Omalla ajalla

Pitäisi olla värityskirja. Sellainen uusi, naisellinen. Kun ei vieläkään ole. Ne vanhat akuankkamalliset eivät enää taida olla tallessa, pitää katsoa, kun käyn maalla. Muistaakseni ne olivat jo täynnä, jos edes tallessa. Ei siihen aikaan tosin mitään pois heitetty, ei pula-ajan nähneiden vanhempien perheessä. Siinä harmaassa pahvimatkalaukussa, mitähän siinäkin vielä? - Ai niin, onhan sitten se amerikkalainen, jossa on pikkutuhmia kuvia aikuisia naisia varten, senkin on aika ja roinan tulva näköjään sensuroinut. (Pahus!)

Saisikohan värityskirja oikukkaaksi ja kulmikkaasti liikkuvaksi muuttuneen käteni toimimaan nöyremmin? Piirtämisen ainoa pätevä ohje on nulla dies sine linea eli ei päivääkään ilman viivaa. Jos viiva jää piirtämättä, käsi oppii pois piirtämisestä ja kuvasta tulee tuhru. Niin on myös käynyt. Monta vuotta tässä on menty liian vähillä viivoilla.

Enää ei kenenkään tarvitse olla sitä mieltä, että värittäminen on luksusta ja ajanhukkaa ja joutenoloa. Se on ihan yhtä hyvä tapa käyttää ja täyttää omaa aikaa kuin sukankudin tai puutarhan perkaaminen tai veneen veistäminen tai ompelus tai vaikka kirjoitelman kirjoittaminen.

Oleellista on, että meillä 2000-luvun äiti-ihmisillä on omaa aikaa, jonka käytöstä itse päätämme. Alituiseen ei tarvitse olla kustannustehokas ja aikaansaapa. Jos se oma aika on piilossa töiden lomassa, se pitää sieltä löytää ja ottaa omakseen. Ei vapaa-aikaa koskaan ole tarjoamalla tarjoamaan tultu, itse se on järjestettävä. Siitä, onko oikein, että järjestää itselleen omaa aikaa ja käyttää sen sielulleen sopivalla tavalla, ei tarvitse onneksi keskustella.

Isoäitini taidetta – jonkun mielestä arkitaidetta - olivat riemuraitaiset räsymatot. Pehmeitä lapsen jalan alla ja täynnä muistoja. Tavarakulttuuria, jonka avulla varmistettiin, ettei mitään käyttökelpoista mennyt hukkaan. Loppuun kulunut riepu sai vielä yhden  elämän käytävämatossa. Kierrätystä, silloin, kun kierrätys oli vielä keksimistään odottava sana.

Mummulla oli aikaa ja voimia hakata kuteet piukkaan, taito tehdä kuluneista kuteista harmoninen kokonaisuus. Sellaiselle taiteelle oli kyllä ottajansa, vaikka muuten arvostus saattoi olla nirkosessa. Taidetta nautittiin joskus niin, että köllöteltiin lattialla ja tutkittiin raita raidalta, millaisesta paidasta tai mekosta tuokin raita oli kotoisin. Se voitti, joka tunnisti useimmat.

Tai oliko matontekijän tulos sittenkin ernomanen? Ernomanen ei ole erinomainen, vaikka sitähän se ovelasti muistuttaa, ehkä tarkoituksella. Jos emäntä on kutoa paukuttanut taidokkaan ja tiukan räsymaton, mutta sukkulaan on osunut outoja värejä, lopputulos saattaa jonkun mielestä olla ernomanen. Ei huono, mutta ei kädet ojossa hyväksyttykään.

Mummun matoissa ei ollut ernomasen vikaa, värit olivat kohdallaan ja sointuivat. Joku pieni nyanssi sen aina teki, sopivasti harmaata ja hillittyä, värikkäämmän vastapainona. Punaista piti käyttää harkiten, kun se saattoi pesussa värjätä eikä huonoa riepua kärsinyt käyttää ollenkaan. Mitähän mummu olisi tuuminut väriäpäästävistä farkuista? On niistäkin mattoja paukutettu, farkkukuteista. Olisiko silloin mietitty, kuinka ihmeen kauan niistä jaksaa indigo pyykkilaiturille tihkua?

Naisten työt ovat olleet uusintamista. Tehdään uutta pöperöä vanhoista perunoista, puhdistetaan käyttökelpoisiksi tupa ja tekstiilit, kopistellaan kuntoon vanhat tarvekalut ja järjestetään piha uuteen uskoon. Pestään ja paikataan, silitetään,loputtomiin.  Tehdään työtä, josta ainoana varmana tietää sen, että vaikka kuinka hyvin tekisi, viikon tai kahden päästä sama homma on edessä taas.

Siksikö me niin mielellämme tuunaamme ja askartelemme? Virkkaamme ja värkkäämme juomatölkin nipsuja mitä kummallisempiin asentoihin ja asetuksiin? Rakennamme rintarosseja vanhojen keittiökalujen osista? Puramme ja paketoimme jämälangat lapasiksi? Ompelemme tilkkukopan sisältöä pieniksi mekoiksi?

Kuinkahan kauan elämästä selviää ilman värityskirjaa?

nulla dies sine linea  Lauseen kirjoitti muistiin jälkipolville historioitsija Plinius vanhempi.  Apelles, kreikkalainen kuvataiteilija eli neljännellä vuosisadalla e.Kr. Siis noin 2500 vuotta sitten. Yksinkertaisen isoäidin bloggaukset tuskin kestävät aikaa yhtä hyvin. Vaikka ne on kirjoitettu omalla ajalla.

Ensimmäinen harmaa

Illalla katseltiin vastarantaa. Auringon laskussa oli persikanväriä, malvaa, kalpeaa hopeaa, kontrasteina, värikenttien kehyksinä rannan puut, vastaranta. Iholla vielä viimeinen uintireissu, kalpeaan siniseen ja hopeaan sointuva tunne.

Aamulla maailman raja on kadonnut usvaan. Aurinko on lähellä veden pintaa, katselee puiden takaa, valo leikkii veden pinnalla, kirjoo kimmeltäviä kuvioita kuin koruja aamun harmaaseen sumukauhtanaan. Veden viileys kohtaa uimarin, jokaisesta vedosta jää nopea viiva tyveneen.

Sumu rajaa erilleen saaret, jotka päivänvalossa sulautuvat toisiinsa, vihreäksi muuriksi. Joutsen lausuu iskevän repliikkinsä, aamun ensimmäisen kalastajan veneen staccato kantaa vaimeana ulapalta, matkalla verkoille. 
Hiljaisuuden katkaisevat vain lyhyet viestit, nyt puhutaan tärkeimmät, kootaan joukot, käskytetään täsmällisin sanoin. Soitimen helinä, kilpakosijoiden lörpöttelevät laulut, houkutusten helskytys on vaiennut. Syksy, totisesti totisesti, syksy.  

Veden liike on lähes pysähtynyt, pinnalla keinuu keltaisia koivunlehtiä, joka kerta niitä on enemmän. Järvi huokaa ja hengittää, sumu vaeltaa hakkuuaukealla, rannan laitaan jätettyjen puiden muodostamasta, aamu aamulta harvenevasta risuaidasta erottuu jokainen oksa ja lehti.

Tunnistan merkit maisemassa, harmaat hetket, värien verkkainen taittuminen talven sävyihin. Luonnon kiertokulku.