Pitkäperjantaina

Pääsiäisen sanomassa elämä, kuolema ja ylösnousemus kohtaavat.  

Ei kuolemaa olisi ilman eläviä sieluja.

Elämän aikana kuolema tulee tutuksi.

Läheiset lähtevät, sukulaiset hiipuvat, jokaiselta aina joku.

Muista kuolemaasi, muista kuolemaa, tiedosta uhkakuvat.

Mikä on uhka?

Onko se jäytävä ahdistus ja tunne siitä, että jotain voi tapahtua vai tuoko pelon tilanne, jossa kaikki tuntuu olevan mahdollista.

Asuuko uhka mielessä vai maailmassa?

Uhkakuvien maalaaminen on helppoa ja monelle otollista.

Sitä, joka pelkää, on helpompi ohjata.

Rohkea toimii itsenäisesti.

Kuolemista, kipua, luopumisen tuskaa on inhimillistä pelätä.

Suru pelottaa, ikävä ja ahdistus.

Pitkäperjantain jälkeen on Pääsiäinen.

Surun takana on toivo jälleennäkemisestä, uudesta, paremmasta.

Ilosta elämän tuolla puolen.

Ilo ja suru, yhdessä, läsnä, alttaritaulun siunaavan Kristuksen katseessa.

Requiem aeternam dona eis, Domine,

et lux perpetua luceat eis

cum sanctis tuis in aeternum,

quia pius es.

Haluaisin ojentaa sinulle

Kevään.

Mutta kevät tulee,

ja me kaikki saamme sen.

Se ei ole lahja eikä saavutus.

Se on, koska se on. Kevät.

Keväällä on sääntönsä,

omat oikkunsa.

Ei se meille siksi tule,

että me tahdomme.

Se tulee, koska se on kevät.

Kevät nostaa tulppaanit

vihreät pienet miekat.

Emme me niitä herätä.

Ne nousevat,

Sillä niiden sieluissa on kevät.

Tule mukaan kevääseen,

vehreään ja keltaiseen.

Se on taas täällä.

Tule sielu avoinna.

Sillä nyt on oikea kevät.

Kerttuja

Kerttu oli komea nainen. Kookas, rintava, iso, mutta ei muodoton. Pienellä palkalla tehtaassa, vakaumuksellinen aatteensa kannattaja, mutta silti tyylikkäästä, vähän vauraammasta tulevaisuudesta unelmoiva. 

Kerttu ompeli leninkejä, höyrytti saumoja, sovitti eteisen peilin edessä, teki hienon työn, luotteli ja viimeisteli. Laittoi pinneillä laineet tukkaan ja haki pyhäpäivänä huulipunan käsilaukkunsa uumenista. Teatteriin, tehtaan laulukuoroon ja työväenopiston juhliin. Jos vielä joskus, edes se mies, joka kerran tanssi niin ihanan tanssin.

Kertun heikkous olivat mukavat, komeat ja huumorintajuiset miehet, mutta Kertun ongelma oli, että harva mies oli heikkona niin komeaan naiseen.

Kerttu oli aina ollut pieni ja siro, lujuus oli hänessä piilossa. Vanhemmiten hahmosta tuli melkein läpikuultava, vaaleaverinen kun oli, hiukset vain vaalenivat entisestään. Kertulle kaikki oli tullut eri tavalla kuin muille: kun koulut oli käyty, tuli sota ja vastusta ja työtä vuorotta ja mieheläänkin Kerttu ehti sitten vasta aikuisena. Hyvä mies se oli, hyvin huolehti Kertustansa, antoi mennä ja harrastaa ja saada kaikkea sitä oppia, jota nuorempana oli jäänyt paitsi. 

Osasi Kerttu sitä vieläkin arvostaa. Lopussa olivat yksinäiset vuodet, pieni tupa ja lesken elämä ja eläke, pieni pelko siitä, kuinka käy, jos kaatuu tai kompastuu eikä pääsekään omin voimin ylös. Ei siinä kylän komein turkki olisi paljon auttanut.

Kerttu oli kovaääninen ja rempsakka, tehtaan rivakka akka. Vanhapiika koko elämänsä, mutta tuskin mokomasta huolissaan. Kun ikäluokasta joka kymmenes mies oli mullan alla ja loput, ohiammututkin jollain lailla säröillä, mitä noista. Kerttu teki työnsä, hoiti osaston ihmissuhteita ja tuki niitä, joiden polku ei yhtä suora ja selkeä ollut.

Millaisin miettein Kerttu vetäytyi yksiöönsä tehtaan talossa, pieniin neliöihin ja kotoa perittyjen mööpeleiden keskelle? Mitä mietti silloin, kun kauppalan valot sammuivat?

Kertusta näki heti, että siinä oli emäntä, arvokas, huoliteltu, talosta, ei torpasta. Hillitty käytös ja myöntyvä mieli, kun tarjolla oli valtaa ja luottamusta, parhaat valikoi Kerttu itselleen. Isännällä oli omat juttunsa, koko kylä taisi tietää, mutta Kerttu ei sen antanut näkyä. Kutoi kankaat ja matot, paimensi perheen, oli paikalla, kun tarvittiin.

Hiipui ja hiljeni, niin kuin oli elänytkin. Eleettömästi.

Ruustinnaksikin Kerttua olisi voinut tituleerata, papin rouvaa. Sävyisä ihminen, perheen ankkuri. Hoiti kotia, lapsia, välillä sukulaistenkin lapsia. Kampasi hiukset sileiksi, pukeutui siihen kauniiseen, mutta vaatimattomaan, järkeviin kenkiin, seurasi miestään. Keskipisteeseen joutui aina rovasti, nainen hänen rinnallaan kuin varjo. Suopea, lämmin. Uskomattoman uuttera, jos olisi töitään tohtinut luetella.

Toukokuussa puut vihertävät, linnut palaavat pesäpuihinsa.

Laulavat tuttuja säkeitään.

Koko maailman kaikki Kertut.

Muistelen joskus.

Tititiiiiiii

Talitiainen toistelee kertosäettään pihapuussa.

Tiititiitii tiititiiititiiii  tiititiiiititiiiiii.

Aurinko on korkealla. Tämä on kevätaamu. 

Ulkona tuoksuu vielä pakkaselta, kun ripustan puhtaat paitani kuivumaan. Kun päivä etenee, aurinko alkaa lämmittää ja saan pukeutua kevättuulen tuoksuun.

Mustikanvarvut alkavat vihertää ja rakennan – jonkun mielestä ehkä tarpeettoman kauan – asetelmaa puhtaalle liinalle. Tuoretta vehreyttä, päivä päivältä pyöreämmät nuput lehtien lomassa. Valitsin parhaan, en kerro, kumman.

Aamupäiväkahvin voi jo juoda ulkona, ovisyvennyksessä, sinne osuu aurinko, mutta ei mahdu tuuli. Kun pakkasyöt hellittävät, rekvisiitan saa vaihtaa keväisempään. 

Arjen aurinkoisia iloja. Ihan tavallisena päivänä.

Tititiiiiii, se laulaa taas!