tekijänsä. Tämän liina on Kertun kädentaitoa, tämän kohdan on  seppämestari korjannut, penkit on veistetty taloissa, kellon valanut tukholmalainen mestari. Menneen ajan ihmisten kosketus elää, vaikka Kerttu ja seppä ja monet hirsien veistäjät ovat jo kirkkomaalla. Tuttu kirkko keskellä kylää – vaikka oikeastaan, ensin ollut kirkko ja ajan saatossa sen ympärille on kasvanut kylä.

Mikä tekee kirkosta keskipisteen? Ehkä se ei olekaan maantiede tai asemakaava. Kirkko on keskellä kylää, kun se on riittävän vahva elämän painopiste. Kutsuva ja toimiva osa yhteisönsä arkea, juhlahetkien kohottaja. Lämmin ja kutsuva kaikille kulkijoille.

Kun kirkko on keskellä kylää, se on keskellä sielun ja ruumiin maisemaa. Kylän läpi kulkeva näkee joka päivä tutut seinät, taivasta tavoittavan ristin. Kirkkomaan kynttilät hohtavat talvisen illan tummuudessa, elävät liekit, sydämiin heijastuen. On helppo tulla ja kohdata.

Biologisia ja muita pakkolakeja

Talvinopeusrajoituksilla etelästä pohjoiseen kestää puoli vuorokautta. Juna on sesonkiaikaan ollut täyteen varattu jo viikkoja, lentäminen tällä varustemäärällä olisi tehokkainta rahan polttamista. Hotelli ei houkuta. Ajetaan. Onhan sinne tie. Moottoritietä ensimmäinen tunti ja rapiat.

Välillä on poikettava tauolle. Nälän ja janon pakkolakien mukaan. Tuoretta kahvia, suolaista tai makeaa, ruokaa, kahvia, jotain piristävää viimeisille pimeän metsätaipaleen kilometreille. Muutaman metrin kävely parkkipaikalta pöytään, happea kai sekin. Taukoja, mutta kohtuudella, eihän isänmaa ole talvella yhtään sen lyhyempi kuin kesälläkään.

Pääkaupunkiseudun ja tunturien välistä matkaa hallitsevat ketjut. Kahvila, ruokaa, kauppapalveluja, jossain pihanurkassa polttoaineen myyntiä. 

Ketjujen asemaa tuskin mikään horjuttaakaan, sillä suurimman osan vuodesta väylä on apean hiljainen, hallit puolityhjiä, pärjätään minimimiehityksellä. Muutamana huippuviikonloppuna kulkijoita on riesaksi asti, mutta kuitenkin, silloinkin sinnitellään minimimiehityksellä. Juhlapyhät ja koulujen lomaviikot ovat yleisesti tarkkaan tiedossa, mutta taukopaikan pitäjille ne ehkä ovat uutisia.

Kun päivä etenee, kahvi vanhenee keittimissä, pullat kuivuvat ja likaiset astiat kertyvät rullakoihin. Ikkunoista olisi varmaan upeat maisemat, jos täpötäydet rullakot eivät kulissien lailla rajaisi näkymiä. Eikö likaisten astioiden paikka ole aina keittiössä eikä asiakastiloissa? Eipä monopoliketjun tarvitse tsempata, tupa tulee kumminkin täyteen. 

Ruokalistalla on oikeasti kaksi vaihtoehtoa. Hampurilaisateria, usein ketjun oma versio. Sämpylä, pihvi, ketsuppia, ranskalaiset, kolaa. Maun ja tuoksun tietää jo tilatessaan. Mutta miksi ’talon tapaan’ tuntuu tarkoittavan, että mausteista on tingitty ja höysteitä vähennetty? Puisevaa, ehkä terveellistä? Hampurilaista kutsutaan pikaruoaksi, mutta joskus sitä joutuu odottamaan kuin alá carte –annosta. Siis kauan.

Toinen aikarajoihin sopiva mahdollisuus on seisova pöytä. Salaattia, höyrytettyjä pakastevihanneksia, einespyöryköitä, kirjolohta ja jotain, aika usein makkaraa. Sama laatu ja maku, kesät talvet, kellon ympäri. Höyryssä mauttomaksi möhjöksi lilluneet vihannekset, suttuisiksi roiskuneet tarjoiluastiat. Ei vuodenaikoja, ei uutuuksia.

Kun jokainen kantaa käyttämänsä tiskit rullakkoon eikä yksikään henkilökunnan edustaja ehdi pöytiä pyyhkimään, liinoja ja tuoleja oikomaan, tehokkuus on huipussaan, viihtyisyys hiipunut olemattomiin. Kohta kai tiskaaminenkin delegoidaan matkalaisille?

Naturalia (non) sunt turpia 

Jokaista tervettä ihmistä kohtaa päivän mittaan muutaman kerran ns. luonnollinen tarve. Hommassa ei ole mitään sensaatiomaista niin kauan kuin liikutaan kotinurkissa tai työpaikalla. Kaikki me olemme samojen biologisten pakkolakien alaisia.

Oudoissa ympäristöissä helpotuksen signaaleja saa joskus etsiä. Kysellä, kävellä portaita, kulkea ravintolasalin läpi, väistellä väärässä paikassa olevia tuoleja, lattialla lojuvia reppuja, sinkoilevia tenavia, availla ovia ja ah! Helpotus! Löytää se oikea. Tai voih! Tuskaa! Täällä ei vaan voi. Tai sitten, öygh. Kun on vaan voitava. Matkaileva ystävättäreni ottaa kaupungille lähtiessään aina mukaan tukun hotellin vessapaperia. Arvaatte, miksi. Ongelma on kansainvälinen, vaikka ihmisiä on kaikkialla.

Arkkitehtuurille ei ehkä voi mitään, jos talo on jo valmis. Kun koko ajan suunnitellaan uusia kauppakeskuksia ja muita liikkuvien ihmisten pyydyksiä, on varmaan mahdollista suunnitella myös esteettömät väylät vessoihin. Ynnä liiketunnistimella toimiva valaistus, jotta ei tarvitsisi hamuilla pimeitä seiniä.

Jos taukopaikan pihamaalla pönöttää kahdeksan polttoainemittaria, kuinka monta vesieriötä sisätiloissa? Ei, eihän se logiikka nyt niin mene. Joko yksi suttuinen tai kymmenen siistiä. Selkeästi viitoitettuina tai häveliäästi vihjailtuna. Joskus se yksi suttuinenkin on varmuuden vuoksi lukossa. Ajatellaanpa. Jos polttoaine ei ajon aikana katoaisi taivaan tuuliin, vaan jäisi käytettynäkin johonkin säiliöön, millaiset tyhjennyspalvelut niille olisi viritelty?

Moneen taukopaikkaan on rakennettu lasten leikkipaikka liukumäkineen ja pallomerineen, mutta onko pikkuväkeä muistettu vessan puolella? Jossain nököttää pikkupotta, aina ei sitäkään. Ja vessakompleksin kaikki poterot ovat samankokoisia, niin ruhtinaallisen tilavia, että pyylevä mamma juuri ja juuri mahtuu pyörähtämään. Ehkä siksi niissä ei ole automaattihanoja. Nehän laukeaisivat yhtenään, jos käyttäjä liikuttelisi käsiään. Yksikään ei ole niin väljä, että sinne mahtuisi äiti pottapuuhissa olevan lapsensa kanssa, oven taakse suojaan vierailta katseilta. Siksi vessoissa kuullaan äitien ovien takaa laukomia huolestuneita/kyllästyneitä/noloja repliikkejä. No joko saa tulla pyyhkimään?

Ja mikä pakkolaki määrää sen, ettei taukopaikan eriön ovi on usein epäkunnossa. Se repsottaa vinossa, kolisee, lukko on rikki tai niin hankala, ettei sitä tavallisin sormivoimin pysty liikuttamaan. Voipa asiakkaalla olla kiirekin… Kaakeleilla sisustettu tila on kaikuisa ja tietysti, ovien mäiske ja räminä peittää alleen litinät ja lotinat.

Moni ovi on lukossa. Eikö meihin matkalaisiin voi missään asiassa luottaa?

Asiaan kuuluu, että kädet pestään toimituksen jälkeen. Millä? Mihin ne kuivataan?

Minne minä lasken käsilaukkuni pesun ajaksi, kun pesualtaiden ympäristö on roiskunut märäksi?

Paremmissa paikoissa on palautelaatikko. Jos on matkustanut muutaman tunnin ja edellinen taukokahvi etsii vimmaisesti ulospääsyä, tekeekö mieli ryhtyä kirjeenvaihtoon huollon kanssa? Ja jos vessapaperi on lopussa, palautelaatikko ei sillä hetkellä paljon auta.

Käsipyyhekoneen vieressä lukee: Jos pyyhe on loppu, ottakaa yhteyttä henkilökuntaan. Entä saippua on loppu tai paperi tai jos roskis tulvii? Eivätkö ne katsasta ja siivoa näitä tiloja muuten kuin yleisön pyynnöstä? Ja yhteyttä, mihin ihmeen henkilökuntaan? Menenkö tarjoilutiskin ääreen jonottamaan ja kertomaan, että vaikka tässä on jonoa, nyt olisi tarjolla vähän epähygieenisempiä hommia… ja saisinko samalla sen lastenhoitohuoneen avaimen?

Hyvän taukopaikan resepti on äärimmäisen yksinkertainen. Siisti, viihtyisä tila, puhtaat pöydät, tuolit omilla paikoillaan. Kahvi tuoksuu, leivonnaiset ovat tuoreita, sosiaalitilat raikkaat ja siistit. Ikkunasta näkyy maisema, jota matkalainen saa hetken antaa katseen harhailla ja ajatella omiaan. Katonrajassa ei välky mainostauluja eikä musiikki pauhaa. On vain siistiä, puhdasta, tuoretta.

Luonnollisia juttuja, vai kuinka?

Jutun kuvituksena oleva huussi ei liity aiheeseen. Siellä ei ole vesijohtoa, vain yksi ovi, homma toimii biologisesti. Sisustuksena nykytaidejäljennöskokoelma seinällä.

Jänkhällä

Yö on tumma. Pimeys hellii väsynyttä, hiljaisuus lupaa lepoa. Tule kaamokseen, anna unen viedä sielusi mukanaan, lempeään siniseen, jonka syvyydelle ei vertaista ole. Lepää. Tämä tummien öiden aika on sinulle, joka keräät voimia suven loppumattoman valon päivien varalle.

Ensimmäinen kajo on lupaus, joka pian täyttyy. Ensin arkana sarastuksena, sitten valona. Auringon askeleet kohti horisonttia saavat värit leimuamaan.

Nämä kituliaat koivut, nöyrät näreet, ryhmyiset rungot olen kohdannut monta kertaa. Talvi talvelta ne tervehtivät jänkhän väylällä kulkevaa, uskolliset. Puut, joiden ikää en osaa arvata, aina ne tuntuvat yhtä vähäisiltä, vaikka rungot ovat kasvaneet täyteen sitkeää voimaa. Jos elää jänkhällä, ei saa pienistä pillastua. Puiden verkkainen ajantaju haastaa kiireisen hiihtäjän. Jo vain ehdit pysähtyä ja tallettaa hetken sieluusi.

Talven alla on maa, pehmeä sammalmättäinen suo, joka myötäilee jalan alla, tarjoaa auringosta värinsä keränneet marjat ja syksyn ruskassa punertuvan sammalen ja varvikon. Maa lepää, lumen huomassa. Syksyn viimeinen viima on vienyt värit, puhdistanut oksat lumen tulla. Viimeisenä jäätyvät silmäkkeet, virtaava vesi.

Lepäävä, valkoisen lumen peittämä maa. Lumella leikkivät varjot, auringon kimaltavat säteet, kristallit. Valo elää, koko päivän uuttera varjo piirtää hahmojaan, sillä on tarkka suunnitelma. Vanha pihapiiri kuuntelee varjoja, pakkasen ääniä hirsien nurkissa. 

Lumi kimmeltää valoa, sumuisen päivän pehmeissä sävyissä se hohtaa himmeänä, yön tähtien kajossa se katoaa tummaan samettiin. Ikuinen lumi, joka päivä erilainen. Lumilakean pieni asukas on piirtänyt kevyet jäljet hankeen, tassujen painaumista ei tuntematon vieras osaa lukea suuntaa enkä määränpäätä. Elämä näkyy vain, jos malttaa katsoa tarkkaan.

Kun etelä hehkuu tulta, pohjoiseen yltää punertava kajo. Ennen kuin huomaa, valo alkaa uudelleen hiipua, lyhyt päivä kääntyy takaisin yöhön.

Tunturi jänkhän laidalla nostaa päätään ylpeänä, näyttää kaikelle maailmalle hohtavin valoin kruunatun päänsä. Rinteillä sykkii elämä, pimeyttä uhmaava, röyhkeä ja uskalias.