Tehdas

Ilmoittivat uutisissa, että Tehtaan tuotantoa suunnitellaan siirrettäväksi muualle. Halvempiin maihin. Eihän se sinänsä mikään outo uutinen ollut, onhan näitä kuultu.

Tehdas, sellaisena kuin sen olen kokenut, on kauan ollut historiaa. Kaikenlaisia muutoksia on sen jälkeen ollut, useimpia niistä olisin ehkä puoltanut, jos olisi kysytty. Kukaan ei ole kysynyt, miksi olisikaan. Olen seurannut Tehtaan vaiheita vaihtelevasti, niin kuin entistä naapuria tai lähipiirin elämän kiepauksia seurataan. Tätä viimeisintä käännettä on näilläkin eväillä vaikea hyväksyä. Vaikka perusteet ovat selkeät.

Tehdas oli silloin kauan sitten iso osa elämää. Meille tehtaalaisten kakaroillekin. Elettiin, käytiin koulua, oltiin mukana siinä missä voitiin, perheet kasvoivat, välillä joku irtautui joukosta ja lähti muualle, mutta vielä useampi jäi tuttuun porukkaan.

Mikä lopulta on halpaa ja mikä kallista? Eihän niillä palkoilla vaurastunut, mutta leipä oli varma ja turvattu, niin kauan kuin säällisesti käyttäytyi ja jaksoi saumaa ommella.  Mitä nopeammin osasi, sen paremmille urakoille pääsi. Myymälästä ostettiin risaa ja kakkossekundaa ja käytettiin kortit parempiin ostoksiin, etujakin siis oli. Tehtaalaiset oppivat venyttämään penniä ja jatkamaan elämän välttämättömyyksiä omalla kätevyydellään. Köyhyydellä kun on taipumus tehdä luovaksi.

Koulukavereista lähes jokainen – opettajien mukuloita ehkä lukuun ottamatta – oli jonkun tehtaan piiristä. Jalkineita, renkaita, trikoota, paperia. Kaikkien elämää rytmitti joku pilli tai kellokortti. Vanhempien asema ei siinä asteikossa niin kovin tärkeältä tuntunut, elämä oli suunnilleen yhtä harmaata tai vaatimatonta kaikilla. Suomea rakennettiin ja meidän koulunkäyntimme oli tärkeä osa sitä tulevaisuutta, jonka vanhemmat toivoivat olevan parempi ja vauraampi. Uskottiin, että kaikki käy lopulta hyvin, ainakin niin kauan kun on työtä.

Joka aamu tehtaan portista ajoi polkupyörien armeija. Leveitä helmoja, permanentattuja hiuksia, kauppakassi ja eväät pyörän sarvessa keikkuen. Ääntä, värejä, koko elämän vastaansanomaton energia. Monta persoonallisuutta, naiseutta kaikilla mausteilla. Työvuoron jälkeen oli kiire, kauppaan, kotiin, tekemään toinen työpäivä perheen ja huushollin hyväksi. Niillä, joilla ei ollut perhettä, oli harrastuksia. Kuoro, luottamustoimet, kangaspuut nurkassa, ompeluhommia.

Moni, joka oli tullut yksin, lähti lopulta yhtä yksin, elämäntyönsä tehneenä. Sodan murtamassa maassa oli monta yksinäistä naista, monella haava sydämessään, pettymys. Kauppalan ja lähellä olevan kaupungin työpaikoista iso osa oli naisvaltaisia, elämäntoveria ei helposti löytynyt. Jos seuraa löytyikin, rikkinäisiä sieluja oli paljon, luottamusta saattoi olla vaikea rakentaa.

Tehdas ei muistoissani koskaan ollut pelkkä tuotantolaitos. Se oli luotettava työnantaja, keskipiste. Työn loppuminen olisi niille ihmisille tehnyt todella kipeää.

Yhtä kipeää se tekee vieläkin, turvaverkoista huolimatta. Työn loppuminen ei koskaan ole uskollisten puurtajien syy. Ihmisten takia toivoisi, että parempi ratkaisu nytkin löytyisi.

Maailma on muuttumassa, tuskin helpompaan suuntaan. Tehdas on siitä valitettavan havainnollinen esimerkki. Eikä ainoa.

Kolmatta adventtia kohti

Kahden viikon kuluttua ollaan jo joulupäivässä.

Toive valkoisesta joulusta ei suostu sammumaan, vaikka joka aamu ollaan reippaasti plussan puolella. Pohjoisen tumman taivaan alla on pehmeän puuterinen lumipeite, etelän maa on paljas.

Maailman lämpötilakartalla niin Siperiassa kuin Intian kaupungeissakin on kolmekymmentä astetta. Etumerkit vaihtuvat, kun kuvaruudun maapallo pyörii. Me, etuoikeutetut, voimme kokea lämpötilojen ja säiden kaikki vaihtelut, vuodenajat.

Naapuripäiväkodin piha oli illalla täynnä autoja. Takkien alta vilahteli rimpsumekkoja ja parvi pikkupoikia uhmasi äitien ohjeita ja temmelsi leikkitelineissä. Kuraantuivatkohan pyhäpöksyt sittenkin? 

Vieläkö ne harjoittelevat tonttujen ja keijujen laululeikkiä?

Maailman tuulisella sivulla

Tuiskuttaa lunta ja pakkasta.

Maailman pohjoisella puolella

Tähtien valoon saat kulkea.

Maailman talvisella taipaleella

Lumen ihmeet voit kohdata.

Maailman lämpöisissä kodeissa

Talven rauhasta voit nauttia.

Maailman jouluisella polulla

Seuraat tonttujen, keijujen askelia.

Itsenäisyyspäivänä

Päivistä sinivalkoisin, tumman syksyisen talven päivä. 
Suvantokohta keskellä jouluaikaa, paluu oleelliseen. Suomen itsenäisyys on kallis asia, kalleimpina ne ihmiset, joiden työllä itsenäisyys on saatu ja säilytetty. 

Taas nostamme siniristilipun salkoon. Kiitokseksi tammenlehväsukupolvelle, kunniaksi isänmaalle, merkiksi tuleville. Uhrin ansiosta lippu liehuu, niin kertoo salkoon kiinnitetty kilpi. 

Isänmaa elää murroskautta. Hyvinvoinnin on sanottu olevan vaarassa, vaikka hyvää tuskin koskaan on ollut jaossa yhtä paljon kuin viime vuosina. Jakajien kesken ei sopua ole saatu aikaan, taistelu vallasta jarruttaa etenemistä. Syntyy syviä säröjä, joihin on helppo iskeä pelkoa lietsomalla, väärällä tiedolla, kaunalla ja epäsovulla. 

Auttaisiko koeteltu ja koettu talvisodan henki, yksituumaisuus? Olisiko itsenäisyyspäivän sisällössä opiksi otettavaa ja arkeen omaksuttavaa? Yhdessä ja kansakunnan parhaaksi. 

Itsenäisyyspäivän perinteisiin kuuluvat valkoiset kynttilät ikkunalla. Ennen itsenäisyyden aikaa oli tapana sytyttää kynttilä ikkunalle, merkiksi siitä, että taloon oli isänmaanystävien turvallista tulla. 

Tänä syksynä tulijoita on ollut ennätysmäärin, syttyvätkö valot heitäkin varten? Onko tänne turvallista tulla, annetaanko kulkijan levätä, suojellaanko viimalta, tarjotaanko lämmintä ruokaa ja juomaa? 

Tänäkin vuonna osallistumme Itsenäisyyspäivän juhlaan. Arvokkaaseen, tummapukuiseen. 
Mieleenpainuvin tapahtuma on ollut Kaunialan sotavammasairaalan juhla joitakin vuosia sitten. Voimansa ja terveytensä isänmaalle uhranneet veteraanit olivat pukeutuneet parhaisiinsa. Kunniamerkkejä oli jokaisella rinnassa.
Usea tarvitsi saattajaa, monella rollaattori, keppi tai muu apuväline mukana. Ryhtiä se ei lannistanut, eikä silmien teräksistä tahtoa. 
Pukujuhla jäi toiseksi. 

Pieni kertomus pärekorista

Sammattilainen Armas Luhtanen oli ammatiltaan metsätyönjohtaja. Puu oli miehen oma elementti, koko elämän ajan. Luonteeltaan hän oli rauhallinen, tasapainoinen, vanhan hyvän ajan hieno mies.

Isä oli opettanut pojalleen puutöitä ja korien tekemistä, rakkaus käsitöihin oli lapsuudenkodin perua. Kun työkiireet helpottivat, kotipihalle, entiseen saunaan perustetussa  puutyöpajassa alkoi syntyä taidokkaita koreja. Vialliset päreet poltettiin saunan uunissa, vain paras kelpasi mestarille.

Olin hankkinut kauppareissuille Armakselta jämäkän korin. Polkupyörän sarvessa se oli  paljon luotettavampi kuin vaappuva kauppakassi.

Eräänä päivänä – enkä tiedä miksi – olin ehkä kuormannut ostokset huonosti – pyörä tärähti, kori luiskahti kyydistä ja sen sanka hajosi. Oma syyni, kori oli tukeva ja hyvä.

Poikkesin Luhtaselle, kerroin tapahtuneesta ja ostin tilalle samanlaisen korin. Se oli yhtä hyvä, sopivan kokoinen, kaunis ja niin huolellisesti viimeistelty, ettei koskaan tarvinnut pelätä sukanpolvien repeytyvän sen nurkkiin.

Armas Luhtanen oli silminnähden pahoillaan ja halusi risan korin itselleen. Mikä ettei. Muutaman viikon kuluttua tuli sanaa, että kori olisi noudettavissa. Sanka oli korjattu, eikä työstä hyväksytty maksua, mestari pahoitteli edelleen tapahtunutta.

-   - Korin hajoaminen harmitti tunnollista miestä kovasti, muisteli Sirja Luhtanen vieläkin.

-   - Armas tutki koria ja pohti sitä kauan. Hän otti selvää eri puulajeista ja alkoi sen jälkeen käyttää sankoihin pihlajaa, joka on kaikkein sitkeintä puuta. Onnettomuus johti siis laadun paranemiseen.

Armaksen korit ovat minulla edelleen. Ne ovat kuluneet ja saaneet patinaa kylkeensä enkä enää pyöräile kauppaan, mutta edelleenkin ne ovat parhaat.

Lohjan seurakunnan oman lehden, Lohkareen joulunumero on ilmestynyt. 

Lehdessä kerrotaan sammattilaisesta Sirja Luhtasesta, joka harrastaa ikonien maalaamista.

Tämä pieni kertomus on kirjoitettu jutun täydennykseksi, mutta niin kuin toisinaan käy, se ei mahtunut mukaan. Lohkareen sivuille pääset tästä linkistä 

 http://www.lohjanseurakunta.fi/1355-seurakuntalehti-lohkare