Maailman keskipisteessä

Maapallo on pyöreä: maailman keskipiste on tässä. Minun maailmani keskipiste juuri nyt. Pieni punainen tupa.

Kun ihminen on ikään kuin ikääntynyt – ikään katsomatta – eikä enää päivittäisen huoltohoitohallinnon kurimuksessa, on mukava nostaa katseensa työstä, katsella pihapuiden hiljaista liikettä kevättuulessa, taivaan värejä. Voi seurata, miten naapurin ikkunaan aamuin illoin syttyy valo ja kuinka tutut kulkijat liikkuvat tiellä.

Tämän täytyy olla maailman keskipiste. Kaikkein pisin pihahonka on se maailman napa, jonka ympärillä kaikki pyörii. Näköetäisyydellä, vähintään kävelymatkan päässä viimeistään, on kaikki tärkeä ja tarpeellinen. Kauppa, posti, apteekki, kirkkomaa, kirjasto, kampaaja. Naapurit ja kaverit.

Maailman keskipiste on hyvä pitää mielessä, kun osoittaa sanansa tuntemattomalle. Vaikka maailma pyöriikin juuri tämän pihan ympärillä, joku voi olla eri mieltä. Ja kaikkien maailmojen kaikki kartat ja koordinaatit poikkeavat toisistaan.

Se, mikä toiselle on maan suola, on toiselle turha riesa. Se, että kirjasto on lähellä, ei ehkä kompensoi sitä, että rautakauppaan on puolen tunnin matka. Eikä se, että maamiesseuran talolla aina joskus jotain tapahtuu, korvaa oopperaa.

Asuinpaikasta ja palveluista kiistely on vielä vaaratonta. Todella heikolle jäälle voidaan joutua, kun  puhutaan rahasta, siitä, kuinka paljon on paljon ja mikä on halpaa, mikä kallista. Mikä ostos on rahan polttamista ja mikä järkevä sijoitus?

Maailman keskipisteessä on helppo olla viisas. Et sinä sitä tai tuota tarvitse, katso nyt, minäkin olen selvinnyt näin ja noin. Tai toisinpäin: eikö sinulla vieläkään ja kuinka kauan selviät ilman? Ja kuinka monta valkosipulia sinä oikein tarvitset!!!

Maailman keskipiste on juuri nyt vähän huonossa kunnossa. Ikkunat pitäisi pestä perusteellisemmin, sillä kevätaurinko alkaa oireilla maantien ja kirkonkylän puoleisella seinustalla. Lattiat voisi imuroida ja ne salalokerot, joihin aina kertyy pölyä, hyvissä ajoin, ennen kuin aurinko ne huomaa. 

Hauskempaa kuin imuroiminen ja luuttuaminen on kirjoittaminen. Hauskempaa kuin työjutun kirjoittaminen on blogin naputtelu. Kuten huomaatte, olen osannut  priorisoida. Hauskat hommat ensin.

Tarkkailua aurinkolasien takaa

Olen ollut tässä ladulla

jo jonkin aikaa, kuulolla.

Olen tuntematon,

latutarkkailija lahjomaton

nenälläni aurinkolasit

aidot tummat Polaroidit.

Joka suuntaan riittää suksijaa,

jos jonkinmoista kulkijaa.

Montako jäikään asemalle,

Lunta piisaa latupohjan tallaajalle.

Vanha pari vastaan sivakoi,

perinteinen osajako onnen toi,

mies johtaa, nainen toisena

onko järjestys sama myös kotona?

Uniseksiä sarjaa tamineet,

perinteiseen tyyliin tottuneet.

ei ihan viimeisintä mallia,

liekö vallan Hobbyhallia?

Prinssipuoliso pitää perää

Kypsä daami tyylipisteet kerää

Pipoa, lapasta, säärystintä

Sävy sävyyn hihnaa ja mäystintä

Anorakkia huivia tyylillä kantaa

värin poskille ahava antaa.

Vai onko se sittenkin purkista?

En kehtaa tarkemmin tutkia!

Nuoren naisen vassussa vauhtia

Saa isäntä tosissaan saksata suksia

Päällä värikästä softshelliä

Saa harmonia silmiä helliä.

Tyyli tuoreinta on tällä ladulla

Päivitetty tiedolla taidolla.

Ei vielä koiria, tenavia -

eikä muitakaan elämän jarruja -

Entä sitten kun arki tosissaan alkaa,

Jaksavatko vauhdilla yhtäjalkaa?

Liike hiottu, tyyli sulava

Katse tarkka ja ilme vakava.

Ladun ottaa haltuunsa hallava

Susi tunturin, kinkaman tuttava.

Joka päivä tavataan ladulla

On jo alettu ilmoista jutella.

Hikihemmo puuskuttaa mäessä

Hiihti viimeksi kai sotaväessä.

Lähti mukaan kaverin seuraksi

Paksuhemmo kun sukset sai lahjaksi.

Hemmo ja hemmo mustissaan

Farkuissa tuulitakeissaan

Urheina taittaa taivalta,

Kohta vitonen varmaan on takana…

Jo noo mä nyt ajattelin mutta onks tää hei mun juttu sittenkään tä?

Sininen anorakki ja harmaa pipo

Älä ole suotta nipo.

Anna takkisi tuulessa haalistua

Purjeena viimassa pullistua.

Kyllä ladulla käy malli Kajander

Rinteessä, siellä näkyy malli Palander!

Käyttöohjeita eli miten vanhaa naista pitää käsitellä

Jos törmäät vanhaan naiseen, älä riemastu ja sano: Kas siinäpä, todellakin, vanha nainen! Älä myöskään henkäise ihastuneella äänellä: Oi, miten hyvin säilynyt vanha nainen! Äläkä puhu tuonikäisestä, jos nainen on vanhempi kuin viisitoista vuotta.

Vanha nainen määrittelee itse ja vain itse oman vanhuutensa, jos on sillä tuulella. Kukaan muu ei sitä arvioi. Siinä iässä, jossa mies on charmikas, nainen on vanha. Ulkokuori voi pettää, molemmissa.

Raskaana oleville naisille on tapana puhua leperrellen ja lapsentajuisesti ikään kuin sikiön olemassaolo tuhoaisi naisen aivot ja harkintakyvyn. Vanhalle naiselle on tapana puhua kuuluvalla äänellä ja hitaasti, ikään kuin kaikki vapaana liikkuvat kuusikymppiset olisivat käveleviä muumioita. Väärin molemmat oletukset. Sekä raskaana olevien että harmaantuneiden naisten enemmistö on täyspäisiä oikeustoimikelpoisia kansalaisia, joilla aivo toimii. Kasvava ihmistaimi asuu pallean alapuolella olevissa ihmisruumiin onteloissa, aivan samoin kuin harmaantuva pää ei yleensä ravistu samaan tahtiin kuluneiden polvien kanssa.

Pitääkö vanhan naisen muistaa ikänsä? Ei pidä eikä ole aihetta. Ikä kyllä muistuttaa olemassaolostaan aina, kun on tarvis. Eikä se niin mukava aihe ole, että sitä tekisi mieli vatvoa.

Puhuvatko vanhat naiset aina vaivoistaan, kolotuksistaan, sairauksistaan? Totta kai puhuvat, jos ei heidän kanssaan mitään muuta puheeksi oteta.

Epäkohteliaisuudet sujuvat joiltakin ihmisiltä kuin toinen hengitys: Onko sinulla jo paljon lääkityksiä? Oletko ottanut sitä tai tätä? Onko sinulle määrätty ja miksi ei?

Kuka näitä yksityisasioita oikeasti haluaa tietää? Ja miksi?

Maailma siirtyy internetiin, tietoverkkoihin, pilvipalveluihin ja ties minne – kaikkialle, mutta ei reaalitodellisuuteen. Ja kuka onkaan se säälittävä ressukka, joka on kokonaan pudonnut tai putoamassa kelkasta – vanha nainen? 

Voivoi, mökin mummoa!

Niin, kyseessä saattaa olla se sama nainen, joka on työuransa aikana opetellut puhelimen, pakettinappulan, kirjoituskoneen, laskukoneen, kopiokoneen, teleksin, telefaksin, korppujen ja lerppujen käytön, tallentanut magneettinauhoille ja printannut piirtoheitinkalvoja – ainakin näitä. Mummo, joka rentoutuu kuvaruutu- ja elektroniikkavapaalla mökillä. 

Luuletteko te ihan oikeasti, että ihminen, jonka työhistoria kattaa lähes kaiken toimistotyön kehitykseen liittyvän, jaksaa ja haluaa innostua jokaisesta uudesta jiposta? Kun uudistuksilla on tutkitusti taipumus muuttua historialliseksi rojuksi nopeammin kuin keskiverto konttoripäällikkö (mies) niiden hienoudet edes ehtii oppia. Viisas katsoo ensin ja innostuu vasta sitten.

Sillä kuten mobilistit ja kaikki wanna-be-mobilistit tietävät, näyttöarvo ja käyttöarvo eivät ole sama asia. Eikä ajosuoritus ole sidoksissa kromin määrään. Rupukuoren alla voi sykkiä tehokas moottori. 

Miten käsitellä vanhaa naista? Pääsääntöisesti ja yksinomaan: aikuisena ihmisenä.

Mikä ihme tässä niin vaikeaa on?

Sietämättömän yksinkertaista

Aivan uskomattoman yksinkertaista. Katsokaa nyt itsekin. Kirjoitan tässä pöytäni ääressä, ilta on tummunut ikkunan takana, kylä hiljentynyt ja telkkari kiinni. Kohta syttyvät tähdet pihamäntyjen latvuksiin. Kirjoitan sanoja ruudulle ja puran korvien väliin kertynyttä painetta.

Olkaa iloisia, ettei minulla ole juuri nyt kaihertavaa kaunaa tai pidäteltyä aggressiota mieltä myllertämässä. Onpahan vaan hiljainen ilta tavallisen tasaisen työpäivän jälkeen.

Kirjoitan, sillä pidän siitä tunteesta, että blogissa voi pohtia maailmaa ja asioita ja saada omiinkin ajatuksiin vauhtia. Blogi auttaa kirjoittamisen alkuun, sillä en halua rajata tätä tekemistä millään tavoin. Joskus isompi työ lähtee käyntiin itsestään, joskus se kaipaa verryttelyksi muutaman ajatelman. Toivottavasti joku jaksaa lukea. 

Palaute olisi kiva yllätys, kiitos.

Kirjoittaminen läppärin ääressä, oman ikkunan luona, on ilo, toisin kuin Remingtonilla tai pallokoneella tai Adlerilla. Korjauslakan kanssa tuhraaminen on historiaa, niin kuin latomokin. Voi julkaista, itse, suoraan, jos julkaisuttaa. Jarruja ei enää paina kukaan muu kuin kirjoittaja itse. Tekstin voi paukuttaa valmiiksi ja maailmalle, tai niin kuin nyt, jättää odottamaan ja viimeistellä seuraavana päivänä, lukea vielä kerran, hyvässä  päivänvalossa.

Julkaiseminen on sietämättömän helppoa. Varsinkin kritiikitön julkaiseminen. Todella yksinkertaista.

Olen lukenut kaikenkarvaisia purkauksia. Muistelmia, joissa käydään läpi kaikkien vastaantulijoiden nurjat katseet, huonosti valitut mielipiteet ja muut kiistattomat loukkaukset ja epäkohteliaisuudet. Vuodatukset, joissa päähenkilö purjehtii kuin valkoinen purjelaiva, ylväänä läpi kaikkien karikoiden, epäsuotuisia tuulia uhmaten. Olen lukenut liian monta aivan liian helposti maailmalle syydettyä tekstiä. Muutama hetki sitten pohdimme ystäväni kanssa omakustannetta, joka sai aikaan vain massiivisen myötähäpeän ja tirkistelyn tunteen, vaikka tavoitteena oli ollut häkellyttävä paljastus.

Ystävänpäivän aatto, joka on samalla perjantai ja kolmastoista, on hyvä päivä ottaa tätimäinen asento ja kehottaa harkintaan. Ottakaa se ystävä, joka teillä vielä on, kehiin ja kuvioihin. Luettakaa, keskustelkaa ja kuunnelkaa, millaisia ajatuksia purkauksenne toisessa herättää. Ottakaa vastaan palaute, vaikka se maistuisi karvaalta. Kaikki ei aina ole hunajaa, eikä edes saa olla.

Sillä uhka, että sykähdyttävän paljastuksen asemesta tulisikin julkaisueuforian höyryissä suoltaneeksi maailmalle kaunistelemattoman kuvan omasta sielunmaisemastaan, vaanii aina.

Sillä kirjoittaja kirjoittaa aina myös itsestään.

Ystävänpäivän kunniaksi kuvana on otos viime vuonna näihin aikoihin edesmenneestä hyvästä ystävästä. Hänestä, joka ei ikinä oppinut lukemaan eikä niin ollen myöskään kirjoittamaan tuhmuuksia.